II.
Antisemitismi.
On tavallista panna vihamielisyys juutalaisia kohtaan rotueroavaisuuden lukuun. Jos rotueroavaisuus olisi juutalaisvihan perussyy, olisi sen pitänyt esiintyä heti kun juutalaiset ja eurooppalaiset joutuivat kosketukseen keskenään. Mutta niin ei ole asianlaita.
Juutalaisia ei ole vihattu aina ja kaikkialla Euroopassa. Espanjassa, jonne juutalaisia näyttää tulleen jo kauan ennen nykyisen ajanlaskun alkua, nauttivat he vielä Rooman keisariajan viime päivinä suurta kunnioitusta uutteruutensa ja korkean sivistyksensä takia. Heidän asemansa tässä maassa oli onnellinen vielä areiolaisten länsigoottien vallan aikana, siksi kunnes heidän kuninkaansa Reccared kääntyi katoliseen uskoon v. 589. Maurilaisten hallitessa edustivat juutalaiset ajan korkeinta sivistystä ja olivat monessa suhteessa kristittyjen opettajia. Ranskassakin olivat juutalaiset kauan ystävyydessä maan asukkaiden kanssa, kunnes katolinen oppi sai vallan maassa.
Ylipäänsä näyttää siltä, kuin juutalaisvihamielinen liike olisi kehittynyt ja kasvanut käsikädessä katolisen kristinuskon levenemisen kanssa. Siksi selitetäänkin usein keskiajan juutalaisvainot kirkon suvaitsemattomuudesta lähteneiksi. Vaikka tämä selitystapa onkin oikeutetumpi kuin rotueroavaisuuteen perustuva teoria, olisi kuitenkin väärin laskea syy yksinomaan kristittyjen niskoille. Treitschke oli epäilemättä oikeassa, kun hän tutkittuaan Grätzin kymmennidoksista juutalaisuuden historiaa huudahti: »On mahdotonta ajatella, että 2,000-vuotisessa taistelussa (juutalaisten ja kristittyjen välillä) toisella puolen esiintyisi ainoastaan julmuutta, vallanhimoa ja ahneutta, toisella taas pelkkää kärsimystä ja kurjuutta.» Juutalaisten oma itseensäsulkeutuva ja vihamielinen kanta kaikkea ei-juutalaista kohtaan oli yhtä tärkeä syy kuin kristinuskon suvaitsemattomuus.
Juutalaisvihan ensimäiset ilmiöt Euroopassa tapaamme jo roomalaisten keskuudessa. Jos emme ota lukuun poliittista vaikutinta, joka johtui juutalaissodan katkeruudesta, niin ei siihen ollut syynä rotu- tai kansallisuuseroavaisuudet — molemmat käsitteitä, joilla siihen aikaan oli vähäpätöinen merkitys —, vaan juutalaisten oma luotaantyöntävä ja eristäytyvä esiintyminen. Sanoessaan, että juutalaiset rakastavat toisiaan, mutta vihaavat kaikkia muita erottautuen heistä kokonaan, on Tacitus ilmaissut pääsyyn kaikkien aikojen juutalaisvihaan.
Sama käsitys kuin juutalaisuudesta oli roomalaisilla osaksi kristityistäkin. Sitä mukaa kuin kristinusko leväsi pakanoiden keskuuteen, väheni sen eristäytyminen, mutta juutalaisuuden absoluuttisen uskontokäsitteen mukana se peri myös sen suvaitsemattomuuden. Juutalaisuus joutui vastatusten uskonnon kanssa, jota oleellisesti elähytti sama henki kuin sitä itseään, mutta joka kuitenkin oli sen vastakohta. Mikäli kristinusko levisi ja kirkko vahvistui, sikäli jyrkkeni myös luonnollinen vastakohtaisuus. Se että kristinusko tuli sortajaksi, juutalaisuus kärsiväksi, johtui siitä, että edellinen sai vallan.
Sittenkuin kristinusko oli lopullisesti irtautunut juutalaisuudesta ja tullut korotetuksi Rooman valtionuskonnoksi, ilmenee kirkollisessa ja valtiollisessa lainsäädännössä selvä pyrkimys pitää juutalaisia alempana, kristittyjä huonompana, halveksittavana ihmisluokkana. Juutalaisuus kuvattiin jumalattomaksi, vaaralliseksi lahkoksi, jossa epäusko vallitsee. Juutalaisten jumalanpalveluksessa huomattiin muka jumalaa-häpäisevää herjaamista ja riettautta.
Sama katsantokanta on huomattavissa uskonnollisissa näytelmissä, pappien saarnoissa, kirkolliskokousten ja osaksi myös kirkko-isien ja paavien lausunnoissa. Juutalaiset olivat murhanneet Jeesuksen. He olivat siis jumalan tappajien sukukuntaa, kirottuja ja hyljättyjä ihmisiä, joiden rikosta eivät mitkään kärsimykset voineet sovittaa. Heitä siedetään ja he ovat olemassa ainoastaan kristinuskon oikeuden todistajina ja Kristuksen kärsimyksen muistuttajina.
Tämä katsantokanta levisi kirkosta kristittyyn kirjallisuuteen, löysi hyvän maaperän yleisessä tietämättömyydessä ja taikauskossa ja sai kansan mielikuvituksessa kaikenlaisia eriskummallisia muotoja. Luultiin, että juutalaiset teurastivat kristityitä sekoittaakseen heidän vertansa pääsiäisleipään, että he, tyydyttääkseen vihaansa Jeesusta kohtaan, hankkivat hostioita (ehtoollisleipiä) ja lävistivät neuloilla vapahtajan kuvan, kiduttaen siten uudelleen hänen ruumistaan. Kuviteltiin, että juutalaiset olivat noitia, jotka kuivasivat kaivoja, toivat ruton ja muita tauteja, sanalla sanoen, olivat syynä kaikkiin onnettomuuksiin. Taikauskoon ja uskonnolliseen yltiöpäisyyteen liittyi vielä kateus, joka johtui juutalaisten varallisuudesta, ja sielläkin, missä ystävyys ennen oli vallinnut, ilmeni nyt yhä syvempi vihamielisyys, joka pienimmistäkin syistä, etenkin ristiretkien aikana, purkautui verisissä vainoissa.
Samaan aikaan kuin kirkon palvelijat, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, lietsoivat juutalaisvihaa, pyrkivät hengelliset ja maalliset viranomaiset supistamaan kanssakäymistä kristittyjen ja juutalaisten välillä sekä vähentämään juutalaisten oikeuksia ja toimintavapautta. Heidät saarrettiin toinen toistaan nöyryyttävämmillä lakimääräyksillä, heitä rasitettiin ylen raskailla veroilla, häväistiin ja herjattiin, ajettiin kärsimyksestä toiseen, karkoitettiin kotilieden äärestä maasta maahan, poltettiin roviolla ja teurastettiin kuin karjaa.
Tällaisten olosuhteiden vallitessa riutui juutalaisten sivistys ja varallisuus, samalla kuin heidän uskonnollinen kiihkonsa yltyi. Vähitellen he muuttuivat sivistyksen, kaupan ja teollisuuden etevimmistä edustajista oppimattomiksi, ahdasmielisiksi pikkukauppiaiksi, kamasaksoiksi ja koronkiskureiksi, jotka eräänlaisina ruhtinasten mielivallasta riippuvina maaorjina elelivät likaisiin juutalaiskortteleihin suljettuina hautoen mielessään Talmudia, mammonaa ja vihaansa. Silloin kun humanismi ennusti kristikunnalle uuden ajan aamunkoittoa, olivat juutalaiset vaipuneet henkiseen ja siveelliseen alennustilaan, joka näytti toivottomalta.
