I.
Talmud ja juutalaisuuden siveysoppi.
Se seikka, johon juutalaisvihamielinen liike ehkä ankarimmin kohdistuu, on uskonto. Keskiajan juutalaisvainot johtuivat silminnähtävästi uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta, johon liittyi myöhemmin taloudellisiakin syitä. Tosin käy sanominen, että entisaikojen uskonnollinen yltiöpäisyys on vähentynyt samassa suhteessa kuin sivistys on kasvanut ja inhimillisyyden käsite voimistunut. Mutta epäämätön tosiasia on sittenkin, että monet juutalaisia koskevat ennakkoluulot osoittautuvat keskiajan uskonnolliselta suvaitsemattomuudelta perityiksi.
Niin paljon kuin nykyiset antisemiitit vakuuttavatkin, ettei juutalaisten uskonto kuulu heihin, suuntaavat he kuitenkin ankarimmat hyökkäyksensä juutalaisia vastaan juuri heidän uskontonsa tähden. Yleisenä pyrkimyksenä on johtaa juutalaisten uskonnosta ja siveysopista kaikki se moitittava, mikä juutalaisille viaksi luetaan.
Kysyttäessä: mikä on juutalaisuuden uskonnollinen peruste, kuuluu liiankin usein vastaus: Talmud. Ja kuitenkin tulisi jokaisen sivistyneen ihmisen tietää, että Vanha Testamentti on se juutalaisten uskonnon peruskirja, jonka keralla juutalaisuus säilyy tai katoaa.
Vanha Testamentti on raamatussa jokaisen käytettävissä. Jokainen voi tutkia sitä ja ratkaista, onko juutalaisuus sellaisena kuin Mooses, Jesaja ja psalmit sen esittävät jotain niin epäinhimillistä, että se ei sovi nykyaikaiseen kulttuuriyhteiskuntaan. Vanhan Testamentin uskonsankarit ovat lahjoittaneet ihmiskunnalle monoteismin (yksijumalaisuuden), joka on kaikkien korkeampien uskonnonmuotojen, eikä vähimmin kristinopin, edellytys. Saamme kiittää juutalaisia siveysopista, jota pidämme korkeimpana, siveysopista, mikä ei sisälly ainoastaan kymmenen käskyn sanoihin, vaan myöskin käskyyn: rakasta lähimäistäsi niinkuin itseäsi (3 Moos. 19: 18). Israelin profeetat ovat luoneet yhteiskuntaelämän ihanteen, mikä kulttuurin kaksituhatvuotisesta kehityksestä huolimatta yhä kangastelee kaukaisuuksissa, ja lopuksi ovat Israelin runoilijat antaneet uskonnolliselle tunteelle sen yleismaailmallisimman ilmaisumuodon psalmeissa.
On tarpeellista huomauttaa tästä Israelin uskonnon suuresta merkityksestä koko ihmiskunnalle. Sillä juutalaisuutta arvosteltaessa se tavallisesti jätetään huomioon ottamatta ja Vanhaa Testamenttia pidetään vain historiallisena merkillisyytenä.
Vanhasta Testamentista on muka löydetty alentavia esityksiä korkeimmasta olennosta, vieläpä sen henkilöissä tavattu arveluttavia siveellisiä puutteellisuuksia, niinkuin ylpeää itsekkyyttä ja vihassa ja verenhimossa hekumoivaa julmuutta. Kieltämättä Vanha Testamentti monessa suhteessa kuvastaa itseensä-sulkeuneen heimo-uskonnon ahdasta käsitystä ja sisältää paljon sellaista, mikä ei ole sopusoinnussa meidän uskonnollisen ja siveellisen tietoisuutemme kanssa. Mutta kun julistamme tuomiomme, emme saa jättää syrjään historiallista ymmärtämystä emmekä unohtaa, että hylkäävä tuomio Vanhasta Testamentista ei kohtaa ainoastaan juutalaisuutta, sikäli kuin se todellakin on pysynyt Vanhan Testamentin kannalla, vaan myöskin kristinoppia. Sillä yhä vielä on Vanhalla Testamentilla pätevyytensä kristinopin suhteen m. m. sen etevimpänä eetillis-uskonnollisena kasvatuskeinona; koko meidän kulttuurimme on juutalais-itämaisten aatteiden ja motiivien läpitunkema, ja ne ovat raamatun kautta tulleet siinä määrin henkiseksi omaisuudeksemme, että tuskin koskaan tulevat kulumaan pois. Taistelu tätä vaikutusta vastaan on oikeutettu, mutta se on syrjässä juutalaiskysymyksestä.
Hyökkäykset juutalaisten uskontoa ja siveysoppia vastaan eivät ole säästäen pidelleet Vanhaa Testamenttia, mutta ensi sijassa ne koskevat Talmudia.
Mitä Talmud sitten on?
Onko Talmud jonkun juutalaisen rabbiinin nimi, kuten eräs keskiajan oppinut luuli? Tai onko Talmud juutalaisten lakikirja, niinkuin vastaus tavallisimmin kuulunee?
Suuren yleisön käsitykset Talmudista ovat varmaan siksi hämärät, että selonteko sen synnystä, sisällyksestä ja merkityksestä on tarpeen.
Sittenkuin Esra noin 5:nnellä vuosisadalla e. Kr. oli määrännyt n. s. Mooseksen lain juutalaisten seurakuntien uskonnolliseksi ja yhteiskunnalliseksi ohjeeksi, ei voitu kirjoituksen kautta vahvistetusta laista mitään poistaa, ei siihen mitään lisätä eikä mitään muuttaa.
Mutta jokapäiväisen elämän olosuhteet vaativat alituisesti uusia määräyksiä, uusia selityksiä entisten lisäksi, Siten syntyi lakia täydentävä tavanomainen oikeus. Se säilyi pääasiallisesti suullisen traditsionin kautta. Sitä ilmaisee myös sen nimi, »suullinen laki», kun taas mischna-nimitys tarkoittaa kirjoitetun lain »kertausta», mutta samalla täydennystä.
Aikojen kuluessa karttui traditsioni-ainesta yhä enemmän. Sen hallitsemisen vaikeus tuli yhä suuremmaksi, Myöskin suureni vaara, että juutalaisuuden käsityksen yhtenäisyys häviäisi tavanomaisen oikeuden erilaisen kehityksen vuoksi. Näin oli laita etenkin sitten, kun Titus oli hävittänyt Jerusalemin temppelin, juutalaisen monoteismin näkyvän vertauskuvan, kun uhripalveluksella ei enää ollut paikkaa ja juutalaiset olivat hajonneet kaikkeen maailmaan. Heidän selvänäköisimmät miehensä huomasivat välttämättömäksi löytää tapetun kansallisuuden hajoitetuille jäännöksille kokoavan voiman, yhdistävän siteen, elämäntarkoituksen. Juutalaisuuden suuret henget, kuten Jochanan ben Sakkai ja Juda Pyhä, löysivät tuon päämäärän, tuon yhdistävän voiman, uskontonsa opissa, ainoassa mitä heillä oli jäljellä. Niin syntyi tietoinen pyrkimys asettaa mahdottomaksi tulleen uhripalveluksen sijaan innokas uskonnontutkiminen, sanan selittäminen ja julistaminen, järjen ja sydämen valistus, totuuden etsiminen ja säilyttäminen.
Näiden pyrintöjen innostamina, koettaen pelastaa mitä oli pelastettavissa juutalaisuuden erikoisuudesta ja pyrkien säilyttämään monoteistisen ja eetillisen jumala-aatteen kaikkinielevän pakanuuden keskellä, harrastettiin myöskin suullisten traditsionien kokoomista. Niin syntyi se tekstikokoelma, joka sai nimen mischna ja jonka Juda Pyhän luullaan noin 189 j. Kr. toimittaneen.
Useat noista pääasiallisesti siviili-, rikos- ja kirkko-oikeudellisista päätöksistä, joita koottiin, olivat siihen aikaan jo vanhettuneita. Kuitenkin otettiin ne myöskin Mischnaan, sillä sen tarkoituksena ei ollut laatia ohjesääntöä kaikiksi ajoiksi, vaan järjestää ja jättää tuo valtava traditsioni-aines jälkimaailman tutkittavaksi. Mischna tahtoi olla ja on oikeudellinen tietokirja, jonkinlainen corpus juris, mutta ei mikään lakikirja.
