VII.
Suunnitelmia kehitetään edelleen.
Mikäli oikein muistan pidettiin kongressi Amsterdamissa elokuun alussa. Minä, joka en ollut sosialisti, en tarkoin katsoen olisi saanut ottaa osaa siihen, mutta venäläisten ystävieni takia en kohdannut mitään vaikeuksia vaan saatoin vapaasti olla läsnä sekä jaostojen yleisissä että yksityisissä kokouksissa ja tapasin siis kaikki tarpeelliset henkilöt.
Näiden joukossa oli Plechanov, joka venäläisten sosiaalidemokraattien ensimmäisenä miehenä — Lenin-Uljanov kuului siihen aikaan kuten Axelrodkin vastustukseen puolueessa — otti osaa sekä yleisiin neuvotteluihin että useisiin jaostojen kokouksiin. Hänen kanssaan oli minulla heti pitkähkö neuvottelu, joka kävi aivan toiveiden mukaan. Hän selitti puolueensa puolesta olevansa halukas ottamaan osaa tulevaan konferenssiin, jonka kokoontumisesta minä ilmoittaisin hänelle heti kun aika oli määrätty.
Nämä olivat hyviä uutisia sosialivallankumouksellisille, joista moni oli lausunut epäilyksiä Plechanovin osanottoon nähden. Sosialivallankumoukselliset olivat kongressissa lukuisasti edustettuina. Paitsi Tchernovia, jota myös nimitettiin Gardenin'iksi, salanimi, jota hän usein käytti, ja Breshko-Breshkovskajaa, "babuskaa" kuten häntä useimmiten mainittiin ja monia muita huomattavimmista puoluehenkilöistä, oli luonnollisesti Asev, ei kuitenkaan oikealla nimellään vaan Ivan Nikolajevitshinä kutsumuksensa ja virkansa puolesta läsnä. Hänellehän oli tilaisuus, sellainen kuin nyt kysymyksessä oleva, todellinen "gefundenes Fressen" tiedoitusten antamiseksi siitä, mikä ei tullut näkyviin kongressipöytäkirjoista.
Sosialivallankumoukselliset tapasin eräässä paljon käytetyssä ravintolassa "Kempinskissä", missä yksityishuoneessa saatoimme neuvotella asioista päivällistämme syöden. Pääasia, puolueen osanotto ajateltuun kongressiin, ei vaatinut pitkää keskusteluaikaa, kun kaikki yksimielisesti pitivät sellaista toivottavana ja olivat yhtä yksimielisiä siitä, että puolueen pitäisi ottaa osaa siihen parin valtuutetun kautta. Mutta tästä siirtyi puhe puolueen toimintaan yleensä ja silloin lausuttiin melko erilaisia mielipiteitä murhayrityksestä, johon koko toiminta näytti olevan keskitetty. Sekä useiden sellaisten suotavuudesta että sopivista uhreista keskusteltiin jotensakin perusteellisesti melko suureksi hämmästyksekseni, kun minä, joka en kuulunut puolueeseen ja vielä vähemmän sen taistelujärjestöön, en oikeastaan olisi saanut olla läsnä niin yksityisluontoisissa neuvotteluissa. Tämä ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän ketään osanottajista, jotka, kun kysymys uusien murhayritysten suotavuudesta oli saanut yksimielisen myöntävän vastauksen — onnistunut murhayritys suuriruhtinas Sergeitä vastaan oli hiljan tapahtunut, minkä vuoksi myös kohotettiin malja sen järjestäjälle, Aseville — siirtyivät neuvottelemaan lähinnä sopivista uhreista. Siinä ilmeni kuitenkin melko monta eri ajatusta, sillä ehdotukseen sisältyi suuri joukko erilaisia olioita, poliisikomissarioista aina Venäjän valtakunnan korkeimpiin toimihenkilöihin. Melkein jokaisella oli oma ehdokkaansa, ja Asev, jonka niukkoja lausuntoja kuultiin mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella, ei tahtonut lausua ratkaisevaa sanaa, vaan vaikutti jotensakin epäilevältä, vaikkakin hän tuntui kallistuvan siihen mielipiteeseen, että jonkun ministereistä pitäisi tulla kysymykseen.