Humanistien ja uskonpuhdistuksen herättämä innostus hebreankielen ja Vanhan Testamentin tutkimiseen teki mielet jonkun verran suosiollisemmiksi juutalaisillekin, ja kirkon sisäinen hajaantuminen sai aikaan vainojen keskeytymisen. Itse Luther, joka ei varsinaisesti ollut mikään juutalaisystävä, julkaisi kirjoituksen »että Jeesus oli synnyltään juutalainen» (1533) ja kehotti lempeyteen ja suvaitsevaisuuteen juutalaisia kohtaan. Spinoza taisteli uskonnonvapauden puolesta hyödyttäen siten juutalaisia veljiään, vaikka nämä, aikakauden puhdasoppisuusvimman sokaisemina, hylkäsivät hänet ja julistivat hänet pannaan. Valistusfilosofeista Montesquieu taisteli juutalaisten ihmisoikeuksien puolesta. Moses Mendelssohnista (1729—86) tuli tavallaan juutalaisuuden Luther, hän kun Thora-käännöksellään mursi aukon juutalaisuuden henkisen alennustilan muuriin ja vaivasi tietä juutalaisten vapautumiselle. Vihdoin saapui Ranskan vallankumous ja särki ne aitaukset, jotka kauan olivat pitäneet juutalaiset ihmisoikeuksien ja yhteiskunnan ulkopuolella. Kansojen vapaudentaistelu ja ismien vuosisadan vallankumoukset veivät vapautustyön perille. Venäjällä ja Turkissakin on juutalaisilla nyttemmin kansalaisoikeudet ainakin paperilla. Rumaania ja Suomi eivät vielä ole päässeet niin pitkälle.
[On, tai ainakin pitäisi olla, yleensä tunnettua, että erotus juutalaisten laillisten oikeuksien, välillä Suomessa ja Venäjällä, ei edellytä samaa eroavaisuutta heidän, yhteiskunnallisessa asemassaan. Paitsi sitä, että Venäjän perustuslain yleisiä määräyksiä on rajoittamassa joukko juutalaisten vahingoksi laadittuja erikoislakeja, kohdellaan keisarikunnassa ainakin köyhempiä juutalaisia häikäilemättömän raa'asti, ja he ovat useissa tapauksissa ilman lain turvaa, kun sitävastoin meidän maamme harvalukuisia juutalaisia kohdellaan yhteiskunnallisessa elämässä humaanisesti, eikä heiltä koskaan puutu lain turvaa oikeusloukkauksia vastaan.]
Vapautumisensa jälkeen kiiruhtivat juutalaiset nykyaikaisen kulttuurin lähteille sammuttamaan tiedon janoaan, jota he niin kauan olivat kärsineet Talmudin erämaissa. Loistavalla tavalla he osoittivat, että vuosisatainen alennustila ei ollut voinut hävittää heidän suuria henkisiä lahjojaan. Ihmeen lyhyessä ajassa tuli monesta juutalaisesta nykyisen kulttuurin etevimpiä edustajia. Suhteettoman suuri luku eteviä juutalaisia esiintyy lännellä vuosisadalla taiteen, tieteen, kirjallisuuden, diplomatian, sanomalehdistön ja liike-elämän y. m. aloilla. Samalla särkyivät ne siteet, joissa juutalaisten uskonto ja tavat olivat pitäneet heitä sidottuina, ja juutalaisuus oli hyvällä tiellä kohti eurooppalaiseen kulttuuriin sulautumista.
Katsoen näihin seikkoihin luulisi, että antisemitismi rajoittuisi takapajulla oleviin maihin, missä juutalaisten asema on entisellään. Niin ei kuitenkaan, kuten tunnettua, ole asian laita. Päinvastoin raivoo taistelu juutalaisia vastaan kiivaimmin juuri niissä maissa, missä juutalaiset ovat vapautetut.
On omituista, että Saksan, tuon ajattelijoiden ja filosofien maan, protestanttisen vapauden kotipaikan osalle tulee tuo epäilyttävä kunnia olla antisemitismin kehto ja tyyssija.
Napoleonin ylivallan pakotuksesta olivat juutalaiset saaneet kaikenlaisia etuja Saksan valtioissa; niinpä he esim. saivat Preussissa kansalaisoikeudet v. 1812. Mutta vieraan sorron herättämä kansallishenki, saksalaisuus, joka nousi kaikkea ranskalaista vaikutusta vastaan, ei voinut sulattaa juutalaisten Ranskasta saamaa yhdenarvoisuutta. Reaktsioni sai aikaan vainojakin, ja kaikenlaisia rajoituksia säädettiin, jotka 1848 v:n vallankumous taas, ja lopullisesti, pyyhkäisi pois. Juutalaisten vapautuminen toi uusia, terveitä voimia useimmille työaloille. Se kiihotti kuitenkin kilpailua ja piti yllä katkeruutta tulokkaita vastaan. Tuli sitten ranskalaissaksalainen sota 1870. Saksalaisten voitto sai kansallistunteen paisumaan ylpeydestä. Pangermanismista tuli Saksan tunnussana, ja kansalaiskuntoa arvosteltiin natsionalismin mittapuun mukaan, jolloin juutalaiset tietenkin havaittiin vajaamittaisiksi. Juutalaistaistelun syttymiseen olivat suoranaisena aiheena muutamat osaksi juutalaisten toimeenpanemat suurenmoiset kauppahuijaukset ja taloudelliset vararikot, jotka liittyivät välittömästi kauppaelämän liian nopeaan nousuun sodan jälkeen. Saksasta levisi nykyaikainen kynällä ja sanalla käyty taistelu juutalaisia vastaan parhaasta päästä Itävaltaan, Unkariin ja Ranskaan, missä Dreyfus-jutusta tuli sen tähän asti huomattavin ilmaus. Sitä kohtaloa, minkä viha, valhe ja petos onnistuivat valmistamaan Dreyfusille joksikin ajaksi, toivovat antisemiitit kaikille juutalaisille. He eivät edes arastele julkisesti suositella juutalaista perttulinyötä tai muita hävityskeinoja. Se mitä he ennen kaikkea vaativat, on juutalaisten kansalaisoikeuksien poistaminen.
Antisemitismin kirjavan lipun alle on rivittynyt henkilöitä, joita johtavat mitä erilaisimmat motiivit, katsantokannat ja tarkoitusperät: kauppiaita, teollisuudenharjoittajia ja maanomistajia, rotuteoreetikoita, kansallisuuspuristeja, ylen oikeaoppisia protestantteja, ultramontaanisia katolilaisia y.m. Antisemitismi on yhteydessä sen uskonnollisen kuohunnan ja tunnustustaistelun kanssa, mikä vallitsee niissä maissa, joissa protestanttisen ja katolisen kirkon edut iskevät yhteen. Vielä läheisemmin se liittyy siihen kansalaissotaan, jota käydään rahakukkarosta ja joka on militarismin sekä muiden syiden aikaansaaman sosiaalisen hädän aiheuttama. Mutta se piirre, joka antaa antisemitismille sen vastenmielisen rotutaistelun luonteen, johtuu nykyaikaisista rotuteorioista ja kansallisuusaatteesta, joka huonontuneella natsionalismiksi ja yltiöisänmaalliseksi kiihkopäisyydeksi on tullut todelliseksi vaaraksi kulttuurille ja ihmisyydelle.
* * *
Omien esi-isien kulttuuritekojen maine on häikäissyt arjalaiset rotuteoreetikot, ja he julistavat arjalaisen rodun etevimmäksi, niin, ainoaksi kulttuurin kannattajaksi. Arjalaisten rinnalla ovat idän kansat »keltaisia apinoita» ja seemiläiset alempaa rotua. Seemiläisinä ovat juutalaiset muka kykenemättömiä ottamaan hedelmöittävästi osaa uudenaikaiseen kulttuurityöhön. Huonojen ja ala-arvoisten ominaisuuksiensa vuoksi he eivät ainoastaan hävitä ja hajoita kaikkea kansallista kulttuuria, vaan myöskin uskonnon ja moraalin. Juutalaisen kansallisuus on antisemiitin silmissä kansakunnan puhtauden, yhteyden ja voiman suurin vaara. Niin, jokaisessa, ken ei tunnusta omakseen natsionalismin tai puolueen tunnussanaa, olkoon hän sitten ympärileikattu tai kastettu, vainuavat nuo kiihkoilijat juutalaista, sillä — sanoo saksalainen antisemiittikatkismus — kaste voi tosin poistaa perisynnin, mutta ei tehdä juutalaisesta saksalaista. Sokeassa innossa ei välitetä ihmisyydestä, ei oikeudesta eikä historian todistuksesta, vaan hyökätään juutalaisuuden kimppuun, niinkuin se olisi kaiken pahan juuri. Syystä saattoi jo Mommsen v. 1880 nimittää antisemiittistä kiihotusta »kansallistunteen epäsikiöksi». Sen jälkeen on antisemitismi erittäinkin Saksassa muuttunut taantumukselliseksi taisteluksi edistystä ja vapautta vastaan yleensä, ja juutalaisuus on sille osittain vain tekosyyllä.