Mischna on Talmudin ytimenä olematta sentään sen suurin osa. Talmudin muun sisällön nimi on Gemara. Gemara merkitsee täydennystä, sillä se täydentää ja selittää Mischnaa ja suhtautuu Mischnaan niinkuin Mischna Mooseksen lakiin. Voi myöskin sanoa, että Mischna muodostaa varsinaisen tekstin, jonka selityksenä Gemara on. Gemara on melkein kauttaaltaan kuin pöytäkirja rabbiinien väittelyistä Mischnan lauselmista. Gemara on lakikirja vielä vähemmässä määrin kuin Mischna. Verrattain harvoin voi esityksestä ilman muuta löytää vallitsevan käytännön. Sen saa selville vasta tutkimusten ja tarkastelujen kautta, joihin vain oppinut rabbiini kykenee.
Mischna syntyi Palestiinassa; Gemarasta näki ainoastaan osa päivän valon siinä maassa, toinen osa Babyloniassa. Kun molemmissa paikoissa lisättiin Gemara selitykseksi Mischnaan, syntyi Palestiinassa toin e n, Babyloniassa toinen Talmud. Siis on oikeastaan olemassa kaksi alkuperäistä Talmudia. Näistä lie palestiinalainen eli n. s. »Jeruschalmi» rabbiini Jochananin toimittama Tiberiaassa noin v. 390 j. Kr. ja babylonilainen eli »Babli» noin v. 500. Kun Mischna kuitenkin miltei samassa muodossa on perusteena kummallekin Talmudille, tarkoitetaan tällä nimellä molempia yhteensä tai ainoastaan babylonilaista Talmudia, joka on paljon suurempi, täydellisempi ja tärkeämpi. Painettuna se käsittää 12 paksua nidosta. Siis oikea indigesta moles!
Vielä on lisättävä, että Talmud jakautuu kahteen esitystavan puolesta erilaiseen osaan: halacha ja haggada. Halacha merkitsee tapaa, s.o. sitä sääntöä, jonka mukaan jokaisen tulee elämässä vaeltaa. Sitäpaitsi merkitsee halacha sitä väittelyä, joka Talmudissa koskee lakia ja jota siinä sen mukana säilytetään. Halacha on, niinkuin Heine sanoo, hengen miekkailukoulu, jossa rabbiinien oppi näyttelee terävyyttään. Se on juutalaisuuden skolastiikka. Sitävastoin käsittelee haggada, eli kertova aines, selvitellen ja valaisten sellaisia profeetallisia ja runollisia, paikkoja, jotka eivät suorastaan tarkoita käytännöllistä elämän ohjaamista. Haggada on pääasiallisesti tunteen ja mielikuvituksen tuote sisältäen kertomuksia, satuja, taruja ja juttuja ja on siten oikea löytökaivos kansanrunouden-tutkijalle ja kulttuurihistorioitsijalle.
Yleensä on Talmud, joka merkitsee »oppi», »opinto», juutalaisten melkein vuosituhantisen henkisen ja uskonnollisen elämän tuote; se on juutalaisen hengen aina pienimpiin yksityisseikkoihin käypä historia. Talmudia on sattuvasti verrattu valtavan suureen oppisaliin, jossa noin kaksituhatta rabbiinia keskustelee ei ainoastaan uskonnollisista ja juridisista kysymyksistä, vaan melkein, kaikesta, niihin inhimillinen tieto kohdistuu: luonnontieteestä, lääketieteestä, tähtitieteestä, maantieteestä, kasvatusopista, kielitieteestä, historiasta y.m. Näitä monenlaisia aineita ei käsitellä länsimaisen hengen vaatimassa historiallisessa järjestyksessä, vaan ne pyöriskelevät keskenään kirjavassa sekasotkussa esitystavan hypähdellessä toisesta äärimäisyydestä toiseen. Joskus kehitetään ja jaotellaan lause sellaisella teoretiseeraavalla kasuistiikalla, että se lopulta häipyy mahdottomuuksiin. Joskus taas keskustellaan jostain kysymyksestä dialektisellä taituruudella, mikä säihkyy loogillista terävyyttä, mutta kehittyy taas viisasteluun ja pikkumaisuuksiin, joiden ainoa tarkoitus on häikäistä ja sekoittaa. Ja vihdoin katkeavat nuo ajatusten turnajaiset silloin tällöin leveänä juoksevaan kertomukseen, jota aito itämainen mielikuvitus kannattaa.
Ylläsanotusta käynee selville, miksi Talmud on maailmankirjallisuuden vaikeimmin tajuttavia teoksia. Siksipä ovat mielipiteetkin sen arvosta hyvin erilaisia sekä kristittyjen että juutalaisten keskuudessa. Jotkut nostavat Talmudin pilviin, toiset taas leimaavat sen viisastelujen ja pikkuseikkojen sekamelskaksi.
Talmudin oleellinen merkitys juutalaisille on siinä, että se on kehittänyt heidän uskontosysteemiään Vanhan Testamentin pohjalla ja säilyttänyt heidän traditsioninsa. Mutta Talmud on ollut juutalaisuudelle kaksiteräinen miekka. Se on ehkä mahtavin linnoitus, mitä kansallistunto on suojakseen rakentanut. Tuon suojelusmuurin vuoksi pelastui juutalaisuus sekaantumasta kreikkalaisroomalaiseen kulttuuriin, johon sen nuori vesa, kristinusko, liittyi. Talmudin tutkiminen kehitti myöskin sitä ajatuksen terävyyttä, intelligenssia ja hengen joustavuutta, mikä on juutalaisille ominaista ja mikä on ollut heidän ylemmyytensä ja kestävyytensä syynä. Mutta tuo jyrkkä tapa, millä Talmud painostaa juutalaisuuden erikoisuutta, sen pyrkimys säännöttömään juutalaisten elämä pienimpiä yksityiskohtia myöten aina kehdosta hautaan saakka, pyrkimys, joka ehkä oli paikallaan ja ainakin selitettävissä tuon olemassaolontaistelun aikana, jolloin Talmud syntyi, toi mukanaan seisahduksen ja tuhoisan eristäytymisen. Kun kristinusko perustuen Vanhan Testamentin profeetalliseen, yleisempään ja yleisinhimillisempään käsitykseen vastusti juutalaisuuden lakiorjuutta ja kirjaimellisuutta, puhuen yksilön vapauden puolesta, ja kun kristinuskon kehitys senvuoksi on kulkenut yhä suurempaa vapautta kohti, lähti juutalaisuus ja Talmud vaeltamaan aivan päinvastaista, vanhoillisuuden tietä. Talmud ei selitä niin paljon yleisinhimillisiä, profeetallisia aatteita, kuin kansallista hurskaudenihannetta, joka liittyy usein väärin ymmärrettyyn ja väärin käytettyyn farisealaisuussanaan. Horjuen molempien suuntien välillä sitoi Talmud juutalaisuuden tunnustajat uusilla siteillä ja rajoituksilla niiden monien lisäksi, mitkä johtuivat itseensä-sulkeuneesta heimo-uskonnosta ja papillisesta lainsäädännöstä. Sorto ja vaino, joka muukalaisten keskellä seurasi juutalaisia maanpakolaisia heidän valtionsa kukistuttua ja joka piti heitä monta vuosisataa ympäristön kulttuurityön ulkopuolella, tunki heidät yhä tiukemmin heidän uskontonsa ahtaiden rajojen sisälle sekä esti heidän kehityksensä tai teki sen yksipuoliseksi. Tällaisten olojen vuoksi juutalaisten elämä meidän päivinämme näyttää olevan useissa kohdin vähintäin tuhat vuotta yleisestä kehityksestä jäljessä.
Sulkuna juutalaisten kehitykselle vaikutti sekin seikka, että laajoissa juutalaispiireissä menetettiin historiallinen käsitys Talmudista oikeuslähteenä. Tosin eivät sen opit ole saaneet tuota virallista pyhitystä, joka liittyy kristinopin dogmeihin, — ehkä vain siksi, että juutalaisuudelta puuttui ja yhä puuttuu julkinen, yhtenäinen johto. Käytännössä Talmud sitävastoin sai määräävän merkityksen, joka oikeastaan ei sille kuulu, niin että se kohta työnsi syrjään Vanhan Testamentin tutkimisen.
