VIII.
Kongressi Pariisissa.
Kongressi kokoontui määrättynä päivänä, mutta venäläiset sosiaalidemokraatit ja juutalainen "Bund" olivat jääneet pois. Plechanov oli kirjoittanut kirjeen, jossa hän selitti, ettei hänen puolueensa, väliin tulleiden asianhaarojen vuoksi, voinut ottaa osaa neuvotteluihin. Juutalaiset jäivät pois aivan yksinkertaisesti ilman selityksiä. Mutta kadetit olivat saapuneet, neljän miehen voimalla, joukossa Miljukov, Dolgorukov ja Struwe, kaikki muut, paitsi viimeksi mainittu, vieraalla nimellä. Neljäs puolueen edustaja, jonka oikeata nimeä ei koskaan ilmaistu, oli ilmeisesti huomattavimpia puoluehenkilöitä. Sosiaalivallankumouksellisilla oli kaksi edustajaa, toinen nimitti itseään Gardenin'iksi, mutta oli nimeltään oikeastaan Tchernov ja toinen oli — Asev. Puolalaisia edusti niinikään neljä miestä, kaksi kutakin suurta puoluetta, joista toisella ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa, ollen yksinomaan valtiollinen puolue, valtakunnanduumassa "puolalaisen kolon" nimellä tunnettu, ja jota kongressissa edusti puolueen siihen aikaan huomattavin mies Dmovski. Toinen puolue oli tunnustetusti sosialistinen ja oli lähettänyt yhden johtajistaan, Yodkon, joka, kuten puolueensakin yleensä, etupäässä uurasti Puolan vapauttamiseksi ja ainoastaan toisessa kädessä sosialististen päämäärien hyväksi.
Eräs "valkovenäläinen" oli myös saapunut, mutta esitti kongressissa jotensakin vähäpätöistä osaa ja osoittautui sittemmin urkkijaksi, joka aikanaan avusti ohranaa tiedoilla itse kongressista sekä sen osanottajistakin. Onnistuiko hänen saada tietää osanottajien todelliset nimet, on kuitenkin melko epäilyttävää, sillä mies oli selvästi hyvin hämäräperäinen olento, joka ei henkilökohtaisesti tuntenut ketään muita läsnäolijoista kuin tri Yodkon. Hänen ei kuitenkaan maanpakolaisena enää moneen vuoteen ollut tarvinnut pelätä ohranan puolelta mitään. Sen ohella ohranalla oli käytettävänään etevä urkkija Asev, joka tarkoin tunsi kaikki läsnäolijat ja saattoi palvella kaikilla välttämättömillä tiedoilla, minkä hän aikanaan tekikin.
Georgialaisia ja armenialaisia edustivat samoin heidän toimeliaimmat miehensä, kumpaakin kaksihenkinen valtuuskunta, ja lopuksi meitä suomalaisia Neovius ja minä sekä senaattori Mechelin kulissien takana, jonkinlaisena tarkastajana tai neuvonantajana. Kokoontuneiden ensi tehtävä oli ryhtyä puheenjohtajan vaaliin. Silloin puuttui puheeseen Miljukov ja lausui, että läsnäolijat luultavasti kaikki kannattaisivat sitä, että puheenjohtajaksi ensimmäiseen venäläisten vastustuspuolueiden kongressiin valittaisiin suomalainen, sillä juuri suomalaisten sitkeydestä ja diplomaattisesta taitavuudestahan riippui, että kongressi yleensä oli saatu aikaan. Hän tahtoi sen vuoksi puolestaan ehdottaa tri Arvid Neoviuksen kongressin puheenjohtajaksi.
Toiset yhtyivät yksimielisesti tehtyyn ehdotukseen, mutta tri Neovius pyysi päästä luottamustoimesta, josta hän samalla kiitti, sillä hänen kuuroutensa esti häntä vastaanottamasta sitä. Mitkään houkuttelut eivät auttaneet ja kun kaikki yksiäänisesti pitivät kiinni Miljukovin ehdotuksesta, ei auttanut muu kuin että minut valittiin hoitamaan luottamustointa, vaikkakin kyllä koetin päästä siitä heikon venäjänkielen taitoni vuoksi. Vastaväitettäni ei hyväksytty, mutta minua kehoitettiin itse valitsemaan yksi tai pari varapuheenjohtajaa, jotka tarpeen vaatiessa saattoivat toimia, ja kun olin niiksi kutsunut herrat Miljukovin ja Dmovskin, oli asia selvennyt.
