II.
Kaksi laajakantoista suunnitelmaa, joista toinen surmattiin, toinen riutui tautikuolemaan.
Jo Pietarissa olin viimeisenä aamuna, kun oli käynyt jotensakin selväksi, ettei lähetystö pääsisi tsaarin luo, keskustelussa Trarieux'n kanssa esittänyt sen ajatuksen, että asiaa kenties voitaisiin edelleen ajaa, esim. kutsumalla kokoon jury Euroopan valtio-oppineista ja esittämällä heille sekä meidän että Venäjän näkökannat Suomen oikeuskysymyksessä. Kirjallisuutta oli riittävästi ja sitä mitä ei ollut jo käännettynä yleisimmille kulttuurikielille, sen saisimme helposti käännetyksi. Miten hän suhtautui sellaiseen aikeeseen? Trarieux astui pari kertaa edestakaisin huoneessa miettien asiaa. Sitten kääntyi hän minun puoleeni: "Savez vous que vous avez là l'idée d'un siècle?" sanoi hän. "Si vous autres Finlandais faites cela, il n'ya pas un savant en Europe, digne du nom, qui ne fera pas avec joie part du jury, que vous allez convoquer."
Seurasi joukko kysymyksiä, milloin käännökset voisivat olla tehdyt, millä varoilla asia pantaisiin käyntiin ja lopuksi olinko puhunut muiden lähetystön jäsenten kanssa. Vastatessani että hän oli ensimmäinen, joka oli saanut kuulla mietteistäni, hän kehoitti minua viipymättä puhumaan asiasta toisillekin, minkä vielä samana aamupäivänä teinkin.
Uusi ajatus miellytti kaikkia erikoisesti. Ainoa, joka näytti jossain määrin epäröivältä, oli Nordenskiöld, joka arveli että senkaltainen yritys, jonka hän periaatteessa kaikin puolin hyväksyi, tulisi maksamaan koko joukon rahaa ja kysyi, mistä ne otettaisiin. Sen sijaan että olisin suoraan vastannut kysymykseen, kerroin miten me yksityisen keräyksen kautta tuskin vuorokautta pitemmässä ajassa olimme saaneet kokoon riittävän ja enemmän kuin riittävän määrän lähettääksemme koko suuren lähetystön joukkoadresseineen Nizzaan, jos tsaari kuten oli kuulunut olisi lähtenyt sinne. Rahavarat eivät tulisi loppumaan, siitä saattoi hän olla varma. Jos vaadittiin, otin minä vuorokauden kuluessa hankkiakseni riittävän takuumäärän.
Rauhoituttuaan tässä suhteessa Nordenskiöld tuli hyvin innokkaaksi ja selitti olevansa valmis tekemään kaikki mitä voi asian hyväksi. Van der Vlugt oli kuin tuli ja leimaus ja suostui ensimmäisen merkin saatuaan puhumaan Hollannin hallituksen asianomaisten jäsenten kanssa saadakseen tulevan juryn kutsutuksi kokoon Haagiin, rauhankonferenssin kaupunkiin, ja hän oli täysin varma, että hän onnistuisi. Brusa, joka oli Institut de Droit internationalen puheenjohtaja, asettui täydelleen asian palvelukseen ja Brögger, ollen itse geologi ei sanonut voivansa tehdä muuta asian hyväksi kuin matkustaa, jos me häntä tarvitsimme. Hänellä oli ystäviä ja tuttavia melkein kaikissa Euroopan yliopistoissa ja hän saattoi saada useitakin innostumaan yritykseen. Kaikki selittivät olevansa valmiit tekemään näkyvän aloitteen asiassa, jos suomalaiset syystä tai toisesta eivät itse sitä halunneet tehdä.