"No, entä te? miksi ette sano mitään?" kääntyi minun puoleeni Breshkovskaja muori, joka ei siihen saakka ollut lainkaan ottanut osaa keskusteluun. "Me kuulisimme kernaasti teidän mielipiteenne asiasta."
Minä vastasin etten puolueeseen kuulumattomana katsonut voivani lausua mielipidettäni, kun ei kuitenkaan missään tapauksessa voisi tulla kysymykseen, että itse ottaisin osaa jonkun mahdollisen suunnitelman toteuttamiseen.
"Lorua!" sanoi Breshkovskaja, "me emme ole mikään parlamentaarinen seurakunta, mutta teidän mielipiteenne kysymyksessä olevasta asiasta tahtoisin ainakin minä kernaasti kuulla ja otaksun että samoin muut — vai kuinka, toverit?"
Toiset olivat samaa mieltä, muutamat hiljaa, muutamat äänekkäästi — meitä oli kaikkiaan kaksitoista — neljätoista henkeä — jonka vuoksi aloin puhua ja selitin miten kokemukset viimeisistä murhayrityksistä, kuten Sipjäginiä, Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä vastaan, miten ylhäisessä asemassa niiden uhrit ovatkin olleet ja kuinka hyvin ne ovatkin suoritetut, ovat osoittaneet, että kaikki murhayritykset alempia vastaan ovat suurin piirtein katsoen jääneet tuloksettomiksi. Korkeintaan oli niiden vaikutus ollut joksikin aikaa hämmentävä, joka ei kuitenkaan koskaan ollut kestänyt kauan. Joku samankarvainen oli aina ollut valmiina ja halukas astumaan poistetun paikalle ja sellaisia olioita oli Venäjällä vielä niin runsaasti, että tuskin mikään järjestö maailmassa saattoi toivoa voivansa hävittää niitä kaikkia. Vaara ei näyttänyt peloittavan heitä jatkamasta samaa politiikkaa, joka oli kaikkina aikoina ollut järjestelmälle tunnusmerkillinen. Minun mielipiteeni mukaan oli vain yksi murhayritys yrittämisen arvoinen, ja se todennäköisesti aiheuttaisi sen yleisen hämmingin Venäjällä, jota tahdottiin, jotta saataisiin uusi yhteiskuntajärjestys aikaan — murhayritys järjestelmän päätä, tsaaria itseään vastaan.
Breshkovskaja, joka jännitetyllä tarkkaavaisuudella oli kuunnellut, päästi suustaan äänekkään: kuulkaa! kuulkaa! mutta Asev puuttui puheeseen suuremmalla kiivaudella kuin mitä hän tavallisesti osoitti: "Tämä on aivan toinen mielipide kuin se minkä viimeksi puhuessamme samasta asiasta, suvaitsitte esittää. Silloin vastustitte jyrkästi kaikkia murhayrityksiä tsaaria vastaan." "Niin kyllä", myönsin, "mutta kuten ehkä muistatte, tapahtui keskustelumme ennen kuin vielä oli mitään vallanperillistä. Silloin ei murhayrityksestä olisi ollut juuri muuta tulosta kuin että kruunu olisi siirretty nykyisen tsaarin veljelle. Nyt sitävastoin olisi tuloksena holhoojahallitus, joka jo on valittu, ja johon m.m. kuuluisivat molemmat leskikeisarinnat, nykyisen tsaarin äiti ja tuleva leski, suuriruhtinas Wladimir ja, muistaakseni, pari muuta suuriruhtinasta, Pobedonostsev ja muutamia toisia, joita on tarpeeton mainita. Kuinka kauan luulette te tai joku muu, että sellainen hallitus olisi yksimielinen? Ensimmäisenä päivänä alkaisivat kaiken todennäköisyyden mukaan juonittelut suurimmasta vaikutusvallasta, ja kolmen kuukauden kuluttua olisi hallitus hajautunut ryhmiin — ja hallituksen kera koko Venäjä. Tämän, jos minkään, pitäisi teille vallankumouksellisina antaa mahdollisuuksia synnyttää vallankumous."