Kongressin kieleksi määrättiin ranska ja venäjä sillä lisäyksellä, että saksaa saataisiin myös käyttää siinä tapauksessa, ettei joku taitaisi kumpaakaan mainittua kieltä. Niin alkoi keskustelu, ja se oli äärimmäisen pitkäpiimäinen — joka suhteessa venäläisille tyypillinen, sekaisin sitä ja tätä. Teräviä sanoja venäläisestä hallituspolitiikasta lausuttiin, erittäinkin sen tekivät Georgian ja Armenian edustajat — he lukivat oikeita syytöskirjelmiä — mutta vaikeampaa erimielisyyttä ei sattunut ennenkuin kysymys eri kansallisuuksien tulevasta asemasta otettiin käsiteltäväksi. Silloin oli kuin olisi pantu tulta tappuroihin, ja hetkittäin näytti siltä kuin koko kongressi hajoaisi. Miljukov pelasti tilanteen ehdottaen kohdalle muodon, jonka kaikki hyväksyivät, ja joka kuului:
"Täydellinen itsemääräämisoikeus kaikille eri kansallisuuksille Venäjän valtakunnassa", samalla kun hän lausui toivomuksen, että tuleva Venäjä, kuten kaikki toivoimme, saisi sen luontoisen yhteiskuntajärjestyksen, että kaikki kansallisuudet voisivat siihen tyytyä. Tämän sanamuodon saattoivat kaikki hyväksyä, ja siten oli kongressin neuvottelujen vaarallisin salakari sivuutettu.
Mutta sillä ei suinkaan puhuminen loppunut, päinvastoin. Oli kuin olisi hieman jokainen tuntenut tarpeen lausua ilmi kaikki, mitä hänellä oli sydämmellään, eikä sitä ollut vähän. Istunnot, jotka alettiin heti aikaisin nautitun lunchin jälkeen, jatkuivat useimmiten yöhön. Ainoastaan päivällistä varten pidettiin lyhyt väliaika, mutta muuten jokainen sai sietää oikean kestävyyskokeen kaunopuheisuudessa, joka saattoi melkein vimmastuttaa. Erikoisesti eräs sosialivallankumouksellisten edustajista, Gardenin ja eräs armenialainen kunnostautuivat puhetulvalla, joka ei koskaan loppunut, jälkimmäinen sitäpaitsi käyttäen kieltä, joka intohimoisessa kiihkossaan etsii vertaistaan, kun taas edellinen paraastaan esitelmöi sosialismin ja vallankumouksen teorioista, jotka hän kuitenkin sotki toisiinsa mitä arveluttavimmin.
Vähitellen kuitenkin kongressi kallistui loppuaan kohti kaikkien yhtyessä ponsiin, jotka hapuilevan muotonsa vuoksi olivat melkein vailla käytännöllistä merkitystä. Ainoastaan kahdessa kohdin tehtiin todella arvokkaat päätökset, toinen koski eri kansallisuuksien itsemääräämisoikeutta, toinen sitä taktiikkaa, jota alettaisiin noudattaa kaikkien toivoman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Tämän ohessa päätettiin myös, että eri kansallisuudet ja puolueet saisivat täydelleen vapaasti menetellä parhaan harkintansa mukaan, sillä oltiin sitä mieltä, ettei mitään yhteistä toimintasuunnitelmaa Venäjän valtakunnassa vallitsevien olosuhteiden vuoksi voitu laatia.