Tähän suuntaan vaikuttivat osittain turmiollisella tavalla muutamat oppikirjat, joiden tarkoituksena oli tehdä tuo voimassa olevan käytännön vaivalloinen selitteleminen tarpeettomaksi ja määritellä yleistajuisessa muodossa Talmudin lausunnot. Niihin kuuluu Mos. Maimonideksen v. 1180 valmistunut jättiläisteos Mischna thora eli Jad chazaka, »voiman käsi». Moses Coucy'laisen julkaisema Sefer hamisvoth (noin 1250), Jakob ben Ascherin Arbaa turim ja ennen kaikkia Josef Karon († 1575) julkaisema Schulchan arukh, »katettu pöytä». Viimemainitussa teoksessa, sanoo Reinach, muutettiin vanhojen opettajien vähäpätöisimmätkin lauseet taipumattomiksi laeiksi ottamatta lukuun paikkaa, aikaa ja oloja. Etenkin krakaulaisen Iserleksen v. 1588 laajentama muodostelma on saanut osakseen liian suuren arvon ja suuressa määrin edistänyt juutalaisuuden eristymistä ja seisahdusta. Se antaakin näennäistä tukea monelle intohimoiselle hyökkäykselle, jotka Talmud, oikein selitettynä, torjuu.
Onneksi ei edes juutalaisuus ole säästynyt vapaammilta virtauksilta. Meidän päivinämme täytyy tehdä erotus reformeerattujen ja oikeauskoisten juutalaisten välillä, lukuunottamatta lahkoja, joista karaiitit jo entuudestaan ovat hyljänneet koko rabbiinitraditsionin tunnustaen ainoastaan Vanhan Testamentin.
Oikeauskoiset ovat enemmistönä, ja heihin kuuluu sivistyksellisesti alinna oleva osa juutalaisista, pääasiallisesti Itä-Euroopassa. He puhuvat syvimmällä kunnioituksella pyhästä Talmudistaan. Sen tutkiminen on heidän mielestään inhimillisen toiminnan korkein huippu ja ihanne. He väittävät, että aina Mooseksen lain julistamisesta saakka Sinailla on halachan suullinen laki ollut Mooseksen kirjoissa olevan kirjoitetun lain rinnalla. Laki on siis heidän mielestään yksi, vaikka se on virrannut juutalaisille kahdelta taholta.
Tällaisen epähistoriallisen ja epäkriitillisen ajatuskannan johtamina menevät jotkut oikeauskoisten edustajat niin pitkälle, että pitävät Talmudia ainoana lähteenä, josta juutalaisuus on kummunnut, juutalaisuuden olemassaolon perusteena, vieläpä sinä elävänä sieluna, mikä on muodostanut ja pitänyt pystyssä juutalaisuuden.
Paljon selvempi ja oikeampi käsitys Talmudista on reformijuutalaisuudella, jonka alkuunpanija oli Kantin aikalainen, Lessingin ystävä, hänen Nathan Viisaansa esikuva, Moses Mendelssohn († 1786). Reformijuutalaisten mielestä on Talmud yksinkertaisesti kokoelma opetuslauseita eikä mikään lakikirja. He näkevät selvään sen seikan, että Talmudin moraaliperusta on monessa suhteessa eristyvä, puolueellinen ja ahdas. Holdheim, eräs reformi juutalaisuuden etevimmistä johtajista, sanoo: »Meidän uskonnollis-siveellinen tuntomme on jo paljon ylempänä Talmudin moraaliperustetta.» Frankfurt am Mainin rabbiini Leop. Stein († 1882) kielsi juhlallisesti, että Talmud olisi juutalaisten uskonnon lähde. Hän ilmaisee myöskin vakaumuksenaan, kuten jo Mendelssohn, että verrattoman paljon siitä, mitä Talmudissa sanotaan kirjoitetun lain välttämättömäksi selitykseksi, on vahingollisia ihmissäädöksiä, jotka vain ovat himmentäneet juutalaisten uskonnon kirkkautta. Amerikkalaiset rabbiinit ovat niinikään monasti selittäneet Talmudin auktoriteetin kumotuksi. Reformijuutalaisten radikaalisin osa ei ole ainoastaan hyljännyt Talmudia, uskoa Messiaan tuloon ja ruokalakeja, vaan myöskin poistanut hebreankielisen jumalanpalveluksen ja asettanut sabbatin sunnuntaiksi. Tätä suuntaa edustaa berliiniläinen Reformgenossenschaft, jonka Stern ja Holdheim perustivat v. 1845. Onpa syntynyt yhdistyksiä ympärileikkaustakin vastaan, sittenkuin Abr. Geiger ensin uskalsi nousta tuota barbaarista menoa vastustamaan.
Täytyy toivoa, että reformijuutalaisten pyrkimykset menestyisivät ja johtaisivat juutalaisuuden täydelliseen uudistukseen. Todellisuudessa on Talmudilla nykyään merkitystä ainoastaan juutalaisten juhlamenoihin, ei heidän yhteiskunnallisiin oloihinsa nähden, sillä niiden suhteen on voimassa babylonilaisen Talmudin määräys, että valtion laki on seurattava laki. Mutta elleivät oikeauskoiset juutalaiset heitä mereen tuota rituaali- ja juhlamenosääntöjen arvotonta painolastia, jonka eristäytyvä heimo-uskonto ja traditsioni on heille tyrkyttänyt, on heidän sulautumisensa nykyajan kulttuuriin mahdoton. Siksi soveltumattomia nykyaikaisen elämän muotoihin ovat nuo monimutkaiset sabbattikäskyt, puhtaus- ja ruokailusäännöt; tässä joitakuita esimerkkejä selitykseksi.
Työnteon kielto sabbattina koskee Mischnan mukaan 39 työn päälajia, mutta näihin päälajeihin luetaan taas suuri joukko askareita. Sabbattina ei oikeauskoinen juutalainen saa sytyttää eikä sammuttaa tulta, siis ei myöskään valmistaa ruokaa. Hän ei saa kammata hiuksiaan — koska keritseminen on kielletty —, ei panna kenkiinsä uutta nauhaa eikä käyttää soittokonetta — koska vasaraniskut pyhänä ovat kielletyt! Edelleen hän ei saa poimia kukkia eikä sitoa niitä kimppuun — sillä sabbattina ei saa korjata viljaa. Hän ei saa viedä mitään ulos huoneistaan eikä liikkua muuta kuin »sabbatin matkan», 2,000 askelta. Kuinka voi siis esim. juutalainen sotamies täyttää uskontonsa määräykset, jos hänet komennetaan matkalle sabbattina? Hänen täytyy toimia vasten uskonnollista vakaumustaan tai keksiä keino lain kiertämiseksi. Tunnettuahan on, että juutalaiset laajentaakseen sabbattipakon rajoittamaa liikuntoaluettaan ympäröivät kadut ja korttelit riu’uilla, nuorilla ja kuvitelluilla rajoilla. Venäjällä saattaa nähdä juutalaisen istuvan rautatievaunussa vesimalja jalkojensa alla; hän uskottelee silloin itselleen ja jumalalleen olevansa merimatkalla — mikä hätätilassa on sallittu sabbattinakin. Vaivalloisia sekä juutalaisille itselleen että muillekin ovat etenkin heidän monenlaiset puhtaus- ja ruokalakinsa, jotka kieltävät heiltä vapaan kanssakäymisen muun-uskolaisten kanssa sekä eräiden ruokien ja juomien nauttimisen. Tuo kaikki on ahdashenkisen siveysopin häikäilemätöntä pilantekoa estetiikasta ja logiikasta.
Juutalaisuuden uudistumisen pahimpiin esteisiin kuuluu paitsi antisemiittistä kiihotusta, mikä uhkaa työntää vapaamielisetkin ainekset takaisin oikeauskoisuuden helmaan, yhteisen johdon puute ja juutalaisten suuren enemmistön tietämättömyys. Ei voi, sen parempi, puhua yleisestä Talmudin-tutkimuksesta, syystä että Talmud on kirjoitettu kuolleilla murteilla ja käännöksiä ei ole ollut saatavissa. Puuttuva kielitaito ja kunnollisten käännösten olemattomuus ovat saaneet aikaan sen, että kristityilläkin on ollut hyvin hämärä käsitys Talmudista.