Niin pitkälle oli kaikki järjestetty ja lähetystö matkusti samana iltana Helsinkiin, missä jäsenille toimeenpanojen juhlallisuuksien aikana ei ollut tilaisuutta järjestää asiaa edelleen. Mutta kun he olivat matkustaneet, oli illaksi kutsuttu koolle henkilöitä, joiden arveltiin tuntevan mielenkiintoa yritykseen. Kaikki olivat sitä mieltä, että yritys oli toteutettava ja eräs läsnäolevista, lakitiedetten kandidaatti E. Ehrström suostui matkustamaan professori, vapaaherra Rabbe Wreden luo, joka kesän aikana oleskeli tilallaan Kyminlaaksossa, neuvotellakseen hänen kanssaan siitä, mitä kirjoja ja kirjoitelmia pitäisi kääntää paitsi niitä, jotka jo olivat saatavissa jollakin kulttuurikielellä. Tässä suhteessa pidimme välttämättömänä neuvottelua etevän erikoistuntijan kanssa.
Palatessaan hän kertoi, että professori joka suhteessa hyväksyi yrityksen, mutta hänen mielestään meidän tuli kutsua koolle suurempi joukko huomattavassa asemassa olevia henkilöitä, jotka edustaisivat eri leirejä, siten antaaksemme asialle enemmän pontta. Meillä ei ollut mitään sitä vastaan, vaan kutsuimme Uusmaalaisen osakunnan huoneustoon 45 henkilöä, jotka kuuluivat kaikkiin poliittisiin puolueisiin, myös n.k. vanhasuomalaisia eli suomettarelaisia, jotka siihen aikaan eivät vielä olleet eronneet venäläistyttämispolitiikan vastustuksesta. Ei ainoatakaan senaattoria kutsuttu kokoukseen, sillä oltiin sitä mieltä, ettei heidän tullut ottaa osaa mihinkään yrityksiin, jotka voitiin leimata vehkeilyksi, mutta sen sijaan eri puolueiden huomattavimmat miehet. Ja kaikki saapuivat, paitsi professori Jaakko Forsman, jonka oli lähdettävä matkalle, mutta joka pyysi kokoukselle ilmoitettavaksi, että hän joka suhteessa kannatti suunniteltua yritystä, josta hänelle oli tehty selkoa.
Vapaaherra Wrede valittiin puheenjohtajaksi ja teki lyhyesti selkoa suunnitelmasta, joka sai osakseen yksimielisen hyväksymisen, jonka jälkeen hän pyysi jotakuta niistä, jotka tähän saakka olivat hoitaneet asiaa, tekemään selkoa siitä, miten oli ajateltu suorittaa se ja mihin toimenpiteisiin mahdollisesti jo oli ryhdytty. Minä ilmoitin kokoukselle kaiken mitä asiassa oli tehty ja nämä toimenpiteet saivat osakseen yhtä yksimielisen hyväksymisen kuin itse suunnitelma. Sen jälkeen heräsi kysymys siitä, kuka tekisi näkyvän aloitteen asiassa ja siinä syntyi ainoa mielipiteiden eroavaisuus, joka esiytyi professori Danielsonin ja minun välillä. Minä olin sitä mieltä, että me suomalaiset joka tapauksessa Venäjän vallanpitäjien niinkuin muunkin maailman silmissä olimme todelliset aloitteentekijät ja että itse asiassa oli aivan luonnollista, että me, sitten kun vetoomukset monarkkiimme olivat epäonnistuneet, itse esittäisimme asiamme areiopagille, joka olisi pätevä antamaan siitä lausunnon. Professori Danielson väitti, että asianomaiset Pietarissa kuitenkin voisivat katsoa asiaa toiselta puolen ja siinä tapauksessa se tulisi enentämään heidän tylyyttään Suomea kohtaan. Minä huomautin, että tylyys meitä kohtaan ratkaisevalla taholla oli jo niin suuri, että se tuskin saattoi enentyä, ja että kaikki, jotka yleensä tahtoivat katsoa asiaa puolueettomasti, eivät kernaasti voineet soimata meitä siitä, että veimme asiaamme, joka oli erimielisyyden esineenä, jäävittömän tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mainittiin lisäksi, ettei tämän yksityiskohdan muuten suinkaan tarvinnut aiheuttaa päänvaivaa, sillä kansainvälisen lähetystön jäsenet olivat selittäneet olevansa valmiit, jos me sitä toivoimme, asettumaan juryn kutsujiksi. Heidän tarjoutumisensa vastaanotettiin yksimielisesti ja yhtä yksimielisesti päätettiin että minä puhuisin Amerikan Yhdysvaltain