»Antisemitismi»-sanan keksijä lienee hiljattain kuollut preussilainen hovisaarnaaja Stöcker. Tuo juutalaisvihamielisen liikkeen nimitys on yhteydessä viime vuosisadan keskivaiheilla vallinneen, Renanin edustaman teorian kanssa, minkä mukaan seemiläiset muodostavat halvemman rodun, jonka tyypillisimpiä edustajia juutalaiset ovat.
Riita siitä, onko Renanin mielipide seemiläisistä kansoista sattuva ja oikeudenmukainen vai ei, on turha; muistettakoon vain, että seemiläisten kansojen kulttuurikausi pääasiassa sattui aikaan, jolloin arjalaiset vielä olivat miltei tuntemattomia barbaareja, ja että Renanin aikaan tunnettiin n. s. seemiläisen rodun edustajia hyvin vaillinaisesti. Esim. assyrialaisista ja babylonialaisista tiedettiin tuskin mitään, eikä yleensä nykyajan tietoja muinaisseemiläisten historiasta ollut olemassa.
Tärkeämpää on se, että juutalaisia nykyään tuskin voidaan pitää seemiläisten tyypillisimpinä edustajina; onpa nykyisen katsantokannan mukaan juutalaisten seemiläisyys hyvinkin epäilyn alaista.
Nykyiset juutalaiset ovat parhaasta päästä lyhytkalloisia, kun taas oikeat seemiläiset ovat tyypillisiä pitkäkalloisia. Luschanin y.m. tutkijain mielestä johtuu juutalaisten päänmuoto eräästä vähä-aasialaisesta lyhytkalloisesta kantaheimosta, jolta myöskin tyypillisen lyhytkalloiset armeenialaiset lienevät perineet päänmuotonsa.
Toinen silmäänpistävä seikka on vaaleatukkaisten juutalaisten lukuisuus ei ainoastaan Euroopassa vaan myöskin muissa maanosissa. On laskettu, että kymmenestä juutalaisesta kolmella on vaalea tukka ja kahdella siniset silmät. Tämän omituisen seikan syiden selvittäminen veisi kuitenkin liian pitkälle. Olkoon siinä kyllin kun sanomme, että juutalaistyyppi näyttää syntyneen ehkä jo ennen toisen vuosituhannen jälkipuoliskoa e. Kr. alkaneen sekoituksen kautta kolmesta aineksesta, jotka kuuluivat kolmeen eri rotuun: seemiläiseen, arjalaiseen, jota edustivat raamatussa ja egyptiläisissä asiakirjoissa mainitut sekä muistomerkeissä kuvatut vaaleat ja sotaiset amoriitit, sekä erääseen kolmanteen kansanryhmään, jota hetiitit edustivat.
Kun Israelia kehotetaan Vanhassa Testamentissa hävittämään kaanaalaiset ja ympäristön kansat, koskee käsky ainoastaan miehiä. Naiset he ottivat vaimoikseen. Toiselta puolen on Vanhassa Testamentissa todistuksia siitä, että Israelin patriarkat, tuomarit ja kuninkaat, ehkä myöskin yksityiset henkilöt varallisuuden ja tilaisuuden mukaan, mielellään pitivät vierassukuisia orjattaria ja jalkavaimoja. Näillä oli nimenä pillegesch, joka vastaa kreik. pallachis ja lat. pellex sanoja, sama nimi, joka kreikkalaisten sodissa ryöstämillä tai ostamilla jalkavaimoilla oli Homeroksen aikaan. On siis melkein varmaa, että raamattu näillä tarkoittaa Vähän-Aasian tai Kreikan arjalaisia naisia, joita foinikialaiset merirosvot toivat maahan.
Suuret assyrialaiset valloittajat Tiglatpileser III ja Sargon veivät 8:nnella vuosisadalla maasta pois suuren osan Galilean ja Samarian asukkaista ja lähettivät sijaan assyrialaisia uutisasukkaita, joiden joukossa oli arjalaisiakin aineksia. Siitä ajasta saakka oli mainituissa maakunnissa ei-hebrealainen, osaksi arjalainen asutus, jonka eroavaisuudesta Judean asukkaisiin verraten Uusi Testamentti huomauttaa. Sillä pohjalla on, sivumennen sanoen, tehty hypoteesi, että Jeesus Natsarealainen ja hänen ensimäiset opetuslapsensa eivät olisikaan olleet seemiläisiä, vaan arjalaisia — hypoteesi, jolla on väärin tahdottu halventaa juutalaisia, sillä pääasiahan on, eikä sitä voi kukaan kieltää, että Kristus uskonnoltaan ja kasvatukseltaan oli juutalainen. Sama koskee mainittujen maakuntien koko asujamistoa, jonka sen vuoksi uskontonsa takia voisi sekoittaa varsinaisiin juutalaisiin. Aina 2:sesta vuosituhannesta Esran aikoihin 5:nnelle vuosisadalle tapahtui israelilaisten keskuudessa hillitön verensekoitus, ja silta ajalta ovat juutalaisen tyypin tunnusmerkit pääasiassa peräisin.
Vielä myöhemminkin on juutalaisiin sekaantunut vierasta, etenkin arjalaista verta, mutta tällä rotusekoituksella näyttää olevan pienempi merkitys. Meidän ajanlaskumme ensimäisinä vuosisatoina liittyi juutalaisuuteen paljon kreikkalaisia ja roomalaisia. Etelä-Venäjän chazarit kääntyivät 8:nnella vuosisadalla juutalaisuuteen, seikka, joka tuskin voi olla saamatta aikaan rotusekoitusta, joka ehkä ulottui venäläisiinkin, koskapa nämä 200 vuoden aikana maksoivat veroa chazareille. Vielä 19:nnellä vuosisadalla sattuu niin omituinen tapaus, että kokonainen kristitty lahko, sabbataarit Siebenbürgenissa, suorastaan kääntyy juutalaisuuteen. Pitkän aikaa oli Euroopan juutalaisille sallittua käyttää kristityitä orjia ja ympärileikata miespuoliset, suhteita, jotka nekin vaikuttivat rodun sekaantumiseen. Samaan suuntaan vaikuttivat ristiretket sekä Euroopassa että Palestiinassa. Keskiajan alkupuolella olivat avioliitot juutalaisten ja kristittyjen välillä sangen tavallisia, vaikka kirkolliskokoukset Orleansissa (538), Toledossa (589) ja Roomassa (743) kielsivätkin ne. Unkarissa kiellettiin sellaiset seka-avioliitot 11:nnellä vuosisadalla, mutta niitä solmittiin kuitenkin vielä 200 vuotta myöhemmin, ja useimmissa tapauksissa kääntyi kristitty puoli juutalaisuuteen. Sittenkuin avioliitot juutalaisten ja kristittyjen välillä tulivat luvallisiksi useimmissa kulttuurimaissa, on seka-avioiden luku yhä kasvanut, ja sen ilmoitetaan Saksassa olevan yhtä suuren kuin katolisten ja protestanttien välillä solmittujen liittojen. Vuosina 1873—97 solmittiin kaikkiaan 6,677 avioliittoa kristittyjen ja juutalaisten välillä. Näistä syntyi 11,578 lasta, joista noin 1/4 on liittynyt juutalaisuuteen ja suurin osa omaksunut kristinuskon, kun taas osa on jäänyt tunnustuksettomaksi. Aikojen kuluessa on vihdoin suuret määrät juutalaisia kumpaakin sukupuolta kääntynyt kristinuskoon osaksi pakosta osaksi vapaaehtoisesti, vuodattaen siten arjalaisten eurooppalaisten suoniin juutalaista verta. N. s. marraneja eli väkisin kastettuja juutalaisia oli Kastiliassa ja Aragoniassa 1400-luvulla useita satojatuhansia, joista monet kohosivat valtion korkeimpiin virkoihin ja saavuttivat rikkautensa takia suuren vaikutusvallan. Mainituissa maakunnissa oli vain harvoja huomattavia sukuja, joilla ei ollut juutalaisverta suonissaan. Samanlaisia olosuhteita voi huomata muuallakin Euroopassa ja etenkin Ranskassa. Meidänkin maassamme on useita huomattavia juutalais-syntyisiä kristittyjä perheitä. Yksistään 19:nnellä vuosisadalla on juutalaislähetys liittänyt kristikuntaan noin 224,000 juutalaista, joista suhteellisesti useimmat, kuvaavaa kyllä, ovat omaksuneet protestanttisen tunnustuksen.