Tätä tietämättömyyttä on juutalaisvihamielinen liike käyttänyt hyväkseen suurella menestyksellä ja, kuvaavaa kyllä, nojautunut etupäässä juutalaisten luopioiden enemmän tai vähemmän väritettyihin kuvauksiin. Tuo epäilyttävä kunnia olla ensimäinen, joka väärillä syytöksillä on kohdistanut vihan Talmudia vastaan, lankee juutalaisen luopion de Kupelan osaksi, jonka kuoleman jälkeen tuhansia kappaleita Talmudia poltettiin roviolla 13:nnesta 16:nteen vuosisataan Ranskassa, Italiassa ja Puolassa. Varsinaisen kirjallisen taistelun juutalaisuutta vastaan alkoi toinen juutalainen luopio Pfefferkorn 1500-luvulla. Mutta nykyaikaisen antisemitismin kirjallinen alkaja oli Eisenmenger, Heidelbergin professori, joka v. 1700 julkaisi kaksi paksua nidosta käsittävän, Entdecktes Judentum (»Paljastettu juutalaisuus») nimisen teoksen, joka kiehuu juutalaisvihaa ja vilisee vääriä tietoja ja sitaatteja juutalaisten kirjoista. Katolisen professorin Rohlingin teos Der Talmudjude (»Talmud-juutalainen»), osaksi plagioitu Eisenmengeristä, on vielä kiukkuisempi kuin tämä ja lisäksi valheellinen. Vaikka Saksan etevimmät orientalistit ja Talmudin-tuntijat paljastivatkin Rohlingin väärennykset, on hänen kirjansa sentään v:n 1871 jälkeen ilmestynyt monena painoksena ja levittänyt laajoihin piireihin antisemitismin myrkkyä. Siinä toistuu m.m. tuo juutalaisia vastaan kohdistettu mieletön syytös rituaalimurhista. Vaikka sellaisia murhia ei millään voida todistaa ja vaikka m.m. professori Strack on selvästi näyttänyt, ettei käsityksellä ole mitään tukea juutalaisuudessa, vaan että se johtuu taikauskosta, uskotaan syytöksiin kuitenkin sivistymättömissä piireissä ja niitä käytetään kiihotuskeinoina juutalaisia vastaan. Onpa olemassa jesuiittain julkaisema lastenkirjanenkin, jossa noita luuloteltuja rituaali murhia kuvataan kasvavalle nuorisolle! Yllämainittujen kirjoitusten veroisia ovat ne antisemiittikatkismukset ja »juutalaispeilit», joita antisemiitit 1870-luvulta lähtien ovat levittäneet tuhansittain, kiihottaen mieliä vääristelyillä ja liioittelulla ja tahraten lukijan uskomattoman likaisella kielellä.
Yleinen syytös juutalaisuutta vastaan kohdistuu sen kristinuskon-vihaan, jonka etupäässä selitetään ilmenevän Talmudissa sekä juutalaisten keskiaikana julkaisemissa kirjoituksissa.
On muistettava, että kristinoppi kehittyä juutalaisuudesta ja että sitä senvuoksi alkuaan pidettiin juutalaisena lahkona. Laissa sanotaan, että rikkoja on hävitettävä kansastaan. Tämän mukaan on Talmudissa monta vihamielistä lausuntoa lahkolaisia (minim) vastaan, joihin epäilemättä myöskin juutalaiskristityt luettiin. Mutta sikäli kuin kristinoppi sai tunnustajia pakanoiden keskuudesta, täytyi lahkolaisia vastaan suunnatun juutalaisen fanatismin lakata tarkoittamasta kristityitä yleensä. Se ankaruus, mitä juutalaisuus on osoittanut luopioita kohtaan, esiintyy vielä Maimonideksen säännössä, että luopiot täytyy tappaa, ja elää yhä yhtä sydämettömänä eräissä juutalaispiireissä eikä suinkaan vähimmin kohdistu niihin juutalaisiin, jotka ovat kääntyneet kristinoppiin. Historian valossa katsottuna on tällä säännöllä vastineensa esim. Johanneksen evankeliumin kovissa sanoissa kuivuneesta oksasta, joka hakataan pois ja heitetään tuleen (Joh. 15:6. Mat. 3:10), keskiajan hirmuisissa kerettiläistuomioissa y.m. Kristityltä ylipäänsä ei tämä ankaruus kuitenkaan koske, ei ainakaan meidän päivinämme.
Talmudissa on yleensä mitättömän vähän suoranaisia viittauksia kristinuskoon, siksi että osa siitä, etenkin Mischna — on ilmestynyt ennen Kristuksen syntymää ja suurin osa on kirjoitettu persialaisessa Babyloniassa, missä kristinuskoa tuskin tunnettiin. Yleensä on vaikea päättää, mitä Talmud sanoi yllämainitusta asiasta, sillä vanhimmat käsikirjoitukset ovat siksi myöhäiseltä ajalta kuin 12:nnelta tai 13:nnelta vuosisadalta ja kriitillistä tekstipainosta ei ole olemassa. Toiselta puolen on varmaa, että Talmudin sanamuotoa on paljon muuteltu ja lyhennetty. Se on tapahtunut osaksi kristillisen kirkon ja sensuurin takia, osaksi tarkoituksella osoittaa kristinuskon ja juutalaisuuden eroavaisuutta. Tunnettua on esim., että vanhinten kokous Puolassa v. 1630 kielsi puhumasta Talmudin uusissa painoksissa mitään, oli se sitten hyvää tai pahaa, Jeesus Natsarealaisesta.
On mahdollista, että tämä kielto osaksi tarkoitti lausuntoja, jotka oli lisätty Talmudiin myöhemmin, siis aikoina, jolloin uskonnolliset intohimot kiivaimmin riehuivat.
Enemmän kuin kristinopista itsestään puhutaan Talmudissa sen perustajasta, ja Talmudin tiedot Jeesuksen persoonasta eivät juuri ole ylentäviä, mutta usein ristiriitaisia. Siinä näkyy jälkiä tarinoista, jotka olivat sangen yleisiä Itämailla ja jotka, niinkuin Henne am Rhyn sanoo, osoittavat tietämättömyyttä enemmän kuin pahaa tahtoa. Tärkein on se, missä kerrotaan Kristuksen syntyneen laittomasta yhteydestä ja harjoittaneen noituutta, josta hänen ristinkuolemansa johtui; siis verrattain vähäpätöisiä asioita. Oli miten oli, kaikissa tapauksissa on mieletöntä takoa Talmudin satunnaisista kristillisvihamielisistä lausunnoista aseita juutalaisuutta vastaan. Talmudiinhan on koottu satojen eri henkilöiden ajatuksia, henkilöiden, joiden yksityisillä lausunnoilla ei ole minkäänlaista sitovaa voimaa. Talmud on suuri puutarha, jossa tavataan sekä jaloja hedelmiä että myrkyllisiä yrttejä.
Viha kristityltä sortajia kohtaan saattoi juutalaiset keskiajalla tuomaan ilmi ja levittämään kädestä käteen kristinuskoa ja Jeesuksen persoonallisuutta mitä kömpelöimmällä tavalla häpäiseviä kirjoituksia. Sellainen häväistyskirjoitus on Toldot Jeschu (Jeesuksen historia), jonka kristityt oppivat tuntemaan 13:nnella vuosisadalla. Useita näistä kirjoituksista on koottuina Wagenseilin v. 1681 julkaisemassa teoksessa Tela ignea satanae, »paholaisen tulinuolet», josta Voltaire on sanonut, että se sisältää kaiken, mitä kristinoppia vastaan voi sanoa. Mutta se Jeesus, jota juutalaisten pilkkakirjoitukset tarkoittivat, »ei ollut», kuten Franz Delitzsch sanoo, »historiallinen Jeesus, vaan inhottava kummitus, jonka juutalaiset olivat luoneet tekemällä johtopäätöksiä epäjumalisista menoista ja kirkon vainoomishimosta». Mutta silläkin ajalla, »kun kristillinen valtio ja kirkko esiintyi juutalaisia vastaan niinkuin Jumalan valitsemat pyövelit ja pyövelinkätyrit» ja kun juutalaisten viha suuntautui kaikkea kristillistä vastaan, — silläkin ajalla kuului juutalaisten keskuudessa ääniä, joita korkein sielunaateluus kannatti.