Vallankumoukselliset puolueet, jotka jo pitemmän ajan olivat työskennelleet vallankumouksellisen purkauksen hyväksi, eivät kuitenkaan tässä tarkoituksessa tyytyneet pelkkien ponsien platooniseen hyväksymiseen, vaan kokoontuivat, kuten sanotaan, pöytäkirjan ulkopuolella, keskustelemaan sopivimmasta tavasta, jolla vallankumous saataisiin puhkeamaan. Meistä suomalaisista olin minä läsnä, ja senaattori Mechelinin neuvoa ei pyydetty, mutta tri Neoviukselle ilmoitettiin kyllä neuvotteluista ja päätöksistä, mikäli niitä tehtiin.
Tämä niin sanoaksemme erikoiskongressi pääsi pian yksimielisyyteen menettelytavasta, joka ei kauan pysynyt salaisuutena keisarikunnan korkeilta viranomaisilta, kun Asev Venäjällä suuria murhayrityksiä suorittaneen kuuluisan "bojevajo organisatsion" (taistelujärjestön) päällikkönä oli luonnollisestikin mukana eikä suinkaan laiminlyönyt ilmoittaa kaikkea, mitä tapahtui. Itse teossa saattoikin se puolue, sosialivallankumouksellinen, jota hän edusti, suhteittensa vuoksi Venäjän talonpoikaisväestöön toimia hyväksytyn suunnitelman toteuttamiseksi enemmän kuin mikään muu. Suunnitelma oli lyhykäisesti se, että lietsottaisiin sitä tyytymättömyyttä, mikä kaikkialla Venäjällä alkoi olla huomattavissa, ja jos mahdollista koetettaisiin saada se puhkeamaan. Japanin sota, joka ei tuottanut muuta kuin tappioita, jatkui edelleen ja aiheutti alituiseen uusia sotaväen kutsunnoita, mikä vuorostaan aiheutti säännöllisesti kasvavan tyytymättömyyden mitä suurimmassa määrässä vihattua sotaa ja sen johdosta hallitusta kohtaan, jonka politiikan ansioksi täydelleen — ja syystä; luettiin sodan puhkeaminen. Tätä tyytymättömyyttä oli lietsottava niin, että se ilmenisi enemmän tai vähemmän vallankumouksellisin purkauksin, kuta useammin ja eri paikoin valtakuntaa, sitä parempi. Sillä siten estettäisiin hallitusta lähettämästä Itä-Aasiaan muita kuin vasta sotapalvelukseen otettuja rekryyttejä, kun vanhempia joukkoja tarvittaisiin järjestyksen säilyttämiseksi valtakunnassa. Seurauksena tästä taasen ei juuri saattanut olla muu kuin uudet tappiot ja niitten vuoksi lisääntynyt tyytymättömyys, kunnes suurin osa valtakuntaa olisi kapinatilassa. Sellainen oli lyhyin piirtein se suunnitelma, johon kaikki yhtyivät ja joka aikanaan johti v. 1905 vallankumouksen puhkeamiseen.
Akashia pidettiin myös au courant neuvottelujen ja tulosten kanssa, sillä hänkin oli saapunut Pariisiin. Huomasivatko ne lukuisat agentit, joita ohranalla tällä kertaa oli Seinen kaupungissa, minun kohtaamiseni hänen kanssaan, en tiedä, mutta pidän sitä kaikkea muuta kuin uskomattomana. Sillä niin useita ja niin tärkeitä palveluksia kuin Asevin kaltainen agentti olikin tehnyt asianomaisille kuluneena aikana, niin eivät kuitenkaan järjestelmän korkeat viranomaiset täydelleen luottaneet häneen, vaan antoivat, mikäli mahdollista, toisten urkkijain valvoa häntä ja hänen tiedoituksiaan.