Sanotusta pitäisi käydä selville, että juutalaiset eivät ole puhtaita seemiläisiä eivätkä vallan vierasta rotua meille, niinkuin tavallisesti sanotaan ja uskotellaan. Tämä koskee erityisesti saksalais-puolalaisia juutalaisia (n.s. askenazim), jotka asuvat Pohjois-Euroopassa. Suuren suunsa, paksujen huulien, kömpelön nenänsä ja pienikasvuisuutensa kautta eroavat he harvalukuisista Etelä-Euroopan juutalaisista (n. s. sefardim), jotka hienopiirteisempinä ja jalomuotoisempina lähenevät seemiläistä tyyppiä, — Kun oppi juutalaisten puhtaasta seemiläisyydestä on väärä, on myöskin »antisemitismi» sopimaton nimitys juutalaisvihamieliselle liikkeelle, seikka, jolla tietysti kuitenkaan ei ole mitään merkitystä itse asialle.
Juutalaiset edustavat pikemmin tyyppiä kuin erikoista rotua. Ja vaikka tämä tyyppi onkin pääasiallisesti muodostunut jo ennen 5:dettä vuosisataa e. Kr. ja osoittanut suurta sitkeyttä, ei se kuitenkaan ole niin helposti tunnettavissa kuin yleensä kuvitellaan. Erottamaan Keski-Euroopan juutalaisen muista ihmisistä vaaditaan erittäin kehittynyttä fysionomista kykyä.— tai antisemiittistä vainua. Tuskin puolella juutalaisten lukumäärästä on nykyään koukkunenä. Juutalaisnenä vaihtelee pystynenän, suoran ja kotkannokan välillä. Koukkunenä on olemassa vähemmin todellisuudessa kuin mielikuvituksessamme, missä se näyttelee tunnusmerkin väärää osaa, raamatullisten, Rembrandtin ja muiden vanhojen kuvien ansiosta. Varmempana ohjeena ovat käyrät nenänpielet, raskaat silmäluomet ja täyteläiset huulet.
Juutalaisia on nimitetty teräksiseksi kansaksi, ja kuva onkin oikeutettu, jos ajattelemme, ettei 2,000-vuotinen kodittomuus, marttyyrius ja vaino ole kyennyt hävittämään ja murtamaan heitä — tai paremmin sanoen juutalaisuutta. Toiselta puolen osoittaa historia taaskin, että juutalaiset ovat olleet hyvin taipuisaa ainesta, joka on mukautunut eri ilmanaloihin, kieliin ja olosuhteihin ja aina vastaanottanut voimakkaita vaikutuksia ympäristöltään. Ei ole syyttä sanottu, että joka maalla on sellaiset juutalaiset kuin se ansaitsee.
Monet niistä juutalaisten sisäisistä ja ulkonaisista tunnusmerkillisistä piirteistä, jotka tekevät heidät epämiellyttäviksi silmissämme, eivät ole alkuperäisiä, vaan historiallisista olosuhteista johtuneita. Muinaisten Espanjan juutalaisten ritarillista, ylpeää käytöstä kehuttiin. Itä-Euroopan juutalaisissa ei ole tätä piirrettä, pikemmin lähenevät he vastakohtaa. Niinkuin maaorjuus niillä seuduin, missä se on vallinnut, on jättänyt näkyvät jäljet kansan luonteeseen, samoin on todennäköisesti tuo ahdas asema, missä juutalaiset vuosisatoja ovat eläneet, painanut heihin leimansa. Vapauden tai orjuuden tunne kuvastuu eri lailla käytöksessä, luonteessa ja katseessa. Monelle juutalaiselle ominainen pistävä tai surullinen katse lienee muistoa sorron ja vihan ajoilta, jolloin ainainen taistelu hengestä ja omaisuudesta vallitsi. Viekkaus ja salajuonet ovat aina olleet heikkojen ja sorrettujen aseina. Myöskin tuo yksipuolinen kaupustelu, johon juutalaissukupolvi toisensa jälkeen on ollut pakotettu turvautumaan elääksensä, on pakostakin jättänyt kansan luonteeseen ja siten jossain määrin sen ulkonaiseen tyyppiinkin piirteitä, jotka todistavat kylmää harkintaa, materialismia ja ahneutta, jota viimemainittua ominaisuutta sana »juutalainen» nykyään tarkoittaa. Mutta Schylock-tyypillä ei nyt enää ole keskiaikaisia edellytyksiänsä. Siksi ei tulekaan pitää jokaista juutalaista Schylockina eikä yleensä antautua sympatian tai antipatian johdettavaksi pelkän tunteen teille.
Se että juutalaiset pitävät itseään erityisenä kansallisuutena, ei liene rikos, inhimilliseltä kannalta, muiden kuin yltiöpäisten natsionalistien silmissä. Kansallisuudella täytynee määrätyissä rajoissa olla yhtä hyvä oikeus puolustaa itsenäisyyttään kuin yksilölläkin. Todellisuudessa ovat useimmat kansat yhdistetyt eri kansallisuuksista. Ja vaikkapa yhteistyö niiden kesken ei aina tapahtuisikaan erimielisyyksittä, näyttää kokemus kuitenkin, ettei yhteistyö ole mahdoton.
Nyt kuuluu kysymys: onko juutalaisten kansallistunne tosiaan yhteiskunnallinen vaara?
Sana »juutalainen» ilmaisee kielenkäytön mukaan sekä kansallisuutta että uskontunnustusta. Mutta kun juutalainen Ruotsissa, Englannissa tai muissa vapaissa maissa kantaa ylpeydellä nimeään, tarkoittaa hän varmasti etusijassa tai yksinomaan uskontoaan. Kaikkialla, missä juutalaiset ovat saaneet kansalaisoikeudet, tuntevat ja tunnustavat he itsensä sen kansan jäseniksi, joka on ottanut heidät lapsikseen. Ranskalainen juutalainen sanoo itseään ranskalaiseksi, ja hänellä on siihen sama oikeus kuin kellä ranskalaisella hyvänsä.