Surullisempaa on se, että juutalaiset meidänkin päivinämme ovat pitäneet sopivana levittää mitä halpamaisimpia kristillisvihamielisiä kirjoituksia painoistaan ja että kristinuskoa solvataan mitä häikäilemättömimmin eräissä juutalaisissa sanomalehdissä. Tuollaisen voi ainakin osittain selittää antisemiittien hälyytyshuutojen kaiuksi. Typeryyttä ja itsepäisyyttä todistaa se, että muutamat valistuneetkin rabbiinit kieltävät kristinopin perustajilta kaiken ansion ja alkuperäisyyden. Se johtuu siitä ylpeästä tietoisuudesta, että sekä kristinopilla että islamilla on juurensa juutalaisuudessa.
Suurta sekaannusta kysymyksessä juutalaisten kristinuskon-käsityksestä on saanut aikaan se seikka, että juutalaisille vihamieliset kirjailijat ovat esittäneet kaikki Talmudissa ja juutalaisten uskonto-opeissa tavattavat, epäjumalanpalvelijoita koskevat lausunnot ikäänkuin ne kääntyisivät erityisesti kristinoppia vastaan. Varsinkin on takerruttu sanaan akum, joka on abde kokahim umazzaloth sanoista muodostettu akrostikoni, merkiten tähtien ja taivaankappalten palvelijoita. Tuota nimitystä on luultu kristittyjen haukkumasanaksi ja senvuoksi on vuodatettu vihan malja koko juutalaisuuden yli. Jokainen järkevä ihminen huomaa kuitenkin, ettei sana voi tarkoittaa kristityltä. Nyt tiedetään, että »akum», »tähtien ja taivaankappalten palvelija», ei ollenkaan esiinny Talmudin käsikirjoituksissa eikä sensuroimattomissa painoksissa, ei myöskään Maimonideksen rituaalikoodeksin eikä Schulchan arukhin vanhimmissa painoksissa. Sana »akum» on kristillisen sensuurin keksintöä! Alkuperäiset kirjoitustavat ovat »vieras jumalanpalvelus», gojim ja nochrim, s.o. ulkomaalaiset, ei-israelilaiset. Näitä vastaan kyllä esiintyy monta vihaa ja suvaitsemattomuutta osoittavaa lausetta, joita tuskin voinee lukea viaksi yksityisille juutalaisille, kun ajattelee, että Talmud syntyi aikana, »jolloin suru juutalaisen kansallisuuden valtiollisesta häviöstä vielä poltti jokaista juutalaissielua ja jolloin jokainen ylevämielinen juutalainen kauhulla katseli rappeutunutta pakanuutta». Itse vanhoillisetkin juutalaisten keskuudessa myöntävät, että Talmud erinomaisten siveyskäskyjen rinnalla sisältää muista kansallisuuksista lauseita, jotka kyllä voivat saada selityksensä ajan olosuhteista, mutta joita he eivät tahdo hyväksyä.
On selvää, että kun juutalaiset joutuivat pääasiallisesti kristittyyn ympäristöön, niin Vanhan Testamentin ja rabbiinien sanasto sai laajennetun ja muutetun sisällyksen. Koska kristityt eivät ole israelilaisia, ovat hekin »gojim». Tätä nimitystä kristityistä käytetään vielä venäläis-puolalaisten juutalaisten keskuudessa. Mikään hyväilynimi se ei ole, yhtä vähän kuin »juutalainen» meillä. Olematta alkuaan häväistysnimi ja vastaten roomalaisten sanaa hostis: »vieras», vihollinen, ja kreikkalaisten barbaros: »vieras», raakalainen, on sana suureksi osaksi kristittyjen omasta ansiosta muuttunut vihan ja halveksumisen ilmaisuksi.
Vanhan Testamentin ja Talmudin kovat ja leppymättömät säännöt »muukalaisia» vastaan olivat oikeastaan voimassa vain Palestiinassa ja ovat väärin tulleet yleispäteviksi. Raamatun käskyt edomilaisten ja amalekilaisten tuhoamisesta käsitettiin ikuisesti pysyviksi, vaikka nuo kansat kauan sitten ovat kadonneet. Kun sitten roomalaiset tulivat juutalaisten uusiksi verivihollisiksi ja joku rabbiinitraditsioni merkillisesti selitti, että edomilaiset olivat perustaneet Rooman, saatiin hyvällä syyllä, kohdistaa edomilais-viha roomalaisiin ja sitten kaikkiin eurooppalaisiin kansoihin, sikäli kuin ne sortavat Israelia. Epäilemättä pitivät juutalaiset eräänä osana keskiaikaa pakanakristityitä epäjumalanpalvelijoina. Kristuksen jumaluus ja kolmiyhteysdogmi on juutalaisten mielestä aina ollut pakanallista. Myöskin on heidän ollut vaikea erottaa pakanuudesta katolisen kirkon menoja Maarian-, pyhimysten- ja kuvainpalveluksineen, asia, joka tuskin herättänee ihmetystä, koska itse uskonpuhdistus todellisuudessa oli vastalause kirkon pakanallisia menoja vastaan.
Sellainenkin auktoriteetti kuin Maimonides selitti erityisesti, että kristityt — mutteivät muhamettilaiset —ovat epäjumalanpalvelijoita. Siksi kielsikin hän uskon veljiään antamasta kristityille lahjoja, lääkärinapua tai neuvoja. Vaikkapa kristitty olisi ollut hengenvaarassa, ei ollut luonnollista auttaa häntä, sillä se olisi pakanuuden edistämistä. Kuitenkaan ei Maimonides sallinut juutalaisten käydä käsiksi kristittyjen omaisuuteen eikä vainota heidän henkeään. Kristittyjen aseellisen lannistamisen hän jätti Messiaan tulon aikaan, jolloin Israel sotaisena kansana on käyvä vihollisiaan vastaan.
Kun antisemiitit vedoten Maimonidekseen tahtovat uskottaa, että hänen puolustamansa kristittyjen-viha vallitsee meidänkin aikamme juutalaisissa, vieläpä siinä määrin, että he pitävät kristityn tappamista uskonnollisella velvollisuutena, sisältää tuo väite totuuden hirmuisen vääristelyn. Juutalaisten käsitys pakanoista ja kristittyjen suhteesta näihin ei nyt enää ole sama kuin keskiajalla, eikä silloin ollut sama kuin Talmudin aikaan.
Vihdoin huomasivat juutalaiset, että kristinuskon ja pakanuuden yhdenvertaisiksi asettaminen oli epäoikeutettua. Jo 12:nnelta vuosisadalta alkaen voi mainita monta painavaa lausuntoa siihen suuntaan. Käsityksen muuttumiseen vaikutti etenkin uskonpuhdistus, jota monet juutalaiset pitivät kääntymisenä juutalaisuuden puhdasta yksijumalaisuutta kohden.
Se mitä nykyisen juutalaisuuden luotettavimmat edustajat ajattelevat muista uskontunnustuksista, on yhdenvertaista sen aateluuden kanssa, joka pistää silmään talmudistien paraista lausunnoista. Talmudissa sanoo Rabbi Josua (n. 200 j.Kr.): »kaikkien maailman kansojen vanhurskailla on osansa tulevassa elämässä» (Sanh. 105 a), miltei yhtäpitävästi Pietarin sanojen kanssa (Ap. t. 10:35). Toisessa paikassa sanotaan: »Ikuisuuden portin kautta ei astu sisään ainoastaan leviittoja, pappeja ja israelilaisia, vaan kaikki vanhurskaat.» Vanhurskailla tarkoitetaan tässä kaikkia niitä, jotka noudattavat seitsemää n.s. noachidista käskyä epäjumalanpalvelusta, jumalanpilkkaa, murhaa, sukurutsausta, ryöstöä, esivallan vastustamista ja elävien eläinten lihan syömistä vastaan.