"Jos kansa olisi, kypsä siihen, niin olisi se kai mahdollista", huomautti Asev, "mutta se ei vielä ole — enemmistö pikemmin kääntyisi meitä vastaan ja liittyisi kehen tahansa, joka taistelisi tsaarivallan puolesta."
Keskustelu muuttui yleiseksi ja sen kuluessa useat läsnäolevista näkyivät kallistuvan minun mielipiteeseeni päin, mutta Asev jyrkästi selitti murhayrityksen tsaaria vastaan vaativan niin suuria uhrauksia sekä ihmisissä että rahassa, että se pitäisi tehdä vain siinä tapauksessa, että tulos olisi jotakuinkin varma. Hänen, puolestaan, oli jyrkästi vastustettava ehdotusta.
Siihen asia jäi. Asevin mielipidettä vastaan ei voinut vedota. Toiset puoluejäsenet katselivat selvästi häntä puolittain taikauskoisella kunnioituksella, mikä olikin aivan luonnollista, kun hän tähän saakka oli onnistunut kaikessa, mikä oli ollut hänen tehtävänään. Minullehan oli pääasia tällä kertaa saada aikaan suunniteltu konferenssi ja sen suhteen olin toimittanut kaikki mitä Amsterdamissa oli tehtävissä.
Lähdin sen vuoksi tästä hollantilaisesta kaupungista ja matkustin takaisin Kööpenhaminaan, jonne minua, kuten pian huomasin, seurasi venäläinen vakooja, joka kaiketi luuli suorittavansa hyvinkin tärkeän tehtävän matkallaan Tanskaan, kun minulle taas oli täydelleen yhdentekevää seurasiko hän minua vai ei. Minähän matkustin kotiin ja Kööpenhaminassahan oli joukoittain asiamiehiä, jotka pitivät minua silmällä, niin että vakooja lisää sinne tai tänne ei vaikuttanut asiaan mitään.
Konferenssisuunnitelma oli sillä välin edistynyt niin pitkälle, että suomalaisen vastustuksen johtajien oli saatava niin sanoaksemme virallinen tieto asiasta. Muutamat heistä kyllä tiesivät aikeesta yleisin piirtein, mutta yksityiskohtiin he eivät olleet perehtyneet ja kuinka hyvänsä, heidän oli nyt lausuttava mielipiteensä asiasta selvästi. Sitä oli kannatettava tai vastustettava. Matkustin siis Tukholmaan, jossa vanhemmat, karkoitettujen johtajat olivat kutsuneet neuvottelun koolle. Siellä kohtasi asiaa kuitenkin kaikenlaisia epäilyksiä, kaikki lähtien vanhasta vastustajastani, senaattori Mechelinistä, joka ilmeisesti oli varsin vähän halukas koko yritykseen. Hänen epäilyksensä olivat samaa laatua kuin ennenkin kysymyksen ollessa muunlaisesta oppositsionista. Meidän olisi kaikessa pysyttävä täydelleen lain pohjalla, mikä ei esillä olevassa tapauksessa ollut asianlaita. Päinvastoin sellainen yhtyminen valtakunnan vihollisiin, kuin mistä nyt oli kysymys, sisältäisi suomalaisen vastustuksen tähän saakka seuraaman näkökannan täydellisen hylkäämisen, ja ainakin niille, jotka siihen ryhtyisivät, tekisi mahdottomaksi kaikki aikeet palata maahansa ja toimia sen hyväksi. Hän puolestaan ei tahtonut ehdottomasti asettua yritystä vastaan, mutta piti välttämättömänä ennen asian ratkaisua saada tietää kotonaolijain mielipiteen, ja hän olikin siinä mielessä kirjoittanut ja pyytänyt jotakin tulemaan Tukholmaan tuomaan tietoa kotonaolevain mielipiteestä kysymyksessä olevasta asiasta. Hän ehdotti sen vuoksi, että enemmät päätökset siirrettäisiin siksi, kunnes oli voitu neuvotella asiamiehen kanssa.