Juutalaiset kulttuurimaissa tietävät varsin hyvin — ja ne, jotka eivät vielä tahdo tietää, tulevat ennemmin tai myöhemmin huomaamaan — että erityisen juutalaisen kansallisuuden säilyttämisellä on hyvin pienet edellytykset, jotka päivä päivältä pienenevät. Leikkaus, joka sitäpaitsi koskee ainoastaan toista puoliskoa kansasta, saattaa yhtä vähän kuin rokotus tai kaste edellyttää kansallisuutta. Yhteinen uskontunnustus ei sitä myöskään tee. Se yhdysside, mikä sisältyy juutalaisten historiaan ja kirjallisuuteen, rajoittuu nyt ainoastaan uskonnolliselle alalle ja heikkenee lakkaamatta. Kulttuurikansojen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen yhteyteen joutuminen vie juutalaisten harrastukset eri aloille. Se mitä nykyajan juutalaiset kirjoittavat, kuuluu yleiseen kirjallisuuteen ja luetaan sen kansan kirjallisuuteen, johon kirjailija kuuluu. Juutalaisilla ei ole yhteistä kieltä, joka, jos mikä, saa aikaan kansallisriitoja. Kadehdittavan helposti ovat he yleensä omistaneet ympäristön kielen ja taipuvalla mukautumiskyvyllään ovat he pian saaneet aseman eri kansojen kirjallisessa elämässä. Heinestä ihmisenä voimme ajatella mitä hyvänsä, mutta vastoin juutalaisvaatimuksia, vieläpä kaikkeinkorkeimpia mielenilmaisuja, täytyy myöntää, että hän oli, kuten hän itse sanoo, »ein deutscher Dichter». Samoin kuuluvat Levertin, Warburg ja Schuck ruotsalaiseen kirjallisuuteen, vieläpä etevimpien ruotsinkielellä kirjoittaneiden valiojoukkoon. Niinkuin usea tietää, oli Z. Topeliuksella suonissaan pisara juutalaisverta, josta hän leikillään ja ehkei kuitenkaan aivan leikillään — sanoi olevansa ylpeä.
Melkoinen annos kansallisylpeyttä ja itseihailua ilmenee tosin juutalaisuuden traditsionissa. Mutta itämaiseen tapaan on juutalaisella natsionalismilla juurensa uskonnossa, ja kuvaavaa on, että se elää vielä juuri Itä-Euroopassa, siis ympäristössä, missä uskonto ja natsionalismi ovat keskenään läheisessä yhteydessä. Poliittista uhkaa juutalaisen natsionalismin tuskin voi katsoa sisältävän. Vanhan Testamentin opilla, että Israel on Jumalan valittu kansa, on vastineensa Uudessa Testamentissa mitä kristittyihin tulee, ja niin on ylpeyden oikeutus kuitattu. Muuten selitetään mainitun opin sisällys juutalaisten katkismuksessa täysin tyydyttävällä tavalla, siten, ettei se anna mitään etuoikeuksia, vaan tuo mukanaan suurempia velvollisuuksia.
Joissakin Jesajan kirjassa olevissa eskatologisissa runoelmissa on kansallinen ylpeys lentokykyisin ja kiitää eteenpäin naiivin mielikuvituksen siivillä, viehättäen lapsellisella koomillisuudellaan. Siinä kerrotaan, kuinka pakanat aikojen täyttyessä voittokulussa kantavat hajaantuneet Israelin lapset Sijjoniin hartioillaan tai vievät heidät vaunuilla, hevosilla, paareilla, muuleilla ja kameleilla Jerusalemin ihanuuteen. On epäilemätöntä, että sellaiset tulevaisuudenkuvat ovat kangastelleet keskiajan juutalaisille. Mutta kristittyjenkin haaveksijain silmissä väikkyy uuden Jerusalemin ihanuus kuin taivaallisen ja maallisen todellisuuden väliaste.
Naurettavasti ennemmin kuin pelottavasti vaikuttavat samantapaisen hengen elähyttämät ajatukset eräässä juutalaisessa rukouskirjassa, joka ilmestyi niin myöhäisellä ajalla kuin v. 1840, Siinä luetaan, että juutalaiset ovat korotetut kaikkien kansallisuuksien yläpuolelle ja määrätyt hallitsemaan koko maailmaa; siksi eivät he tunnustakaan muuta hallitsijaa kuin ruhtinas Jahven ja halveksivat muita kansoja, saastaisia, joita he kerran, päästyään kunniaansa, tulevat rankaisemaan j.n.e. Onneksi on juutalaisten poliittinen vapautuminen sitten v:n 1840 saatettu loppuun useimmissa maissa ja sen täytynee lopulta avata sokeimmankin uskonkiihkoilijan silmät. Moiset kansallis-uskonnolliset haaveilut, joilla ei todellisuudessa ole muuta tukea kuin mahdollisesti juutalaisen rahakukkaron kilinä, ovat pienempänä vaarana vapaudelle kuin se natsionalismi, jonka tunnussanana on »yksi kieli», tai se, joka panssaroiduin nyrkein lyö tahtia lauluille sellaisille kuin »Deutschland, Deutschland über alles; Deutschland über Welt».
Ymmärtämättömyydestä on joissakin Talmudin lauseissa oltu tapaavinaan mautonta juutalaista kansallisylpeyttä. Siellä sanotaan esim. »Teitä nimitetään ihmisiksi, mutta muita kansoja ei ihmisiksi sanota,» Ettei lausuntoa pidä ymmärtää kirjaimellisesti, näkyy siitäkin, ettei Talmudin mukaan ole ihminen sekään, jolla ei ole vaimoa tai joka ei omista maata (Laz. 378). Voisimme esittää useampia esimerkkejä siitä, että nykyaikanakin käytetään »ihminen»-sanaa yhtä naiivisti. Kuuleehan meilläkin esim. sanottavan: »kolme ihmistä, ja yksi ryssä».
Niin voimakas ja hillitön kuin juutalaisten kansallistunto muinoin on ollutkin ja niin kauas kuin uskonnollinen fanatismi onkin kantanut sen kaikua läpi aikojen, on historian kova käsi käytännössä sen tukahuttanut, eikä sillä enää ole minkäänlaista poliittista merkitystä. Kansakuntana eivät juutalaiset ole näytelleet mitään merkittävää poliittista osaa edes entisaikoina. Euroopan juutalaiset eivät ole saaneet aikaan alkuakaan yhteiseen johtoon hyvinvointinsa päivinä enemmän kuin keskiajallakaan. Nykyisissä valtioissakaan eivät he muodosta poliittista puoluetta. Niinkuin muutkin ihmiset ovat he osaksi vanhoillisia, osaksi vapaamielisiä, sosialisteja y.m. Anarkistejakaan ei näytä heidän joukostaan puuttuvan. Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen perustajat Kassalle ja Marx, junkkeripuolueen perustaja F.J. Stahl, Englannin konservatiivien uudistaja Beaconsfield, Saksan kansallisvapaamielisten paraat miehet Lasket ja Simeon olivat juutalaisia.
Meillä ei ole mitään syytä antisemiittien tapaan epäillä juutalaisten kansalaisten isänmaanrakkautta. Jo Jeremias (28:7) kehotti maanpakoon vietyjä kansalaisiaan: »Etsikää sen kaupungin parasta, minne Jahve on teidät vienyt, ja rukoilkaa Jumalaa sen puolesta, sillä kun se menestyy, käy teillekin hyvin.» Voidaan väittää, että tuohan on itsekkyyttä. Mutta mitä sitten on patriotismi ellei jonkinlaista itsekkyyttä? Juutalainen sanhedrio, joka Napoleonin aikana kokoontui Pariisissa 1807, israelilainen synodi Leipzigissä 1869, saksalais-juutalainen seurakuntaliitto 1885 ja viimeksi saksalaisten rabbiinien kokous 1897 ovat tehneet päätöksiä, jotka sisältävät, että juutalaisuus vaatii tunnustajiaan palvelemaan uskollisesti isänmaataan ja edistämään koko sielullaan ja sydämellään sen kansallisia harrastuksia. Ettei patriotismi ole ainoastaan rabbiinien teoriaa, selittää se seikka, että kun 1812 v:n julistus korotti Preussin juutalaiset valtion kansalaisiksi, niin noin 5½ % asevelvollisuusiässä olevista juutalaisista nuorukaisista otti vapaaehtoisina osaa taisteluun Saksan vapauden puolesta. Samoin ottivat juutalaiset osaa Unkarin vapaustaisteluun v. 1848—49. Heitä ei puuttunut Garibaldinkaan vapaajoukoista v. 1860, ja suuressa saksalais-ranskalaisessa sodassa ei kummallakaan puolella ollut mitään muistutettavaa juutalaisten lojaalisuutta vastaan. Sitä nurjempi on tuo Saksassa, Itävallassa ja Ranskassa (puhumattakaan Venäjästä) käytännössä oleva menettelytapa sulkea juutalaisilta pääsy korkeampiin sotilasvirkoihin, samoin kuin heitä kaikin tavoin boikotetaan jokapäiväisessä elämässä.