Kun Augustinuksen mielestä kaikki pakanoiden hyveet olivat vain splendida vitia, »loistavia paheita», ja kun roomalais-katolinen kirkko selittää, että kaikki usko, kaikki rakkaus, kaikki hyveet, vieläpä marttyyriuskin kirkon ulkopuolella ovat arvottomia, oli Rabbi Jochanan ben Sakkain mielestä jokainen pakanain tekemä rakkauden- tai armeliaisuudentyö parannuksen ja sovituksen alku (B. Bathra 10 b). Niin, sanotaanpa eräässä Talmudin kohdassa: »jokainen, ken hylkää epäjumalanpalveluksen, on juutalainen» (Megillah 13 a), varmasti korkein tunnustus, minkä juutalainen voi antaa. Vanhojen rabbiinien mukaan on se siveellinen korkeus, minkä ihminen voi saavuttaa, riippumaton sukuperästä ja uskontunnustuksesta.
Tämän mukaan selittivät useat etevät juutalaiset 1700-luvulla, vasten Maimonideksen mielipidettä, että kristityt noudattavat noachidisia käskyjä ja että heitä siis on pidettävä »porttiproselyytteinä», jotka talmudilainen oikeus asettaa, mitä eetillisiin lakeihin tulee, yhdenvertaisiksi juutalaisten kanssa. Samansuuntaisen lausunnon antoi Pariisin sanhedrio v. 1806, ja Herxheimerin juutalaisessa katkismuksessa, jota sitten v:n 1831 on ilmestynyt noin 30 painosta, luemme: »Velvollisuutemme on rakastaa kaikkia nykyajan kansoja, jotka kunnioittavat ainoata jumalaa ja harrastavat hyveitä ja ihmisrakkautta.» Vieläkin merkittävämpi on se lausunto, minkä Leipzigin synodi v. 1869 antoi reformi juutalaisuuden nimessä: »Synodin mielestä on kaikkien uskontojen ja tunnustusten keskinäinen rauha, kunnioitus ja yhdenvertaisuus samoinkuin täysin moraalinen taistelu henkisillä aseilla totuuden puolesta, ihmiskunnan korkeimpia päämaaleja; siksi tunnustaa synodi, että juutalaisuuden oleellisimpiin tehtäviin menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa kuuluu tunnustaa, edistää ja esittää näitä periaatteita, kärsiä, toimia ja taistella niiden puolesta.» Vieläpä oikeauskoisimmatkin juutalaiset, joista 94 rabbiinia allekirjoitti Unkarissa v. 1866 julistuksen, minkä mukaan Schulchan arukhia täytyy seurata joka paikassa ja aina, ovat pääasiallisesti hyväksyneet nykyisen käsityksen juutalaisten ja kristittyjen keskinäisestä asemasta.
Se että niin monta vuosisataa kului, ennenkuin juutalaiset huomasivat eron kristittyjen ja epäjumalanpalvelijoiden välillä sekä että kristitytkin noachidisten sääntöjen noudattajina voivat juutalaisten lain mukaan tulla osallisiksi juutalaisuuden eetillisestä oikeudesta ja rakkaudenkäskyistä, johtuu ensiksikin juutalaisuuden ankarasta monoteismistä ja itseensä-sulkeutuvasta kansallisluonteesta, mutta osittain varmaan myös kristinopin olemuksen tuntemattomuudesta ja siitä sorrosta, joka kristittyjen taholta on tullut juutalaisten osaksi.
Lähimäisenrakkaudesta on sekä Vanhassa Testamentissa että Talmudissa monta kaunista käskyä. Esim. tuo tuttu: »Sinun tulee rakastaa lähimäistäsi niinkuin itseäsi» (3 Moos. 19:18), jota Rabbi Akiba piti lain peruslauseena. Ei voi kieltää, että »lähimäisellä» tässä alkuaan tarkoitettiin juutalaisia kansalaisia ja uskonheimolaisia. Mutta käskyn rajoitettu merkitys särkyy, kun heti sen jälkeen lisätään: »Vierasta, joka asuu kattosi alla, on sinun pidettävä maanmiehenäsi, ja sinun tulee rakastaa häntä niinkuin itseäsi» (v: 34). Humaaninen käsky, joka on jyrkkänä vastakohtana nykyaikaisten natsionalistien vaatimukselle, että toiseen kansallisuuteen kuuluvaa vähemmistöä on kohdeltava niinkuin ulkomaalaisia. Jos tahtoo olla oikeudenmukainen, täytyy myöntää, että muinaiselle juutalaisuudelle tulee kunnia siitä, että se ensimäisenä on julistanut yleistä veljesrakkautta — ainakin pienoiskoossa. Vanhan Testamentin kirjallisuudessa, etenkin profeetallisissa ja opetuskirjoissa, näyttäytyy selvä pyrkimys antaa »lähimäinen»-käsitteelle miltei yleinen merkitys. Vertauksesta »laupiaasta samarialaisesta» ja useista Talmudin lauselmista käy selville, että kirjanoppineet Jeesuksen aikoina täysin ymmärsivät käskyn yleispätevän merkityksen. Rabbi Ben Asai johtui siihen pitäen silmällä ihmiskunnan yhteyttä. Nykyiset rabbiinit ja juutalaisten uskonopit lausuvat selvästi ja tarkkaan, että käsky rakkaudesta lähimaista kohtaan koskee kaikkia ihmisiä uskontoon, kansallisuuteen ja säätyyn katsomatta, niin ettei mikään ihmisrakkauteen perustuva käsky tee eroa israelilaisten ja muukalaisten välillä. Tämä tosiseikka kumoaa suuren osan juutalaisia vastaan tehdyistä syytöksistä.
Juutalaisten uskonto opettaa myöskin, että hädässä olevaa vihamiestä täytyy auttaa (Sal. san. 24:29). Sitävastoin puuttuu juutalaisuudesta Uuden Testamentin pingoitettu käsky: »Jos joku lyö' sinua oikealle poskelle, käännä hänelle myöskin vasen», j.n.e. (Mat. 5:39), ollen vieras sen järkevälle katsantokannalle. Juutalaisuuden ihanteina ovat tässä kohden »ne joita vaivataan eivätkä itse vaivaa, ne joita herjataan eivätkä itse herjaa, ne jotka vaikuttavat Jumalan rakkauden hyväksi ja iloitsevat kärsimyksissä» (Sabbat 88 b). Kaikki juutalaiset eivät ole voineet toteuttaa tuota ihannetta, mutta kuvaavaa on, että oikeauskoiset juutalaiset pitävät marttyyriutta Jumalan rangaistuksena synnistä, sortajiaan Jumalan ruoskana ja kärsimyksiään välitilana, josta Messias on heidät pelastava. Se on fatalistista passiivisuutta, missä omalla alkuunpanolla ei ole mitään sijaa.
Talmudissa (Sabbat 31:1) kerrotaan, että eräs pakana tuli Hiilelin luo ja pyysi häntä opettamaan hänelle lain sisällyksen niin lyhyessä ajassa kuin kuulija saattoi seisoa yhdellä jalalla. Silloin Hillel vastasi: »Älä tee lähimäisellesi sitä, mikä sinulle itsellesi on epämieluista; se on laki, kaikki muu on sen selitystä.» Kiireissään näyttää Hillel unohtaneen käskyn: »Sinun tulee rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestäsi, sielustasi ja voimastasi» (5 Mos. 6: 5). Yhteenpantuina on näillä juutalaisuuden kahdella perusopilla täysi vastineensa Jeesuksen sanoissa, että laki ja profeetat riippuvat kahdesta käskystä, jotka koskevat rakkautta jumalaa ja lähimaista kohtaan. (Mat. 22:40). Todellisuudessa löydämme Talmudista monta evankeliumien kauneimmista lauselmista; ovathan ne suureksi osaksi ammentaneet samasta lähteestä. Jos uskonnon pohja on, kuten Hamack sanoo, Jumalan ja lähimäisen rakastaminen, niin on ainakin kristinopin ja juutalaisuuden pohja yhteinen. Valitettavasti on yhteistä sekin, että molempien uskontojen tunnustajat ovat kaukana jäljessä teorioistaan — kummat kauempana, jääköön sanomatta.