Kellään ei ollut mitään tätä vastaan, vaikka useimmat lienevätkin olleet selvillä siitä, että ehdotus oli esitetty tueksi ehdottajalle siinä vastustuksessa, jota hän aikoi harjoittaa koko asiassa. Tulos oli kuitenkin aivan toinen.
Parin päivän kuluttua saapui lähetti, joka ei ollut kukaan muu kuin valtioneuvos Rein. Ja kun me karkoitetut saman päivän iltana saavuimme uuteen kokoukseen, jossa senaattori Mechelin kuten tavallista johti puhetta, ja kun hän oli tehnyt selkoa asiasta antaen sen ohessa haluttomuutensa yritykseen hyvinkin selvästi tulla ilmi, annettiin puheenvuoro valtioneuvos Reinille. Hän ilmoitti, että kotonaolijoilla oli kysymyksen käsittelyä varten ollut kokous, jossa kaikki yksimielisesti olivat vaatineet, että meidän suomalaisten oli otettava osaa tulevaan kongressiin Pariisissa. Omasta puolestaan valtioneuvos oli sitä mieltä, että meidän ehdottomasti oli otettava osaa, sitäkin mieluummin, kun eivät ainoastaan vallankumoukselliset puolueet tulisi siinä edustetuiksi, vaan myöskin kadetit, joiden kanssa jo olimme kosketuksessa.
Täten oli senaattori Mechelinin jatkuva vastustus tehty melkein mahdottomaksi. Hän oivalsi sen itsekin ja taipui välttämättömyyteen ehdottaen, että ryhdyttäisiin valitsemaan valtuutettuja kongressiin ja huomauttaen samalla, että minä kai olin itseoikeutettu, minkä vuoksi oli vain määrättävä valtuutettujen lukumäärä ja valittava heidät.
Silloin pyysin puheenvuoron ja ehdotin, että senaattori Mechelin, jota yleensä pidettiin ja joka tositeossa olikin koko vastustusliikkeemme johtajana, olisi yksi niistä, jotka matkustaisivat Pariisiin ja huomautin, että me suomalaiset tulevassa kongressissa, jonka merkitystä kukaan ei vielä voinut arvata, vaikka kaikki osanottajat sen suhteen toivoivat mitä parhainta, voisimme esiintyä aivan toisella ponnella, jos meitä edustaisi senaattori Mechelin, joka aivan varmaan valittaisiin kongressin puheenjohtajaksi, jos hän valtuutettuna seuraisi mukana.
Toiset läsnäolijat kannattivat mielipidettäni, toiset selvin sanoin, toiset vaieten, mutta ei sen vähemmin selvästi. Mutta senaattori Mechelin oli toista mieltä. Hän vastusti päättävästi. Hän väitti, ettei hän lähimainkaan ollut selvillä itse kongressiajatuksesta eikä siis missään tapauksessa voinut suostua valtuutetuksi. Hänen kieltäytymisensä oli siksi eittämätön, ettei kukaan ensi hetkessä enää koettanut saada häntä taipumaan. Mutta sitten kun läsnäolijat pitkän keskustelun jälkeen olivat päättäneet valtuutettuina lähettää kongressiin tri Arvid Neoviuksen ja minut, ehdotti joku heistä — en nyt enää voi muistaa ken se oli — että senaattori Mechelin valittaisiin jonkunlaiseksi neuvottelevaksi jäseneksi, joka ei ottaisi osaa kongressiin, mutta avustaisi valtuutettuja sanoin ja töin mahdollisesti sattuvissa tapauksissa. Ja tämä ehdotus hyväksyttiinkin. Muutamien jotensakin heikkojen vastaväitteiden jälkeen suostui senaattori ehdotetussa ominaisuudessa matkustamaan Pariisiin ja oleskelemaan siellä kongressin koossaoloajan.