presidentin, Mc Kinleyn kanssa, kun minun piti pian matkustaa sinne, sallisiko hän Amerikan Pietarissa olevan lähettilään Venäjän keisarille esittää tulokset tulevan juryn neuvotteluista. Sen jälkeen valittiin komitea hoitamaan käytännöllisiä toimia ja siihen valittiin paitsi niitä, jotka olivat tehneet aloitteen, muutamia muita henkilöitä, jotka saivat kokoukselta tehtäväksi vaikuttaa asian hyväksi parhailla mahdollisilla tavoilla ja koettaa saada se aikaan mitä lyhimmässä ajassa. Tunnelma kokouksen osanottajien kesken oli tavattoman korkea. Kaikki odottivat mitä parhainta tulosta toimenpiteestä, jonka olimme yksimielisesti hyväksyneet. Kun tulimme ulos huoneustosta, ehdotti valtioneuvos Rein, ettemme eroaisi vaan menisimme jonnekin yhdessä syömään illallista. "Minun mielestäni se mitä tänä iltana olemme suunnitelleet, on niin lupaavaa, ettei meidän vielä pitäisi erota", perusteli hän ehdotustaan, johon muut yhtyivät. Koko seurue, Rein, Wrede ja Danielson etunenässä, vaelsi "kappeliin", antoi järjestää pöydät yhteen toiseen kuistikulmaukseen ja kattaa aterian, joka nautittiin mitä parhaimman mielialan vallitessa. Ilta oli ihana, minkävuoksi huoneusto kuten tavallista kauneina kesäiltoina oli täynnä vieraita, jotka ihmetellen näkivät niinkin erilaatuisen seurueen kuin meidän kaikessa tuttavallisuudessa viettävän iltaa yhdessä.
Aikaisemmin oli esitetty ehdotus lähettää komissiooni Amerikkaan etsimään ja neuvottelemaan alueesta, jolla voisivat oleskella suomalaiset siirtolaiset, joita odotettavissa olevan venäläisen asevelvollisuuden pelosta suurin joukoin oli alkanut tulvia maasta. Minä olin Amerikan olosuhteiden tuntijana — olin käynyt sen useimmissa valtioissa, myöskin Kanadassa, suostunut seuraamaan n.k. Kanadan komissioonia. Nyt oli koittanut aika tehdä totta päätöksestä ja niinpä matkustinkin kahden muun jäsenen kanssa Amerikkaan, jolloin samalla oli määrä toimittaa asiani Mc Kinleyn luona.
Hän kuitenkin oli kiertomatkalla Unionin valtioissa minun saapuessani New Yorkiin eikä häntä siis voinut tavata. Mc Kinley oli viimeistä vuotta presidenttinä ja siihen olimme turvautuneet toivoessamme hänen suostumustaan siihen, että Amerikan Pietarissa oleva lähettiläs jättäisi tulevan juryn päätöksen H. M. Venäjän keisarille. Hän ei juuri voinut kieltää suostumustaan, sillä siinä tapauksessa vastapuolueen, demokraattien sanomalehdet ja puhujat tulisivat käymään hänen kimppuunsa ja käyttämään hyväkseen niin paljon kuin mahdollista hänen haluttomuuttaan niin vähäisessä määrässä auttaa pientä sorrettua kansaa, joka hädässään oli pyytänyt hänen apuaan j.n.e., j.n.e. Kolmen viikon kuluttua hänen kuitenkin oli määrä palata viettämään kesänsä huvilassa Lake Champlainin luona. Minä päätin siksi ensin suorittaa matkani Kanadaan ja palatessani sieltä käydä Mc Kinleyn luona hänen kesäasunnossaan.
Paluumatkalla lännestä saavutti minut kuitenkin Ottawassa, Kanadan pääkaupungissa, kirje, jonka oli lähettänyt eräs Suomessa valitun komitean jäsen, joka sanoi kirjoittavansa komitean puolesta ja pyysi, että en menisi tapaamaan Mc Kinleytä, sillä suunnitelmat olivat muuttuneet. Enempää hän ei muutoksesta kirjoittanut, mutta lisäsi että Lontoossa saisin lähempiä tietoja. Mietiskelin kauan kirjeen sisällystä ja tulin siihen johtopäätökseen, että kotonaolijat olivat mahtaneet keksiä jonkun toisen keinon saattaa ratkaisu tsaarin tietoon eivätkä senvuoksi tahtoneet turvautua Amerikan presidenttiin. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että pääasiaan olisi tehty jotain muutoksia, mutta siitä huolimatta olin verrattain rauhaton ja kiiruhdin niin paljon kuin mahdollista paluumatkaani Eurooppaan.