Syyttä on Pariisissa v. 1860 perustettu Alliance israélite leimattu poliittiseksi yhdistykseksi. Todellisuudessa ovat sen harrastukset ainoastaan humanistisia kajoomatta ollenkaan poliittisiin, yhteiskunnallisiin tai kansallisiin puolueriitoihin.
Antisemiitit ovat luulleet löytävänsä jonkunlaisen poliittisen juutalaisliigan Venäjältä. Mitä tuosta muka poliittisesta liigasta suunnilleen ajateltiin, selvinnee siitä, että sen nimi kahal on venäläisessä äänneasussaan tuon meilläkin ylen tunnetun, merkitykseltään erikoisesti poliittisen »kagaali»-sanan alkumuotona. Todellisuudessa tarkoitti kahal keskiajalla juutalaisten seurakuntien luottamusmiesten kollegiota, joka m.m. oli edesvastuussa siitä, että jokainen seurakunnan jäsen maksoi veronsa. Laitos elää jonkunlaisena hallinnollisena virastona Venäjällä, missä juutalaiset seurakunnat yhteisesti vastaavat verojen ja rekryyttien lähettämisestä.
N.s. sijjonismilla on sen sijaan todellakin poliittinen tarkoitus. Sen tunnussana on: juutalainen kansa omassa maassa. Maa on, kuten tiedetään, Palestiina, ja sijjonismi ei siis suuntaannu mitään eurooppalaista valtiota tai kansaa kohti. Koska sijjonistinen liike syntyi Itä-Euroopassa, missä vanhoillisimmalla juutalaisuudella, jonka etupäässä ovat hurjahaaveiset, kulttuurille vihamieliset chacidit, on tyyssijansa, ei liike ole vieras niille kansallisille suuruudenunelmille, joista edellä on ollut puhe. Yhtä paljon perustuu se kuitenkin siihen vanhoillisissa juutalaisissa heränneeseen aavistukseen, että heidän asemansa on mahdoton. Juutalaiset huomaavat, että he yhteiskunnallisen vapautumisensa kautta ja tultuaan kristittyjen kansojen kulttuuriyhteyteen ovat joutuneet yhtäläistymisen alaisiksi, joka vähitellen mutta varmasti johtaa täydelliseen ympäristöön-sulautumiseen. Vaikkapa sijjonistien onnistuisikin toteuttaa utopinen unelmansa, olisi kuitenkin joukottain juutalaisia, jotka eivät tahtoisi vaihtaa eurooppalaisia isänmaitaan Palestiinan erämaihin. He jäisivät rauhallisesti siihen missä ovat ja antaisivat sulautumisen tapahtua.
Natsionalistit molemmin puolin pelkäävät enimmän tuota sulautumista. Heidän pelkonsa onkin jossain määrin oikeutettu. Sillä se ei voi tapahtua ilman vastaavia kansallisluonteen muutoksia, kansallisten ominaisuuksien ja rakkaiksi tulleiden erikoisuuksien hioutumista ja muodostelua. Mutta sellainen on kerta kaikkiaan historian laki, jota vastaan eivät ainakaan mitkään erottautumispyrinnöt voi taistella. Voi lohduttaa itseään sillä, että sulautumisprosessi ylimalkaan tapahtua hitaasti. Ensiksikin täytyy tapojen ja maailmankatsomusten tulla jossain määrin yhtäläisiksi. Vasta sitten voi fyysillinen sulautuminen alkaa, sikäli kuin vastenmielisyys seka-avioliittoja vastaan häviää. Mitä pienempi kansan keskuudessa elävä juutalaisjoukko on, sitä helpommin tapahtuu luonnollisesti sulautuminen, niinkuin Ruotsissa, Tanskassa ja Englannissa, ja sitä vähäisempi on sen vaikutus. Maissa, missä juutalaisten luku on hyvin suuri, kuten Venäjällä ja Rumaaniassa, kestää sulautuminen paljon kauemmin, eikä sitä voi nyt vallitsevien olojen pohjalla pitkiin aikoihin toivoakaan. Suurissa piirtein voi juutalaiskysymyksen ratkaisua sentakia odottaa vasta kaukaisessa tulevaisuudessa, ja se on varmasti vaativa tuntuvia uhrauksia kulttuurin alalla kauemmaksi tulleelta osalta.
* * *
Juutalaiskysymyksen taloudellinen puoli paljastaa antisemitismin sisäisimmän olemuksen, kun se taas suhteessaan rotuun, uskontoon ja kansallisuuteen näyttää lähtevän ihanteellisista vaikuttimista. Raha ja valta vetävät kuitenkin useimpia puoleensa paljon enemmän kuin aatteelliset kysymykset. Tavallinen antisemitismi ei ole mitään muuta kuin alhaista itsekkyyttä, joka ei voi peittää raakuuttaan isänmaallisuuden ja uskonnollisuuden vaipalla.
Osaksi kadehditaan ja peljätään juutalaisia heidän tarmonsa ja edistymisensä vuoksi muutamilla aloilla, osaksi moititaan heidän kykenemättömyyttään ja saamattomuuttaan toisilla.
Miltei selviönä pidetään väitettä, että juutalaiset hallitsevat koko kulttuurimaailman sanomalehdistöä, ja kuitenkin on siinä paljon liioittelua. Tosin kyllä juutalaisten pääomat ja intelligenssi ovat tuottaneet heille suuren sananvallan sanomalehdistössä, mutta juutalaisten omistamia ja heidän vaikutuksensa alaisia sanomalehtiä on verrattain vähän, ainoastaan muutamia suurkaupunkien jättiläislehtiä. Luvultaan suurempi maaseutulehdistö, joka puhuu suorastaan kansan enemmistölle, ei ole juutalaisten käsissä. Lisäksi tulee vielä se, että usein sekoitetaan vapaamielinen sanomalehdistö juutalaiseen. Lopuksi on sangen epäiltävää, tekeekö juutalainen sanomalehdistö enemmän pahaa kuin eräät kristittyjen äänenkannattajat.
Sanotaan juutalaisten myöskin hallitsevan rahamarkkinoita. Jos niin tosiaan olisi asianlaita, pitäisi kai maailman ja etenkin juutalaisten aseman olla aivan toisen näköinen. Se aika, jolloin toiminimi Rothschild pääomillaan saattoi määrätä Euroopan politiikan suunnan ja päättää sodasta ja rauhasta, on aikoja sitten ohi, jos sitä koskaan lie ollutkaan. Onhan, tosin paljon juutalaisia rahamiehiä, joilla on voimakaskin hallitseva, asema pörssissä ja siinä mikä koskee osake- ja arvopaperikeinottelua, mutta se johtuu siitä, että he ovat etevämpiä liikemiehiä kuin muut ja käyttävät suuremmalla taidolla hyväkseen nykyajan tuottoisinta kauppatavaraa, rahaa.
Aivan väärä on se mielikuva, että juutalaiset ylimalkaan edustavat rikkautta ja hyvin vointia. Omaisuus on juutalaisten keskuudessa ainakin yhtä epätasaisesti jakaantunut kuin kristittyjen joukossa. Ne pääomat, jotka ovat juutalaisten käsissä, kuuluvat vain muutamille harvoille ja vaikuttavat siksi niin voimakkaasti. Mutta eivät edes nuo harmilliset juutalaiset kapitalistitkaan ole voineet kätkeä leiviskäänsä muulta ihmiskunnalta. Mekin olemme saaneet osamme juutalaisten mammonasta valtiolainojen muodossa, Yksityiset henkilötkin, etenkin kreivin ja vapaaherran arvolla varustetut, ovat ulkomailla keksineet keinon saattaa juutalaisten rikkauksia parempiin käsiin — avioliittojen kautta.