Yhdessä lähimäisenrakkauden kanssa on myös hyväntekeväisyys, yksi juutalaisuuden kauneimpia puolia. Siihen kehotetaan kaikkialla Vanhassa Testamentissa ja sillä tarkoitetaan Talmudissa (Sota 14 a) opin alkua ja loppua. Se hyväntekeväisyys, joka oli ensimäisten kristittyjen paratta tunnusmerkkejä, oli epäilemättä perintöä juutalaisuudelta. Juutalaisten kärsimykset ovat yhä kasvattaneet heitä heidän uskontonsa määräämään suuntaan. Eivät edes juutalaisuuden häpäisijät voi kieltää, että juutalaiset harjoittavat suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Se vastaväite, että juutalaisten hyväntekeväisyydellä olisi aivan rajoitettu, tunnustuksellinen luonne, on tuskin perusteltu, Muistutettakoon, että esim. Libanonin kristittyjen joukkosurman jälkeen v. 1860 juutalaiset keräsivät suuren rahasumman heidän avukseen.
Juutalaisten siveysoppi ei vaadi lempeää esiintymistä ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin eläimiä kohtaan, Tässä suhteessa on juutalaisuus monia muita siveysoppeja etevämpi. Eläinrääkkäyksen kieltää useassa paikassa sekä Vanha Testamentti että Talmud (2 Moos. 20:10, 23:5; Moos. 22:6 s.25: 4; Sananl. 12:10; Sabbat 128 b; Gittin 62 a; B. Mezia 32 b 88 a), ja lempeys eläimiä kohtaan mainitaan hyveenä. Sunnuntailepo ulotetaan kotieläimiin, vieläpä metsänriistaan, niin että sabbatti- tai sunnuntaimetsästäjät ovat juutalaisuudelle kauhistus.
Katsoen juutalaisuuden eläinystävyyteen on kohtalon ivaa, että juuri juutalaisia syytetään eläinrääkkäyksestä. Siksi on juutalaisten teurastustapa leimattu.
Sen määräysten tarkoitus on kuitenkin ilmeisesti koettaa tehdä eläinten kärsimykset niin pieniksi kuin mahdollista. Huolimatta tästä kiitettävästä tarkoituksesta on kuitenkin ajateltavissa, että juutalaisten teurastustapa, oltuaan käytännössä n. 2,000 vuotta, olisi eläinrääkkäystä verrattuna nykyisiin teurastustapoihin teurastusnaamarilla y.m. Muistutettakoon siis ainoastaan, että kun v. 1877 Saksan valtiopäiville jätettiin anomus juutalaisten teurastustavan poistamisesta, selittivät useat tunnetut fysiologit, lääkärit ja eläinlääkärit, että tämä tapa ei ole ainoastaan tarkoituksenmukaisempi, vaan myöskin tuskattomampi ja inhimillisempi kuin muut.
Erityisellä kiivaudella on juutalaisvihollinen liike käynyt juutalaisten sukupuolimoraalin kimppuun. On väitetty, että juutalaisen käsityskannan mukaan aviorikos on rangaistava ainoastaan silloin kun se koskee juutalaisnaista, vaan ei silloin kun rikos on tehty jonkun muukalaisen vaimon kanssa. Todellisuudessa ei laki vaadikaan kuolemanrangaistusta (mikä muuten poistettiin jo 1:sellä vuosisadalla) aviorikoksesta muukalaisen vaimon kanssa, mutta, sitä pidettiin jo vanhimmista ajoista saakka raskaana syntinä, joka toi mukanaan pahoja seurauksia. Vanhojen aikojen oikeuskäsityksen jäännöksiä on se, että epäjumalanpalvelijain avioliittoja samaten kuin juutalais-pakanallisia seka-avioliittoja ei pidetä sitovina juutalaisen lain mukaan, koska ne ovat solmitut juutalaisuuden säännöstä poikkeavalla tavalla. Samanlainen ilmiö kohtaa meitä valitettavasti kristikunnassakin. Niinpä esim. tunnustaa katolisen kirkon Tridentin kirkolliskokouksen päätösten pohjalla laadittu avioliittolaki ainoastaan roomalaiskatolisen papin vihkimän avioliiton sitovaksi; puhumattakaan lähemmistä esimerkeistä.
Avioliiton pyhyys on niinkuin tiedetään juutalaisten keskuudessa aina ollut suuri (Mooseksen lain salliman moniavioisuuden poisti Rabbi Gerson, † 1028). Juutalaisten tapainpuhtautta ovat edistäneet m.m. aikaiset — meidän käsityskantamme mukaan liiankin aikaiset avioliitot, jotka solmitaan usein jo 14 vuoden iässä. Eri mielipiteitä voi olla siitä helppoudesta, millä avioero on saatavissa juutalaisten samoinkuin muhamettilaistenkin keskuudessa. Ei ole harvinaista, että juutalaisnainen on ollut naimisissa 4 tai 5 miehen kanssa. On muistettava, että kun Jeesus selitti avioeron olevan oikeutetun ainoastaan uskottomuuden tähden, liittyi hän Rabbi Schammain ankarampaan katsantokantaan. Sitävastoin myönsi Hillel avioeron lievemmissäkin tapauksissa, ja se suunta on voittanut nykyaikaisessa lainsäädännössä vastoin Uuden Testamentin periaatetta.
On vaikea ymmärtää, mitkä ovat ne sukupuolisiveydelliset vaarat, joiden antisemiitit sanovat meitä uhkaavan juutalaisten puolelta. Tehdä juutalaisuus vastuunalaiseksi valkoisesta orjakaupasta, jonka uhreista Rumaanian ja muiden maiden juutalaisnaiset muodostavat niin suuren osan, tai hurjasteluista, joita juutalaisen rahaylimystön elostelijat harjoittavat, lienee järkisyistä mahdotonta.
Sen huomautuksen voi juutalaisia vastaan tehdä, että naisten kasvatus ja opetus heidän keskuudessaan on laiminlyöty; seikka, joka epäilemättä on vaikuttanut juutalaisnaisen luonteeseen. Mutta naisten vapautus ei kristikunnassakaan ole tapahtunut uskonnon vaatimusten vuoksi, vaan pikemmin vastoin niitä. Muutamien antisemiittien moraalista innostusta kuvaa paraiten se seikka, että he pitävät naisia ja juutalaisia psykologisesti toistensa vertaisina, alempiarvoisina, jonka tähden molempien vapautusta pidetään yhteiskunnalle vaarallisena.
Toinen syytös juutalaisuutta vastaan kuuluu: se hyväksyy väärän valan. Tuo ajatus on antanut aiheen käsitteeseen valasta more judaico, »juutalaiseen tapaan», joka vannotaan erään kamalan kaavan mukaan. Vanhasta Testamentista ei tälle väitteelle tietysti ole löydetty tukea, mutta Talmudista on luultu löydetyn. Todellisuudessa onkin Talmudissa valaa erityisesti käsitelty, ja niiden lukuisien, hiuksenhienoihin yksityiskohtiin menevien esimerkkien joukossa, joita siinä esitetään, on sellaisiakin, jotka voidaan tulkita mainittuun suuntaan. Pakkovalain ja mahdollisen salaperuutuksen suhteen on Talmudissa tosiaan lausuntoja, jotka ovat yhtä hyljättäviä kuin jesuiittain prinsiipit, mutta toiselta puolen terotetaan siinä mieleen myös, että se, joka vannoo suullaan ja kumoo valan sydämessään, ei jää rankaisematta. Tässäkin suhteessa sisältää Talmud sekä pahaa että hyvää. Ei mikään rabbiinien oikeus- tai siveysoppi kuitenkaan salli väärää valaa, jonka tarkoituksena on kanssaihmisen vahingoittaminen tai tuhoaminen.