Akashi oli kuitenkin hyvin tyytyväinen kongressiin ja sen tuloksiin, joista hän salamerkkisähkösanomilla ilmoitti päälliköilleen "vanhojen neuvostoon" Tokioon. Ja siellä ei nähtävästikään oltu vähemmän tyytyväisiä. Kun kongressi vihdoinkin neljän päivän puhumisen jälkeen, jota toisinaan oli kestänyt yöhön saakka, oli loppunut, kutsui Akashi minut päivällisille ja silloin, kun pitkä ruokalajisarja oli syöty ja monet viinilajit asianmukaisesti koeteltu ja sitten kun palveluskunta oli poistunut — päivällisillä olimme vain me kaksi — nousi ja pyysi saada lausua tervehdyksen Tokiosta vetäen samalla sähkösanoman taskustaan. Se oli kirjoitettu japanilaisella merkkikielellä, minkä vuoksi hän käänsi sen ranskaksi ja se sisälsi kiitoksen minulle kongressin aikaansaamisesta. Sen oli allekirjoittanut "Yamagata". Vanha sotamarsalkka, yksi harvoista jälkeenjääneistä Japanin suuren uudistuksen ajoilta, Kiinan sotaretken päällikkö ja yhä edelleen Japanin huomattavimpia miehiä, oli itse persoonallisesti lähettänyt sähkösanoman, kunnia, joka täydelleen oivallettiin ja jota Akashi asianmukaisesti tehosti nousten seisomaan ottaessaan sähkösanoman esille. Minä tein samoin ja kumarsin vakavasti, kun hän pääsi allekirjoitukseen.
Sillä eivät kuitenkaan kaikki selkkaukset kongressiin nähden päättyneet. Oli päätetty, että päätösten julkaiseminen tapahtuisi vasta jonkun ajan kuluttua kongressin päättymisestä, ja samanaikaisesti eri maiden sanomalehdistössä ja minä olin saanut tehtäväkseni huolehtia julkaisusta. Mutta muutamia päiviä ennen kuin tämän piti tapahtua sain sähkösanomalla kehoituksen saapua Tukholmaan erään tärkeän asian vuoksi. Lähdin heti matkaan ja perille saapuessani sain tietää, että Suomen valtiopäivät tultaisiin kutsumaan koolle, minkä vuoksi oli välttämätöntä luopua kaikesta yhteistyöstä venäläisten vallankumouksellisten kanssa.
Täten sain aikaa tehdä päätöksen asiassa enkä tullut täydelleen yllätetyksi, kun myöhemmin päivällä kokouksessa, johon ottivat osaa kaikki Tukholmassa oleskelevat ja pari Helsingistä saapunutta suomalaista, minulle ilmoitettiin, että valtiopäiväkutsun johdosta oli päätetty luopua kongressin päätöksistä ja määrätty minut siitä ilmoittamaan eri puolueille, jonka vuoksi minun hetimiten oli asetuttava yhteyteen heidän kanssaan, joko kirjeellisesti tai kernaimmin henkilökohtaisesti, ettei mitään väärinkäsityksiä syntyisi. Määräys oli jotakuinkin ehdoton, ja ajatus, että minä voisin tehdä muuta kuin taipua, ei näyttänyt juolahtavan yhdenkään läsnäolijan mieleen.
Vastasin, ettei asia kuitenkaan ollut niin yksinkertainen kuin tunnuttiin kuviteltavan, sillä valtiopäiväkutsu ei luultavasti toistenkaan mielestä olisi täysin riittävä syy peräytyä, ja siten kumota kaikki, mikä kongressissa oli saavutettu. Muista kongressissa edustettuina olleista puolueista ainakin puolalaiset ja georgialaiset seuraisivat meidän esimerkkiämme, ja sellaisissa olosuhteissa toisten pysyminen aikeissaan oli hyvin epävarmaa, sillä meitä suomalaisia he olivat pitäneet uuden yhtymän keskeisimpänä aineksena. Heidän olisi mahdotonta käsittää, että pelkkä valtiopäiväkutsu saattaisi meidät muuttamaan kantaa, kun ei ollut lainkaan luultavaa, että venäläisten meitä kohtaan harjoittama politiikka siten oleellisesti lieventyisi.
Senaattori Mechelin selitti, että juuri se seikka, että venäläiset, sekä hallitukselle uskolliset että enemmän tai vähemmän vallankumoukselliset, pitivät meitä kongressin alkuunpanijoina, tekisi meille välttämättömäksi siitä eroamisen, kun keisari ja hänen hallituksensa valtiopäiväkutsulla ilmaisivat aikeensa politiikan muutoksesta. Valtiopäiviähän kaikki olivat toivoneet, ja kun nyt ne oli päätetty kutsua koolle, ei käynyt laatuun saattaa vaaranalaiseksi niiden mahdollisia tuloksia ottamalla osaa vallankumouksellisiin vehkeilyihin.