Lontoossa sainkin ennustetun kirjeen ja sen kera arvoituksen ratkaisun. Senaattori Mechelin oli palannut kylpymatkaltaan ja hän oli heti kutsunut uuteen kokoukseen kaikki ne, jotka olivat ottaneet osaa edelliseen. Hän oli tällöin pitänyt esitelmän niistä vaaroista, joita päätetyn kaltainen yritys aiheuttaisi. Hän oli kertonut tavanneensa Gasteinissa oleskelunsa aikana korkeassa asemassa, olevia venäläisiä, jotka suuresti närkästyneinä olivat puhuneet kansainvälisistä adresseista, mitkä olivat vaikuttaneet hyvin loukkaavasti monarkkiin. Kuinka paljon loukkaavammin ja ärsyttävämmin sellaisten olosuhteiden vallitessa vaikuttaisikaan Suomen kysymyksen vetäminen kansainvälisen juryn eteen sekä tsaariin että kaikkiin määrääviin henkilöihin Venäjällä asiallemme arvaamattomaksi vahingoksi. Hän ehdotti sen vuoksi, että aikaisempi päätös purettaisiin ja koko yritys jätettäisiin sikseen sitäkin mieluummin, kun hän itse uskoi, mikäli oli kuullut korkeimpiin hankkeisiin perehtyneitten eri henkilöitten taholta, että asiamme joutuisi oleellisesti paremmalle kannalle myöhemmin syksyllä, edellyttäen ettemme itse ärsyttäisi korkeita asianomaisia uusiin sortotoimenpiteisiin. Sellaiset saattaisivat kyllä olla suunnitellun yrityksen seuraukset.
Senaattorin todennäköisesti hyvin kaunopuheisen todistelun voin luonnollisesti vain kuuleman mukaan toistaa, kun silloin juuri olin Kanadassa, mutta vakuuttavaa se lienee ollut, jos saa päättää siitä että samat henkilöt jotka aikaisemmassa kokouksessa tinkimättä olivat yhtyneet kannattamaan tehtyä päätöstä, nyt yhtä tinkimättä yhtyivät senaattori Mechelinin ehdotukseen sen purkamisesta. Varmuuden vuoksi ei minulle ilmoitettu peruutuksesta ennen kuin olin palannut Eurooppaan, todennäköisesti siksi että aavistettiin mieleeni juolahtavan olla välittämättä päätöksestä ja että neuvottelemalla Mc Kinleyn kanssa aikaansaisin kaikenlaisia rettelöitä, joita sittemmin olisi enemmän tai vähemmän epämiellyttävää selvitellä.
Mahdotontahan myös on sanoa, olisiko mitään tulosta saavutettu, jos kysymyksessä oleva suunnitelma olisi toteutettu, mutta epäilemätöntä on, että se olisi herättänyt mitä suurinta huomiota kaikkialla sivistyneessä maailmassa ja siten olisi auttanut maamme ja sen aseman tunnetuksi tulemista, mikä olikin pääasiallinen eikä niinkään vähäinen saavutus melkein kaikesta siitä, mitä tehtiin niiden vuosien aikana, jona taistelu jatkui. Lopultakaan ei ole aivan mahdotonta että tsaari, joka tunnetusti oli taantumuksellisten neuvonantajiensa vaikutuksen alainen ja ilmeisesti oli jossain määrin kahden vaiheilla Suomea kohtaan alkamansa politiikan oikeutuksesta, olisi voitu saada ainakin siirtämään sen pahimmat päätökset. Monta vuotta myöhemminhän sellainen jurypäätös saaliin aikaan mutta paljon vähemmän juhlallisin muodoin kuin mikä oli tarkoitus tässä kuvatulla ja se osoitettiin silloin Venäjän duumalle, joka väliaikana oli syntynyt, että tsaarille Suomen suuriruhtinaana.