Niin pitkälle oli asia siis sittenkin selvä ja lyhyen ajan kuluttua palasin Kööpenhaminaan, mutta vain heti matkustaakseni Geneveen neuvottelemaan Puolan israelilaisten työläisten juutalaissosialistisen yhtymän, "Der Bundin" kanssa, johon työläiset Puolassa niin lukuisasti olivat liittyneet, osanotosta kongressiin. Toiveeni oli, että nämä, kuten puolalaiset työläisetkin, helposti saataisiin todellisen vallankumouksen puolelle ja sen vuoksi tein tyhmyyden Genevessä. En silloin tietänyt, että sosialistit, kun ovat oikeata, fanaattista laatua — vasta toisessa kädessä ovat vallankumouksellisia, mutta ennen kaikkea muuta sosialisteja ja asettavat kaiken muun yläpuolelle omien utopiojensa toteuttamisen.
Genevessä onnistui minun melkoisen vaivannäön jälkeen saada selko, missä "Bundin" päämaja oli sekä samalla pitää kokous sen huomattavimpien, kaupungissa olevien jäsenten kanssa. Merkillinen indiviidikokoelma! Muutamat heistä eivät olisi mitään menettäneet, vaikka olisivatkin perusteellisesti tehneet saippuan ja veden tuttavuutta. Kuinka monta heitä siellä oikeastaan oli, on minun mahdoton sanoa, sillä vähä väliä joku läsnäolijoista pistäytyi ulos ja toinen tuli sisään. Alituista tulemista ja menemistä jatkui koko ajan. Esitin asian niin hyvin kuin taisin, esitin heille miten tärkeätä oli saada yhtymään kaikki vallankumoukselliset voimat, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman voimakas kuohunta tsaarivaltakunnassa, ja kiihoitin heitä puolestaan tekemään parhaansa yhteisen asian hyväksi. Esitystäni kuunneltiin hiljaisuuden vallitessa eikä sitä vastaan tehty mitään suoria vastaväitteitä, mutta kysymyksiä esitettiin joukoittain. Ne aiheuttivat mielipiteiden vaihtoa jossain määrin selventäen asemaa.
M.m. kävi keskustelun aikana ilmi, että läsnäolevain mielipiteiden mukaan juutalaisen rodun sekä Venäjällä että Puolassa oli saatava autonomia. Huomautukseeni, että ensi kysymys siinä tapauksessa koskisi maa-aluetta, jota he vaativat, vastattiin, etteivät he lainkaan vaatineet mitään maa-aluetta, vaan ajattelivat autonomiaa, joka koskisi, juutalaista kansanheimoa, asuinpaikasta riippumatta, Venäjän valtakunnassa. Kysyin kuinka he esimerkiksi ajattelivat järjestää kysymyksen oikeusistuinten järjestelystä yhteiskunnassa, jolla ei ollut mitään maantieteellisiä rajoja, ja minulle vastattiin, että monet seikat luonnollisesti tulisivat vaatimaan täydelleen uusia järjestelyjä, mutta se ei ollut mikään este itse aatteelle, joka oli pykälä heidän ohjelmassaan.
