VI.
Hän valitti sitten monena iltana peräkkäin, ettei voinut maksaa rahojani takaisin. Pyysin, ettei hän pahoittaisi mieltäni, ettei hän sanoisi sitä niin ääneen, että kaikki sen kuulivat, ja monet nauroivat hänelle.
— Minä olen roisto ja hulttio, sanoi hän. — Olen lainannut teidän rahanne enkä voi maksaa niitä takaisin. Hakkaisin oikean käteni viisikymmenmarkkasesta.
Minun oli vaikea kuulla tätä puhetta ja tuumin, kuinka voisin hankkia hänelle rahat, vaikka en voinutkaan.
Hän jatkoi:
— Ja jos muuten kysytte miten asiani ovat, niin on se keltapukuinen nainen matkustanut sirkuksensa mukana pois. Olen unohtanut hänet. En enää muistele häntä.
— Ja kuitenkin kirjoitit hänelle kirjeen tänäänkin, sanoi toinen hänen tovereistaan.
— Se oli viimeinen, vastasi Wladimierz.
Ostin ruusun kukkaismyyjättäreltä ja kiinnitin sen hänen napinläpeensä vasemmalle puolen. Tunsin hänen hengityksensä käsilläni sitä tehdessä enkä tahtonut saada nuppineulaa kestämään.
— Kiitos, sanoi hän.
Pyysin ne vähät rahat, jotka minulle vielä oli kassasta tuleva ja annoin ne hänelle. Se oli mitätön summa.
— Kiitos, sanoi hän jälleen.
Olin onnellinen koko illan, kunnes Wladimierz äkkiä virkkoi:
— Näillä rahoilla matkustan pois viikoksi. Kun palaan, saatte rahanne. Huomattuaan liikutukseni lisäsi hän: — Teitähän minä rakastan! Ja tarttui käteeni.
Jouduin pois suunniltani siitä, että hän tahtoi matkustaa, sanomatta minne, vaikka sitä kysyinkin. Kaikki, koko kahvila, kynttiläkruunut ja lukuisat vieraat pyörivät silmissäni, en kestänyt sitä, vaan tartuin hänen molempiin käsiinsä.
— Palaan luoksenne viikon perästä, sanoi hän äkisti nousten.
Kuulin kahvilantarkastajan sanovan:
— Tulette kadottamaan paikkanne.
Samapa tuo, ajattelin. Mitäs siitä! Viikon perästä on Wladimierz taas luonani! — Tahdoin kiittää häntä siitä, — hän oli mennyt.