Silloin ei sillä kuten tunnettua ollut mitään vaikutusta ja vähän todennäköistä on että ensin ajateltu muotokaan olisi aikaan saanut mitään, mutta suunnitelman kumoaminen on kuitenkin tosiasia, joka todistaa senaattori Mechelinin suurta kykyä suggeroida toiset alistumaan hänen mielipiteisiinsä ja tahtoonsa. Minulle persoonallisesti tuotti päätöksen muuttaminen yllätyksen, joka ei juuri olisi voinut olla suurempi.
Toinen yhtä merkillinen yllätys odotti minua palatessani Kanadasta. Se mieliala joka oli ollut melkoisen yleinen ja aiheutti että retkikunta sinne saatiin aikaan, havaittiin muuttuneeksi, melkein täydelliseksi vastakohdakseen. Se ajatus että jotain oli tehtävä mikäli mahdollista, niiden kokoamiseksi ja koossapitämiseksi, joka tulisivat pakenemaan uhkaavaa venäläistä asevelvollisuutta ja venäläistä väkivaltaa yleensä, tämä ajatus jotka ainoastaan muutamia kuukausia aikaisemmin enemmän tai vähemmän tietoisena oli ollut melkein kaikilla tahoilla, oli nyt melkein kokonaan vaihtunut varsin horjuviin toiveisiin pian tapahtuvasta Venäjän politiikan muutoksesta. Minne nämä pakenevat joukot joutuivat Amerikassa, näytti useimmille olevan jotakuinkin yhdentekevää. He tulisivat hajautumaan sinne ja tänne, mutta se tuntui olevan vähäarvoinen seikka sen suuren toiveen rinnalla, että maan kohtalo kääntyisi parempaan päin. Retkikunnan lähettämiseen oli antanut aiheen ajatus koota yhteiselle alueelle ainakin osa niistä monista kymmenistä tuhansista suomalaisista, joiden saattoi olettaa siirtyvän maasta, alueelle jossa he edes jossain määrin voisivat säilyttää yhdyssiteen toistensa ja vanhan kotimaansa kanssa. N.k. Kanadankomissioonin tehtävänä oli etsiä sellainen alue, joka tarjoaisi lähinnä oman maan kaltaiset elinehdot sekä olisi riittävän suuri tarjotakseen tilaa ja maata ainakin ensi vuosien siirtolaisille. Ja vaikka sen onnistuikin löytää seutu, joka pääasiassa tarjosi ne ehdot, joita oli haluttu, alue, jolla oli suuria metsiä, osittain järviä, avoimia ruohokenttiä sekä ilmasto, joka oli Suomen ilmastoa huomattavasti leudompi, ja lisäksi oli saanut luvan ottaa se haltuunsa sellaisilla ehdoilla joita ei tuskin kukaan ollut uskaltanut uneksia, oli harrastus asiaan niin täydelleen haihtunut ettei mitään muuta ollut tehtävissä. Olisi joka tapauksessa kannattanut ajaa asiaa edelleen sillä sen jälkeen on monta kymmentätuhatta miestä ja naista, suurimmaksi osaksi nuorta väkeä siirtynyt Amerikkaan, missä he ovat hajautuneet eri tahoille säilyttäen hyvin vähän siteitä vanhaan kotimaahan. Se alue, joka silloin oli saatavissa, on nyt suurimmalta ja arvokkaammalta osaltaan käytännössä, sillä eräs uusi mannermaarata, jonka rakentaminen jo silloin oli päätetty, kulkee nyt sen sydämen kautta Tyynenmeren rannikolle ja siirtolaisuus on kuten aina, seurannut rautatietä.