Jätin tämän puheenaiheen, joka tarkoin katsoen saatettiin ottaa keskusteltavaksi tulevassa kongressissa ja ryhdyin toiseen kohtaan, jota myöskin joku läsnäolijoista oli kosketellut, kysymykseen vallankumousta varten tarvittavista varoista. Kysymys oli mutkikkaampi, mutta ajatellen, että heillä juutalaisina ja vallankumouksellisina ei olisi mitään muistuttamista sitä vastaan, vaikka ryhtyisimmekin neuvotteluihin Venäjän vihollisten kanssa, sanoin heille japanilaisten kyllä olevan halukkaita tukemaan heitä Venäjän valtaa vastaan noustaessa, eritoten kun, kuten toivoin, nousu olisi jotakuinkin yleinen. Siihen he tyytyivät ja tuntuivat itse asiassa olevan mielissään, kun tämä tärkeä kysymys niin helposti voitiin ratkaista.
Venäjän vallankumouksellisille olin puheen ollessa samasta asiasta sanonut, että minulla oli Amerikassa ystäviä, jotka suurella mielenkiinnolla seurasivat vapautusasiaa Venäjällä ja jotka sen vuoksi olivat ottaneet toimeenpannakseen keräyksen, mikä epäilemättä tuottaisi suuria summia. Ja niin pian kuin asia oli saatu käyntiin, voitiin olla varmoja sekä venäläiseltä että muulta taholta tulevasta kannatuksesta, sillä kaikkialla maailmassahan oli ihmisiä, jotka olivat halukkaita auttamaan, jos vain vallankumous pääsisi alkuun. Venäläiset tyytyivät tähän selitykseen, mutta juutalaisiin ja heidän "Bundiinsa" nähden olin erehtynyt, kuten pian sain huomata.
Aluksi ei heillä kuitenkaan ollut mitään muistutettavaa, vaan he selittivät olevansa kanssani yksimielisiä kongressiajatuksesta, josta heidän kuitenkin oli ilmoitettava puolueelle. Sentään arvelivat he, ettei mitään esteitä heidän osanotolleen olisi. Täten erosimme — minä ainakin tyytyväisenä tulokseen, sillä kaikkien saamieni tietojen mukaan oli "Bundilla" joukoittain kannattajia sekä Puolassa että koko Länsi-Venäjällä, jonne juutalaiset viime vuosien aikana oli karkoitettu.
Palasin siis Kööpenhaminaan ja kirjoitin sieltä eri puolueille ehdottaen syyskuun keskivaihetta kongressin kokoontumisen ajankohdaksi sekä sain myönteisen vastauksen useimmilta ja samalla kehoituksen itse määrätä päivän, jolloin kaikki olivat valmiit saapumaan ilmoitettuun aikaan.
Ennenkuin tämän tein, matkustin kuitenkin Tukholmaan, jossa osaksi tahdoin neuvotella Akashin kanssa, osaksi saada tietää siellä olevien mielipiteen kongressin kokoontumispäivästä. Akashi oli ihastunut lupaavien mahdollisuuksien johdosta ja valmis hyväksymään minkä päivän tahansa, mutta johtavalla suomalaisella taholla vielä arveltiin. Ei niin, että olisi suorastaan kieltäydytty kokoontumasta ehdottamanani päivänä — mikäli ei muistini petä, oli se syyskuun 14 — mutta senaattori Mechelin, jonka kanssa lähinnä neuvottelin, ei tahtonut täsmälleen esittää mielipidettään päivästä, vaan siirsi asian ratkaisun päivästä toiseen kaikkien mahdollisten syiden vuoksi. Niin paljon kuitenkin ilmeni hänen lausunnoistaan, ettei hänellä ollut mitään oikeata syytä vastustaa ehdotettua päivää, joka sopi yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta hän syytti sitä ja tätä. Silloin päätin järjestää asian ja kirjoitin kiertokirjeen kaikkien eri puolueiden ulkomaisille komiteoille ilmoittaen kongressin kokoontuvan syyskuun 14 p:nä klo 2 päivällä Pariisissa eräässä hotellissa, josta kirjeenvaihtotietä olin hankkinut huoneiston. Samana päivänä ilmoitin senaattori Mechelinille, mitä olin tehnyt ja lähetin hänelle jäljennöksen kutsukirjeestä.