Etenkin on hyökätty kuuluisan kol nidre rukouksen kimppuun, rukouksen, jonka, juutalaiset rukoilevat ennen sovinto juhlaa aattoiltana. Sanotaan, että juutalaiset tämän rukouksen kautta vapauttavat itsensä kaikista vuoden kuluessa vannotuista valoista. Mutta, niinkuin esim. Delitzsch on osoittanut, koi nidressa on kysymys ainoastaan vapaaehtoisista sitoumuksista, jotka lupauksen tekemisen jälkeen on huomattu synnillisiksi tai mahdottomiksi. Sitävastoin ei oikeuden edessä vannotuilla valoilla eikä lähimäisille annetuilla, valalla vahvistetuilla sitoumuksilla ole mitään tekemistä koi nidren kanssa. Sanotusta voinee kuitenkin päättää, että jotkut yksityiset epäilemättä ovat käyttäneet juutalaisten traditsioneja väärin. Ehkä siis on ollut viisasta, että reformijuutalaisuus on poistanut koi nidren rituaalista. Juutalaisten itsensä käyttämien valankaavojen ankaruus todistanee kyllin selvään, että on koetettu estää kaikki n.s. reservatio mentalis’en, »hiljaisen peruuttamisen» mahdollisuudet. Väite, että juutalaisuus suosii väärää valaa ja siksi on vaarallinen julkiselle elämälle, on ilmeistä liioittelua.
Saksassa ovat antisemiitit väittäneet, että juutalaisten osanotto rikoksiin on verrannollisesti suurempi kuin kristityiden. Kuitenkin osoittaa Berliinin, Preussin ja Baijerin virallinen tilasto, että väite on väärä, koska rikollisuus juutalaisten keskuudessa on suhteellisesti pienempi kuin muun-uskoisten joukossa. Ainoastaan muutamanlaatuiset rikokset esiintyvät lukuisammin Saksan juutalaisten keskuudessa, nimittäin väärä vala, paritus, epäsiveellisen kirjallisuuden levittäminen, parjaus, kiristys, petos, asiakirjojen väärentäminen, väärä vararikko ja koronkiskominen. Näiden rikosten lukuisuus juutalaisten keskuudessa riippunee siitä, että he enemmän kuin muu väestö ovat sulloutuneet kaupunkeihin ja harjoittavat pääasiallisesti kauppaa. Uskonnon kanssa niillä tuskin on mitään yhteyttä. Että kauppaa harjoittava väestö suuremmassa määrin tekee petosrikoksia, on vanhastaan tunnettu asia. On ohut aikoja, jolloin kristikunnassa tahdottiin, tämän epäkohdan harhaan johtamina, kieltää kaikki kauppa, koska, niinkuin Pyhä Chrysostomus sanoi, kauppias ei voi elää valehtelematta ja tekemättä väärää valaa.
On mahdollista, että rikostilasto Venäjällä ja Rumaaniassa ei anna niin edullista tulosta, mitä juutalaisiin tulee, koska he näissä maissa ovat surkuteltavan alhaisella karmalla sekä aineellisesti että henkisesti. Ainakin on väärä sellainen yleinen tuomio kuin se, jonka eräs lakivaliokunnan jäsen 1894 v:n valtiopäivillä lausui, että se ammatti ja kauppa, jota juutalaiset harjoittavat ei,»kuten tunnettua», ole rehellistä. Vieläkin arveluttavampi on se meillä julkisesti esiintuotu mielipide, että juutalaisten siveysoppi sallisi vääryyden, harjoittamisen vierasuskolaisia ja erittäinkin kristittyjä kohtaan.
Ne juutalaisten kirjoista lainatut lauseet, joita on tapana tuoda esiin tämän näkökannan tueksi, ovat osaksi vääristeltyjä, osaksi väärinymmärrettyjä tai ilmaisevat vain yksityisten mielipiteitä. Niin kauan kuin juutalaiset muutamissa maissa saivat tuomita omien lakiensa mukaan, syntyi väittelyjä siitä, missä määrin juutalaista tai valtion lakia oli seurattava, Useat tätä asiaa koskevat Talmudin lausunnot ovat saaneet aikaan väärinkäsityksiä. Aivan epäoikeutettua on asettaa yleiseksi säännöksi Rabbi Ismaelin käsky, että jos juutalainen ei muuten voi voittaa asiaansa, tulee hänen käyttää viekkautta, sillä Rabbi Akiba, jonka mielipide juutalaisten käsityksen mukaan ratkaisee mikä on laki, on Talmudissa, asettunut tätä subjektiivista ajatuskantaa vastaan, ja Maimonides ei sellaista keinoa mainitsekaan. Kun taas Talmudissa sanotaan, ettei juutalaisen tarvitse jättää löydettyä esinettä takaisin, johtuu se siitä, että pakanoilla oli asiasta sama käsitys. Päinvastainen menettely mainitaan kuitenkin Talmudissakin ansioksi, ja missä yleinen laki sitä vaatii, on juutalainenkin velvollinen seuraamaan sen käskyä.
Varkauden ja petoksen kielto Mooseksen laissa ei koske ainoastaan juutalaisten keskinäisiä suhteita, vaan heidän suhdettaan kaikkiin ihmisiin. Maimonides sanoo uskontoteoksessaan: »On kiellettyä ostaessa ja myydessä pettää ja johtaa harhaan ihmisiä; tässä suhteessa ovat juutalaiset ja ei-juutalaiset samanarvoisia. Jos tavara tiedetään vialliseksi, on ostajalle siitä huomautettava», j.n.e. Schuichan arukhissa sanotaan: »On kielletty ryöstämästä tai kiristämästä keltään, olkoon hän sitten pakana tai israelilainen», ja toisessa kohden: »Se joka varastaa vaikka penninkin arvosta, rikkoo käskyä vastaan: ala varasta».
Muiden lausuntojen yhteydessä, jotka kerrassaan kieltävät juutalaisilta ja muilta kaikenlaisen varkauden, petoksen ja vääryydenteon, osoittavat nämä säännöt, kuinka vaarallista on yksityisten uskontunnustajien tekemien tekojen nojalla tuomita koko tunnustuksen olemus. Sillä silloin kun juutalaiset rikkovat, eivät he tee sitä juutalaisuuden moraalin käskystä, vaan huolimatta siitä, s.o. koska he eivät ole uskovaisia juutalaisia tai eivät tunne uskontonsa määräyksiä.
Veisi liian kauaksi koettaa yksityiskohtaisesti tarkastaa kaikkea, mitä ymmärtämättömyys ja pahansuopuus ottaa lähtökohdakseen hyökätessään juutalaisten uskonnon ja siveysopin kimppuun.
Alituisesti uudistuvien syytösten tähden päättivät Berliinin juutalaisseurakunnan johtajat v. 1883 muodostella lyhyesti juutalaisten siveysopin peruskohdat. Prof. Mor. Lazarus toimitti nämä ja julkaisi ne v. 1885, kun 350 rabbiinia ja uskonnonopettajaa, eri suuntien, edustajia, sekä 270 Saksassa ja Itävallassa asuvaa juutalaista lakimiestä oli ne hyväksynyt. Ne sisältyvät myöskin useihin yleisesti käytettyihin uskonnon oppikirjoihin. Jos tarkastamme näitä peruslauselmia, täytyy meidän myöntää, ettei niissä ole mitään, jota kristitty ei voisi hyväksyä.
Eikä käy väittäminen, ettei yllämainituilla korkeilla moraaliperiaatteilla, joiden luulisi syntyneen eetillistä kulttuuria harrastavan seuran keskuudessa, ole perustusta juutalaisuudessa. Sitävastoin emme voi sanoa, että koko juutalaisuus ne tunnustaisi. Ne edustavat ainoastaan länsimaisten sivistyneiden juutalaispiirien käsitystä, kun taas oikeauskoisten juutalaisten ahdasmielinen, eristynyt rintama ei vielä ole läheskään murtunut.
Pyrkimyksellä käytännössä yhdistää juutalaisuus ihmisyyteen on vielä pitkä ja ankara työpäivä edessään. Mutta se seikka, että ainakin osa juutalaisista on saatu lähemmäksi ihmisyyden ihannetta juuri ottamalla heidät nykyiseen oikeusyhteiskuntaan ja sen vaikutuksesta, osoittaa meille, kuinka meidän tulee kohdella juutalaisiamme.
Seuraavassa ryhdyn tarkastamaan antisemitismiä sellaisenaan, sen edellytyksiä, luonnetta ja sisällystä.