Pahaksi onneksi on toiminimi Rothschild tarvinnut noin 100 vuotta kootakseen omaisuutensa, kun taas Amerikan Gouldit ja Rockefellerit ihmisiässä ovat haalineet miljardinsa. Muutamien juutalaisten raharuhtinaiden tähden ja senvuoksi, että juutalaisten suhteellinen varallisuus muutamilla seuduilla on suurempi kuin muiden, unohdetaan, että useimmat juutalaiset vaivoin ansaitsevat leipänsä ollen perin köyhiä, kuten Galizian ja Venäjän juutalaiset, joiden luku on, edellisten 1/10 jälkimäisten 2/3 Euroopan 10,5 miljoonasta juutalaisesta. On tuskin muuta ihmisluokkaa, joka eläisi niin kurjissa oloissa kuin Venäjän juutalaiset, sanoo A. Leroy-Beaulieu. Taloudellisesti, fyysillisesti ja moraalisesti ovat he niin alhaalla kuin ajatella voi. Kun he sitäpaitsi lisääntyvät nopeasti ja kun heidän uskonnollinen suvaitsemattomuutensa ja poliittinen sorto estävät heitä parantamasta asemaansa, ovat he pakotetut siirtymään maasta. Heidän köyhyytensä tähden ei taas kukaan tahdo ottaa heitä vastaan. Samalla kun muutamien juutalaisten rikkaus saa aikaan kateutta, on todellisuudessa juutalaisten köyhyys ja se, mitä siitä johtuu, juutalaiskysymyksen arin kohta. Etenkin koskee tämä meidän maatamme, missä vaara saada niskoillemme perin köyhiä ja surkeita juutalaisia on paljon suurempi kuin se, että »narinkka» pääkaupungissamme saattaa tulla etevimmäksi pukimoliikkeeksemme.
Tuollaiset seikat, jätetään usein, muiden juutalaispelkoon vaikuttavien syiden vuoksi, huomioonottamatta. Sanotaan, että juutalaisten työ ei tuota maalle mitään, siksi että he välttävät ruumiillista työtä ja harjoittavat ammatteja, jotka vaativat vähimmin voimanponnistusta, lyhyesti, harjoittavat ainoastaan kauppaa. Tässä jätetään kuitenkin sekä historiallinen kehitys että olevat olot huomioonottamatta.
Työtä ovat juutalaiset aina pitäneet suuremmassa kunniassa kuin monet muut kansat. Kun orjat tekivät kaiken raskaamman työn Roomassa ja Kreikassa ja Aristoteles piti ruumiillista työtä vapaalle miehelle häpeällisenä, sisältävät sekä Talmud että Vanha Testamentti mitä kauneimpia lausuntoja työn kunniasta ja siunauksesta. Ilman ahkeruuttaan ja työintoaan olisivat juutalaiset aikoja sitten sortuneet. Talmudissa sanoo Rabbi Gamaliel, että jos tietoon ei yhdy maallista ammattia, vie se turmioon. Tämä juutalaisten terve katsantokanta elää uudelleen meidän aikamme pyrkimyksessä yhdistää kasvatukseen sekä ajatus- että käsityö. Tuskin on sattuma, että Nääsin kuuluisan käsityöseminaarin perustaja ja etevin johtaja olivat molemmat juutalaisia (Aug. Abrahamson ja Otto Salomon).
Muinaisessa Palestiinassa oli pääelinkeinona maanviljelys, jonka tähden maa saattoikin elättää suuremman asujamiston kuin siellä sittemmin on asunut. Sitäpaitsi harjoitettiin siellä kaikenlaista käsityötä, kuten raamatun vilkkaista kuvauksista huomaamme. Talmudissa suositellaan paraasta päästä maanviljelystä ja käsitöitä sopivina elinkeinoina, kun taas kaupan vaaroista huomautetaan. Lausutaanpa siellä sekin, meidän päivinämme esiintullut ajatus, että joka ihmisellä tulisi olla viljelysmaata kotitarpeiksi. Kun juutalaiset hajosivat ympäri maailmaa, eivät he hyljänneet vanhoja elinkeinojaan. Päinvastoin he jatkoivat niitä niin paljon ja niin kauan kuin mahdollista oli. Ranskassa oli vielä onnella vuosisadalla juutalaisia maanviljelijöitä. Roger Sisilialainen kutsui maahansa Kreikan juutalaisia opettamaan silkin viljelystä. Sigismundin aikana olivat Puolan kaikki käsityöläiset juutalaisia j.n.e.
Vastoin juutalaisten tahtoa ja halua riisti keskiajan läänitys- ja ammattikuntalaitos sekä barbaarinen lainsäädäntö heiltä mahdollisuuden harjoittaa maanviljelystä ja käsityötä. Toisessa maassa toisensa jälkeen kiellettiin heiltä oikeus omistaa maata. Kielto kesti monta vuosisataa ja on vielä tänä päivänä voimassa muutamissa maissa. Kansa, joka niin pitkiin aikoihin ei ole saanut harjoittaa maanviljelystä, on luonnollisesti menettänyt kykynsä ja halunsa siihen. Puuttuva ruumiinharjoitus, riittämätön ravinto ja epäterveelliset olot, joissa juutalaiset ovat eläneet pitkiä aikoja, on ehkä syynä tuohon verrattain heikkoon ruumiinrakennukseenkin, joka on nykyajan juutalaisille ominaista ja joka ei näytä juuri suosittavan heitä raatajiksi. Kuluu pitkä aika, ennenkuin kaikki se, mitä barbaarinen lainsäädäntö tässä kuten muissakin kohdin on rikkonut juutalaisia vastaan, on sovitettu.
Suotuisampien olosuhteiden vallitessa juutalaiset varmasti ryhtyvät maanviljelykseenkin, mutta silloin kai huuto kilpailua vastaan vain yltyy. Se, mitä tähän saakka on tehty juutalaisten totuttamiseksi maanviljelykseen, on vähäpätöistä. Venäjän hallituksen noin sata vuotta sitten juutalaisilla maan viljelyskolonioilla tekemän kokeen sanotaan epäonnistuneen. Asianlaita lienee kuitenkin se, että huonot tulokset johtuivat epäedullisista ulkonaisista olosuhteista, niinkuin kulkutaudeista, kadosta ja sota-ajasta, yhtä paljon kuin Venäjän siirtomaavirkamiesten välinpitämättömyydestä, mielivallasta ja nylkemisistä. Palestiinan ja Argentiinan juutalaisten maanviljelyssiirtoloiden menestyminen on vielä epävarmaa.
Nykyäänkin on joukottani käsityöllä eläviä juutalaisia, Juutalaisten käsityöläisten luku Venäjällä, Galiziassa ja Rumaaniassa on niin suuri, että kaikilla keinoilla koetetaan estää juutalaisten ammattiopetusta. Salonikissa on juutalaisia kantajia, soutajia, palvelijoita ja käsityöläisiä, kun taas kauppa on kreikkalaisten käsissä. V. 1887 oli puolet Odessan käsityöläisistä juutalaisia; samaan aikaan oli siellä 11,000 juutalaista veistämöjä tehdas töissä j.n.e.
Juutalaisille niin ominaisia taipumuksia kaupan alalle ei voi pitää alkuperäisinä. Palestiina oli muinaisajan kaupan läpikulkumaa, mutta kauppaa harjoittivat pääasiallisesti muut, ei juutalaiset. Kauppakoulunsa he kävivät Babyloniassa tai Alexandriassa. Jo 2:sella vuosisadalla e.Kr. ellei aikaisemmin oli juutalaisia hajaantuneina ympäri Eurooppaa, ja heistä tuli, kauppasuhteittensa kautta mitä erilaisimmissa maissa, kansainvälisen suurkaupan luonnollisia välittäjiä. Heidän terävä älynsä, liikkuvaisuutensa ja kielitaitonsa auttoi heitä paljon. Keskiaikaiset olot tekivät juutalaisista vähitellen sellaisia pikkukauppiaita ja kaupustelijoita, jommoisia he enimmäkseen vielä tänä päivänäkin ovat. Tyytyen halpoihin hintoihin ja, kuten näyttää, pienempään voittoon työskentelevät juutalaiset ostajien hyväksi, mutta ovat siten, kristittyjen kauppiaiden vaarallisia kilpailijoita.