Kotiin palattuani ja kuultuani kaiken senaattori Mechelinin puuttumisesta asiaan oli ilman muuta selvää ettei mitään ollut tehtävissä sitä tietä mitä ensin oli ajateltu. Mutta samalla kertaa heräsi kysymys, miten oli parhaimmin parannettavissa se vahinko joka oli aikaansaatu ja miten toisia teitä Suomen asia saataisiin esitetyksi Euroopan tunnetuista tiedemiehistä kootulle tuomioistuimelle, jotka tunnustetulla auktoriteetilla voisivat ilmaista kantansa. Kun oli aika tavalla keskusteltu sinne ja tänne, olimme saaneet ehdotuksemme valmiiksi ja sen tarkoitus oli saada mahdollisimman monta lakitieteellis-, etupäässä valtio-oppinutta auktoriteettia eri maista antamaan lausuntoja asiastamme, lausuntoja jotka hetimiten julkaistaisiin ja lähetettäisiin kaikille, joitten mieltä se saattoi kiinnittää. Suomen kysymystä tultaisiin siis pohtimaan ja selostamaan mitä laajimmissa piireissä, joissa meidän onnistui herättää harrastusta siihen.
Kuitenkin saimme tässäkin osaksemme vastustusta samalta taholta kuin aikaisemmin. Senaattori Mechelin, jonka luona komitean kokous pidettiin ja jolle ehdotus esitettiin, vastusti jyrkästi suunnitelmaa. Hän oli itse matkallaan kohdannut erään aikamme suurimpia valtio-oikeudellisia auktoriteetteja, professori Jellinekin ja tämä oli luvannut kirjoittaa Suomen kysymyksestä — joskus tulevaisuudessa. Se oli tarpeeksi, arveli senaattori, joka yleensä oli sitä mieltä että Suomessa olisi pidättäydyttävä liian suuriäänisistä mielenosoituksista, ettei uudelleen ärsytettäisi vallanpitäjiä Pietarissa. Hän oli viimeisellä matkallaan kohdannut huomattavassa asemassa olevia venäläisiä, jotka olivat olleet suorastaan katkeroituneita kansainvälisistä adresseista ja avoimesti lausuneet, että me suomalaiset sellaisilla menettelytavoilla täydelleen turmelimme asiamme.
Komitea, johon kuului kaikkiaan yksitoista jäsentä — ellen väärin muista — kuunteli vaieten pitkään ja mahdikkaalla ponnella esitettyä selontekoa eikä kukaan toisista sanonut mitään, kun puhuja oli lopettanut, vaikka minä tiesin että ainakin muutamat heidän joukossaan olivat joka suhteessa yksimieliset tehtyyn ehdotukseen nähden. Minun oli sen vuoksi pakko koettaa kumota senaattorin näkökohdat ja aloin — kenties se oli hyvinkin epäviisasta — valitellen että suunnitelma kansainvälisestä jurystä oli tehty mitättömäksi. Mutta kun nyt oli niin tapahtunut, oli minun arveluni mukaan paras korvaus sellaiset lausunnot, joista nyt oli kysymys, lausunnot joiden takana olisi suurin mahdollinen määrä eteviä valtio-oppineita. Minä viimeisenä epäilin professori Jellinekin auktoriteettia mutta hän oli joka tapauksessa vain yksityinen henkilö, vaikkakin kuinka huomattava alallaan, ja me kaikki olimme nähneet ja kokeneet että jonkun professorin mielipiteen toiset koska tahansa saattoivat kumota varsinkin jos heitä oli useampia. Asianomaiset Venäjällä eivät luultavastikaan laiminlöisi kutsua koolle kynämiehiään ja antaa heidän kaikenlaisin vääristelyin vastata kenelle yksityiselle kirjoittajalle tahansa, mikä veisi koko asian melkein samalle kohdalle kuin ennenkin. Ainoa keino tätä vastaan olisi yhdellä kertaa rynnistää niin monella todella tunnustetun auktoriteetin lausunnolla kuin mahdollista jo etukäteen murtaaksemme terän mahdolliselta vastustukselta sillä ponnella joka eittämättömästi oli etevillä, samaan ammattiin kuuluvilla, mutta eri maissa ja yliopistoissa toimivilla tiedemiehillä.
Keskustelu oli pitkä — se kesti enemmän kuin tunnin ajan — ja siihen ottivat osaa melkein yksinomaan senaattori Mechelin ja minä. Muut kokouksen osanottajat istuivat melkein koko ajan vaiti. Lopuksi katsoi senaattori kelloaan, valitti ettei hän kauemmin voinut jatkaa keskustelua sillä häntä odotettiin toiseen kokoukseen, mutta tilaisuuden tullen hän kutsuisi herrat uudelleen koolle j.n.e. — ajoi kohteliaasti meidät ulos sanalla sanoen.
