VII.
Viikkoa myöhemmin, palatessani eräänä iltana kotiin, löysin kirjeen häneltä.
Hän kirjoitti niin lohduttomasti, hän kertoi matkustaneensa keltapukuisen naisen jälkeen, kertoi, ettei hän koskaan voisi maksaa takaisin rahojani ja että hän oli puutteen murtama. Sitte hän taas syytti itseään alhaiseksi sieluksi, ja alle oli hän kirjoittanut: Olen keltapukuisen naisen orja.
Surin yötä päivää enkä voinut muuta tehdä. Viikkoa myöhemmin kadotin paikkani ja aloin etsiä uutta. Päivisin tarjouduin toisiin kahviloihin ja hotelleihin ja soitin myös yksityisten ovilla tarjoten itseäni. En onnistunut. Myöhään illalla ostin puoleen hintaan kaikki sanomalehdet ja luin tarkkaan kaikki ilmoitukset kotiin tultuani. Ajattelin: Ehkä nyt löydän jotain, joka pelastaisi sekä Wladimierzin että minut…
Eilen illalla näin eräässä lehdessä hänen nimensä ja jotain hänestä. Menin heti ulos, ulos talosta, kuljin pitkin katuja ja palasin tänä aamuna. Olen kenties nukkunut jossain tai istunut jollain portailla jaksamatta mennä etemmäksi; vaan sitä en nyt tiedä.
Olen tänään taas lukenut sen. Eilen kotiin tultuani luin sen ensiksi. Löin alussa käteni yhteen, sitte istahdin tuolille. Heti sen jälkeen vaivuin lattialle nojaten tuoliin. Rummutin lattiaa käsilläni miettiessäni. Tai kenties en miettinyt mitään; mutta päässäni suhisi tyhjyys enkä minä tajunnut itseäni. Sitte kai nousin ja lähdin ulos. Alhaalla nurkassa muistan antaneeni ijäkkäälle kerjäläiseukolle lantin sanoen:
— Tämä on siltä harmaapukuiselta herralta, tiedättehän!
— Oletteko kenties hänen morsiamensa?, kysyi hän.
Minä vastasin:
— Ei, olen hänen leskensä…
Ja vetelehdin pitkin katuja aamuun asti. Ja olen taas lukenut sen.
Wladimierz T… oli hänen nimensä.