Luulo; että Mooseksen laki sallisi juutalaisten kiskoa korkoa, on hyvin yleinen, mutta väärä, perustuen osittain Lutherin raamatunkäännökseen, jossa »koron ottamisen» asemesta puhutaan »koron kiskomisesta». Alkuperäinen raamatunpaikka (5 Moos. 23:19 s.) kuuluu: »älä ota korkoa veljelläsi… vieraalta voit ottaa korkoa». Lauseen kieltävää osaa ei voi ymmärtää väärin. Ajatus on se, että israelilaisten kesken ei ole otettava mitään korkoa. Jos ajatellaan, että koron ottaminen lamasta, tavallisesti 20 %, oli ikivanha tapa maailman vanhimmalla kauppakansalla, israelilaisten naapureilla babylonialaisilla, niin on selvää, että juutalaisten korkokiellolla oli suuri inhimillinen merkitys.
Säännön loppupuolesta on juutalainen käytäntö eri mieltä. Se käsitetään osaksi myöntävänä »saat ottaa», osaksi käskevänä, joko »sinun tulee ottaa korkoa ulkomaalaiselta», tai »sinun tulee auttaa myös muukalaista antamalla hänelle lainaksi korkoa vastaan», tahi lopuksi »sinun tulee antaa korkoa muukalaiselle».
Näistä selityksistä on ensimäinen: »saat ottaa», ainoa oikea. Sen huomaa siitä, että Talmudissa ylistetään erittäin hurskaaksi sitä, joka lainaa muukalaisellekin ilman korkoa. Roomalaisen kirkon käännös: »älä ota korkoa veljelläsi… vaan muukalaiselta», on yhtä harhaanjohtava kuin se muutamien rabbiinien käsitys, että sääntö muka olisi keino vahingoittaa muukalaisia, on juutalaisuuden parempia pyrkimyksiä vastaan.
Mooseksen lain mukaan saati myöskin kirkko korkokiellon. Käytännössä ei sitä kuitenkaan voitu ylläpitää. Kun Shakespeare panee Schylockin sanomaan kristitystä: »minä vihaan häntä… enimmän siksi, että hän viheliäisestä tuhmuudesta antaa ilmaisia lainoja ja alentaa meidän korkoamme», esittää hän kieron kuvan todellisuudesta. Kristitytkin ottivat korkoa. Ob rem publicam, s.o. yhteisen hyvän vuoksi, oli kirkko pakotettu erottamaan kanonisesta korkokiellostaan italialaiset pankkiirit, kirkon omat miehet ja — juutalaiset, tosiaankin merkillinen rinnastaminen. Juutalaisten suhteen voitiin muka tehdä poikkeus sitä helpommin, koska he joka tapauksessa olivat syntinen sukukunta ja heidän oma lakinsa myönsi koron ottamisen muukalaisilta. Mitään valituksia siitä, että juutalaiset ylimalkaan ottivat liian suuria korkoja, ei kuulunut ennenkuin ristiretkien ajalla, jolloin juutalaiset jo olivat kartoitetut muista ammateista paitsi pikku tavaroiden ja rahan kaupasta. Ruhtinaat ja virkamiehet, jotka käyttivät hyväkseen juutalaisten ahdasta asemaa ja pakottivat heidät maksamaan suuria summia henkensä edestä sekä tuontuostakin nylkivät heiltä pakkoveroa, antoivat heille varsinaisen kiskomisoikeuden. Ranskassa sääti Juliana Hyvä 1300-luvulla juutalaisten maksimikoroksi 86 2/3 %. Itävallassa oli korko 174:stä 304:ään %, jos lasku on oikea (Neumann, Gesch. des Wuchers, 323). On ymmärrettävissä, että kansa leimasi juutalaiset verenimijöiksi; mutta usein he kuitenkin olivat vain välikappaleita rahanhimoisten ruhtinasten käsissä.
Vaikkapa keskiaikaisia edellytyksiä koronkiskomisen kukoistukselle ei enää olekaan olemassa, luottolaitoksen järjestymisen, koronkiskomislakien ja yleisemmän valistuksen takia, liittyy koronkiskominen vieläkin häpeäpilkkuna juutalaisnimeen. Kuitenkin ovat puheet nykyaikaisten juutalaisten nylkemisistä varmasti liioiteltuja, ja huomioonottamatta jätetään myöskin, että juutalaiset eivät ole olleet eivätkä ole ainoat koronkiskurit. Kun Bernhard de Clairvaux toisen ristiretken aikana kehotti säästämään juutalaisia, sanoi hän m.m. että jos juutalaisia ei olisi, niin kristityt koronkiskurit tekisivät aseman vieläkin pahemmaksi. Florensiin kutsuttiin 1400-luvun alkupuolella juutalaisia alentamaan korkokantaa, ja muutamia eteläsaksalaisia kauppaseuroja pitivät aikalaiset suurempina nylkyreinä kuin juutalaiset konsanaan olivat olleet. Valitusta, että juutalaiset kiskomisellaan imevät kansan voimat ja valtaavat maan, kuuluu meidän aikanamme etupäässä Rumaaniasta, Itävallasta ja osasta Saksaa. Sitävastoin kuuluu Venäjältä ääniä, jotka kertovat, että Puolan kaikki juutalaiset yhteensä ovat enkeleitä verrattuina venäläisiin »kulakeihin» eli kyläkiskureihin. Sanotaanpa meilläkin, että maalaisväestö muutamin seuduin on velkaantunut ja joutunut maakauppiaiden käsiin — mutta nämä eivät kai ole israelilaisia.
Tärkeintä asiassa on kuitenkin se, että koronkiskomista-sanan varsinaisessa merkityksessä ei juutalainen laki määrää eikä edes aiheuta, vastoin sitä mitä väitetään. Se vaatii erityisesti, että korko ei saa olla suurempi kuin mitä lainanantajan toimeentulolle on välttämätöntä. Täysin yhdenmukaisesti sen kanssa saattoi siis juutalais-saksalainen seurakuntaliitto v. 1879 sanoa: »Juutalaisuus valittaa koronkiskomisen olemassaoloa, sille itselleen vierasta ilmiötä, ja niitä, jotka semmoisissa asioissa toimivat, ei se tunnusta oikeiksi lapsikseen.»
* * *
Olen päässyt loppuun. Olen koettanut historiallisesti valaista juutalaiskysymystä, koska sitä mielestäni ei voida oikein arvostella tarkastelematta sitä laajanäköisemmin. En tahdo millään tavoin ihannoida juutalaisuutta tai juutalaisia. Mutta pysyn väitteessäni, että heidän kohtelunsa on häpeäpilkku kristikunnalle, että heidän pelkäämisensä on, ellei typerää, ainakin liioiteltua, että viha heitä kohtaan on turha.
Antisemitismin mustaukset johtuvat suureksi osaksi ahdasnäköisyydestä, väärinkäsityksestä, liioittelusta ja pahansuopuudesta. Juutalaisilla ei ole ainoastaan vikoja, vaan ansioitakin. Vanhan kulttuuri kansan jälkeläisinä he ovat käyttökelpoista raaka-ainetta. Heidän vikansa eivät kaikki ole alkuperäisiä, vaan nurjan kohtalon aikaansaamia. Paras keino voittaa juutalaiset yleisinhimillisiä tarkoituksia palvelemaan on repiä rikki ne rajat, jotka erottavat heidät yhteiskunnallisista pyrkimyksistä, oikeuksista ja velvollisuuksista, vaikkei liian pian pidäkään odottaa kypsiä hedelmiä. Vuosisatain perintöä ja rikkomuksia ei yksi miespolvi tee tyhjäksi. Siihen tarvitaan monen sukupolven suvaitsevaisuutta, sivistystä ja työtä. Antisemitismi, rakentaen ihmisluonnon halvimmille pyyteille, repii raakuudessaan auki vielä vuotavat haavat eikä vastusta ainoastaan juutalaisten vapautumista, vaan koko ihmiskunnan inhimillistyttämistä yleensä.