Tähän vastasin, etten lainkaan ollut varma siitä, että valtiopäivien tulokset joutuisivat vaaralle alttiiksi, vaikka olimmekin ottaneet osaa kongressiin ja mahdollisesti yhteistyö vallankumouksellisten ainesten kanssa tulisi yleisesti tietoon. Päinvastoin saattoi käydä niin, että hallituksen halullisuus tehdä myönnytyksiä sen vuoksi kasvaisi, sillä Venäjällä nyt vallitsevien olojen aikana saattoi otaksua, ettei hallitus tahtoisi pitämällä kiinni meitä kohtaan aloitetusta politiikasta lisätä vallankumouksellisten voimaa, joka jo alkoi näyttäytyä uhkaavaksi. Eihän sitä paitsi valtiopäivät ole sama kuin kansan yksilöt eikä suinkaan sama kuin maastakarkoitetut Tukholmassa. Joskin muutamat näistä avoimesti työskentelivät yhdessä vallankumouksellisten kanssa, ei edes tämän korkeiden viranomaisten silmissä tarvinnut merkitä sitä, että koko kansa olisi taipuvainen sellaiseen yhteistyöhön.
Senaattori Mechelin vastasi, ettei maksanut vaivaa puhua tästä. Asiasta olivat neuvotelleet sekä kotonaolijat että Tukholmassa asuvat, ja yksimielinen päätös oli, että meidän suomalaisten oli peräydyttävä koko asiasta. Minut oli kutsuttu kokoukseen ja minulle oli päätöksestä ilmoitettu, sillä toivottiin että minä, joka enemmän kuin kukaan muu olin toiminut kongressin aikaansaamiseksi ja sitäpaitsi olin ainoa kaikkien eri puolueiden kanssa yhteydessä oleva henkilö, myöskin ilmoittaisin heille päätöksestämme vetäytyä pois asiasta.
Valitin, etten ilman muuta voinut taipua heidän mielipiteeseensä ja vielä vähemmän esiintyä heidän asiamiehenään venäläisiin puolueisiin nähden, sillä olin varma siitä, että tämä aiheuttaisi runsaasti lamaantumista, ei vain niissä, jotka olivat olleet kongressissa läsnä vaan myös omien maanmiestemme keskuudessa. Useat näistä olivat, siitä olin varma, samaa mieltä kuin minä, siis, ettemme voisi odottaa pysyväistä muutosta parempaan päin venäläisten meitä kohtaan harjoittamassa politiikassa, niin kauan kun rajaton tsaarivalta pysyisi voimassa Venäjällä. Mutta yksin emme me suomalaiset voisi saada aikaan mitään muutosta, vaan meidän oli senvuoksi yhdyttävä niihin aineksiin, jotka, kuten mekin, pitivät sortoa sietämättömänä, ja sentähden olivat päättäneet äärimmäiseen saakka ja kaikin käytettävissä olevin keinoin taistella tsaarivaltaa vastaan.
Vastatessaan tähän muistutti senaattori Mechelin, että me olimme ohjelmaamme ottaneet ainoastaan passiivisen vastarinnan, ja sen vuoksi emme voineet yhtyä liittolaisiksi taisteluun, jota käytiin aivan toisilla aseilla. Kaikkein vähimmin oli meidän tehtävä se nyt, kun valtiopäiväkutsu meille avasi mahdollisuuden täysin laillista tietä ja laillisin keinoin esittää valituksemme hallitsijalle. Jos tämä tehtäisiin asianmukaisella painostuksella niin ei hän puolestaan — ja hän oli varma että koko kansamme oli samaa mieltä — vähimmässäkään määrässä epäillyt, etteivät sellaiset lausunnot myöskin saavuttaisi tarpeellista huomiota. Tämä oli meille tärkein, ratkaiseva syy olla yhtymättä Venäjän vallankumouksellisiin, sillä senlaatuinen yhteistyö ei luonnollisestikaan tekisi vallanpitäjiä lempeämmiksi meitä ja vaatimuksiamme kohtaan.
