V.
Heti seuraavana iltana valitti hän, ettei voinut maksaa takaisin rahoja. Kiitin häntä siitä. Hän tunnusti suoraan, että oli tuhlannut ne.
— Mitäs tehdä, orja! sanoi hän hymyillen. — Tiedättehän, keltapukuinen nainen.
— Miksi sinä kutsut tarjoilijatartamme orjaksi? kysyi toinen hänen tovereistaan. Itse olet enemmän orja kuin hän.
— Olutta?, kysyin minä keskeyttäen heidät.
Vähän ajan perästä tuli keltapukuinen nainen sisään. T… nousi ja kumarsi. Hän kumarsi niin syvään, että hänen tukkansa heilahti silmille. Nainen meni hänen ohitseen ja istuutui erääseen yksinäiseen pöytään, mutta asetti erityisesti kaksi tuolia sitä vasten. T… meni heti hänen luokseen istuen toiselle tuolille. Kahden minutin perästä nousi hän jälleen sanoen ääneen:
— No hyvä, minä menen. Enkä enää koskaan palaa.
— Kiitos, vastasi toinen.
En tahtonut pysyä jaloillani ilosta, juoksin tarjoilupöydän luo, ja sanoin jotain. Kerroin varmaankin, ettei hän enää koskaan aikonut mennä tuon naisen luo. Kahvilan tarkastaja kulki ohi, hän antoi minulle ankaran muistutuksen, enkä minä välittänyt siitä vähääkään.
Kun kahdeltatoista suljettiin, seurasi T… minua portilleni.
— Viisi markkaa niistä eilisestä kymmenestä, sanoi hän.
Tahdoin antaa hänelle kaikki kymmenen, ja hän ottikin ne vastaan, mutta ojensi minulle viisi niistä takaisin juomarahoina. Eikä hän nytkään tahtonut kuulla vastustelultani.
— Olen niin iloinen tänään, sanoin.
— Jos uskaltaisin, pyytäisin teitä ylös; mutta minulla on vain pieni kamari.
— En lähde ylös, vastasi hän.
— Hyvää yötä.
Hän astui taas vanhan kerjäläiseukon ohi, mutta unohti antaa rahaa, vaikka toinen niiasi. Minä juoksin eukon luo ja annoin hänelle vähäsen sanoen:
— Tämä on häneltä, joka äsken kulki ohi, tuolta harmaapukuiselta herralta.
— Tuolta harmaapukuiselta herraltako? kysyi vaimo.
— Niin, tuolta mustatukkaiselta. Wladimierziltä.
— Oletteko hänen vaimonsa? Minä vastasin:
— En, olen hänen orjansa.