Tuntui kuitenkin siltä kuin olisi tämä ollut oikea tapa kirvoittaa muitten komitean jäsenten kielenkanteet. Me emme olleet päässeet pitemmälle kuin talon eteiseen ennen kuin kaikki olivat selittäneet olevansa täydelleen samaa mieltä ehdottamastani toimenpiteestä. Asiaa ei missään tapauksessa saanut jättää tähän, selittivät he, vaan oli siihen uudelleen tartuttava ja saatava toimenpide aikaan. Lopuksi päätettiin yksimielisesti, että lakitiedetten kandidaatti Ehrström, joka oli komitean jäsen ja jota kohtaan senaattori Mechelin tunsi erikoista kunnioitusta, koettaisi kahdenkesken saada hänet taipumaan ja sen jälkeen uudelleen kokoonkutsumaan komitean.
Niin tapahtuikin. Suurella diplomaattisella taituruudella Ehrström muutamissa päivissä niin käännytti senaattori Mechelinin, että tämä komitean seuraavassa kokouksessa ei lainkaan enää vastustanut. Hän sopi meidän kanssamme siitä, että Ehrström heti lähetettäisiin neuvottelemaan asianomaisten tiedemiesten kanssa ja että huolehtisi käytännöllisistä yksityiskohdista, kuten painatustöistä ja muusta. Niin täydelleen oli senaattori Mechelin kääntynyt että hän, kun lausunnot vihdoin olivat saapuneet, — kaikkiaan kaksikymmentä jos muistan oikein — piti niitä niin sanoakseni omana työnään. Hän oli kokonaan unohtanut vastustuksensa ja katsoi niitä nyt tärkeäksi avuksi Suomen oikeuskysymyksen ratkaisulle.
Syy tähän sekä aikaisempiin että myöhempiin erimielisyyksiin senaattori Mechelinin ja minun välillä oli meidän käsityksessämme siitä mitä menettelytapaa olisi soveliain käyttää Suomen asian puolustukseksi. Hänen mielipiteensä oli, että menettelemällä diplomaattisesti ja välttäen kaikkea, joka saattaisi loukata toista tai toista, korkeata tai korkeinta asianomaista, parhaimmin voitaisiin kestää heidän politiikkansa iskut, minä taas olin sitä mieltä, että kuta enemmän me saatoimme herättää muun, sivistyneen maailman huomiota sen suhteen mitä maassamme tapahtui, sitä parempi asiallemme. Suurin piirtein katsoen juuri nämä molemmat virtaukset, vaikkakin hyvin eri vivahteiset eri tahoilla, jakoivat kansamme niihin jyrkästi erillisiin leireihin jotka lopulta vihollisina seisoivat toisiaan vastassa ja jotka myöhemmin erottivat vastustuksenkin kannattajat kahteen osaan. Sillä tarkoin katsoen mikään muu ei erottanut n.k. vanhasuomalaista puoluetta toisista. Ei toki tämäkään puolue tahtonut Suomen venäläistyttämistä, mutta he olivat vakuutettuja siitä, että myöntyväisesti suhtautumalla venäläisten vaatimuksiin oli toiveita voida säilyttää tärkein osa maan itsenäisyydestä. He menivät sen vuoksi paljon pitemmälle myöntäväisyydessään, kun alussa oli aiottu, opettaen että kaikkinainen vastustus pettämättömästi yllyttäisi vallanpitäjät täydelleen tuhoamaan Suomen kaikki oikeudet. Vastustuksen kannattajista taas tahtoi osa verhota tämän vastustuksen mahdollisimman pehmeisiin muotoihin, mutta toisten mielessä oli esiinnyttävä niin avoimesti kuin suinkin välittämättä yksityisten vaaranalaisuudesta ja samalla koettaa aikaansaada niin paljon hälyä kuin mahdollista sivistyneessä maailmassa. Tällainen oli joka tapauksessa sisäisten puoluetaisteluiden lähtökohta, vaikka ne myöhemmin kehitettiin huomattavasti pitemmälle sekä teoreettisesti että, ikävä kyllä myös käytännöllisesti.