Tämä alkoi sanoilla "Suivant instructions regues", jotka tietenkin tarkoittivat sitä ohjetta, minkä olin saanut kaikilta puolueilta määrätä ensimmäisen kokouksen päivän mieleni mukaan. Mutta senaattori Mechelin ei käsittänyt sanoja siten, vaan näki niissä valheellisen viittauksen Tukholmassa oleviin maanmiehiin, jotka todella eivät vielä olleet antaneet lopullista ohjetta kokoontumispäivästä. Hän olikin siis sitä mieltä, että minua oli rangaistava omavaltaisuuteni ja valheellisuuteni vuoksi ja kutsui sitä varten koolle vanhimmat Tukholmassa oleskelevat suomalaiset sekä pari matkustajaa Suomesta, jotka samaan aikaan tilapäisesti olivat siellä. Kaikki nämä kutsuttiin klo 7, minä sitävastoin klo 8, minkä vuoksi en tiedä mitään niistä neuvotteluista, jotka tapahtuivat ennen minun saapumistani kokoukseen. Se pidettiin senaattori Mechelinin kotona.
Astuessani sisään kellon lyödessä kahdeksaa huomasin hämmästyksekseni, jonka myös lausuin ilmi, kaikkien jo olevan koolla. Mutta huomautukseeni tästä tavattomasta täsmällisyydestä ei vastattu mitään. Kaikki läsnäolijat olivat hyvin vakavan ja juhlallisen näköisiä. Kukaan ei aluksi sanonut mitään, joten pyysin saada tietää kokouksen tarkoituksen, sillä olin siitä täysin tietämätön. Silloin otti senaattori Mechelin esiin hänelle lähettämäni jäljennöksen ja huomautti kaunopuheisesti kuinka olin tehnyt itseni syypääksi valheelliseen tiedonantoon, kun olin kirjeessä käyttänyt sanoja "suivant instructions recues". En ollut saanut mitään tämänkaltaista ohjetta.
Vapaaherra von Born, joka myös oli läsnä, puuttui tällöin puheeseen ennenkuin olin ennättänyt lausua mitään ja moitti minua jotensakin ankarassa äänilajissa siitä, että siten olin etukäteen varmuudella otaksunut heidän hyväksyvän kongressin kokoontumisen mainittuna päivänä. Siihen en muka suinkaan ollut oikeutettu.
Vasta silloin selvisi minulle kokouksen tarkoitus ja se omituinen täsmällisyys, jota kaikki toiset olivat noudattaneet. Heidät oli yksinkertaisesti kutsuttu ennen minua — todennäköisesti neuvottelemaan niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä minua vastaan osoittamani valheellisuuden vuoksi.
Vastasin kuitenkin aivan rauhallisesti, etten oikein voinut käsittää koko homman tarkoitusta, kun oli aivan varmaa, ettei kukaan niistä, joille kutsukirje oli osoitettu, johtuisi ajattelemaan, että mainittu sanamuoto tarkoittaisi mitään muita ohjeita kuin niitä, jotka olin saanut kaikilta asianomaisilta puolueilta ja jotka juuri olivat sisältäneet sen, että itse voisin päättää minä päivänä kongressi ensi kerran kokoontuisi. Mihinkään muuhun ei todella ollutkaan kirjeessä viitattu, joten se tulkinta, joka tässä nyt oli omaksuttu, oli aivan aiheeton.
Senaattori Mechelin, ollen kai läsnäolijoista perehtynein ranskankieleen, jota useimmat muut tuskin lainkaan taisivat, ei vastannut mitään, vaan siirtyi ilman muuta keskustelemaan pääkysymyksestä arvellen, että kun minä jo omin päin olin ratkaissut asian eikä hänellä puolestaan ollut mitään määrättyä päivää vastaan muistuttamista, asia saisi jäädä silleen. Vielä tuli kuitenkin este, vaikkakin myöhemmin.