Joskin jotain niin uskomatonta tapahtuisi, että vaatimuksemme Pietarissa saavuttaisivat huomiota, vastasin minä, niin ei sillä olisi vielä voitettu muuta kuin status quo ante, tila, joka koska tahansa taas voisi ja todennäköisesti tulisi muuttumaan niin pian kuin taantumuksen edustajat tuntisivat istuvansa tarpeeksi lujasti satulassa. Jos sitä vastoin vallankumous voittaisi, avautuisivat meille kaikki mahdollisuudet, sillä eihän kukaan voinut kuvitella, että Venäjän valtakunta aivan pian uudelleen järjestyisi ja väliaikana voisimme me, jotka olimme vain pieni, kiinteän yhteiskuntajärjestyksen omaava osa valtakunnasta, edelleen työskennellä sen ja puolustautumisemme hyväksi, niin että olisimme varustetut hyökkäyksien varalta, tulivatpa ne sitten miltä taholta hyvänsä.
Senaattori Mechelin huomasi keskustelun joutuneen harhateille, kun se alkoi liikkua Venäjän tulevaisuudessa. Nyt oli vain kysymys meidän luopumisestamme kaikista suhteista vallankumouksellisiin, ja tämä kysymys oli itse asiassa ratkaistu, minkä vuoksi nyt vain saatettiin puhua näiden suhteiden purkamisesta ja silloin, hän tahtoi vielä kerran toistaa sen, oli soveliainta että se, joka oli solminnut nämä suhteet, ne myös lopettaisi. Tässä oli keskustelun, jos sellainen oli paikallaan, liikuttava eikä hänellä omasta puolestaan ollut muuta lisättävää kuin vielä kerran kehoittaa minua noudattamaan tehtyä päätöstä, ilmoittaa siitä kysymyksessä oleville puolueille.
Minun nähdäkseni ei kysymys ollut yhtä yksinkertainen. Eräs keino olisi, että minun kanssani samoin ajattelevat muodostaisivat uuden puolueen, joka eroaisi n.k. perustuslaillisesta ja jatkaisi yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa Venäjällä, perustuslaillisten yrittäessä lojaalia, valtiopäivä tietä. Sellainen keino suoriutua vaikeuksista, niin luulin, tuntuisi toisista puolueista hyväksyttävältä, ja olin halukas ilmoittamaan siitä niille, mutta ensin täytyi minun puhua asiasta muille Tukholmassa oleville suomalaisille ja myöskin asettua kirjeenvaihtoon samoin ajattelevien kanssa Suomessa. Ajatusta uudesta puolueesta, joka jatkaisi yhteistyötä vallankumouksellisten järjestöjen kanssa, käsiteltiin ensi hetkessä mitä suurimmalla ylimielisyydellä, mutta kun en suostunut ottamaan tehtäväkseni ilmoittaa muille Pariisin kongressin osanottajille peräytymisestämme, ei muu auttanut kuin antaa asian toistaiseksi jäädä silleen.
Kutsuin heti koolle ne maastakarkoitetut Tukholmassa oleskelevat suomalaiset, jotka eivät olleet ottaneet osaa Mechelinin kokoukseen, ja kutsuin myös tri Neoviuksen todistamaan, että esitykseni kongressista kuin myös mainitusta kokouksesta oli oikea. Kaikki kutsutut, joista melkein kaikki kuuluivat maastakarkoitettujen "nuorempiin", saapuivat odottaen mielenkiinnolla tietoja kongressin suunnitelmista, joista siihen mennessä vain irrallisia osia niin sanoakseni huhuna oli tullut heidän tietoonsa. Nyt he saivat kuulla täydellisen selostuksen tapahtumien kulusta sekä samalla ilmoituksen odotetusta valtiopäiväkutsusta, jonka jo useimmat tunsivat ja "vanhempien" sen johdosta tekemästä päätöksestä. Niin ikään ilmoitin heille kieltäytyneeni taipumasta tähän päätökseen ja siitä johtuneen ehdotukseni uuden puolueen perustamisesta, joka jatkaisi yhteistyötä vallankumouksellisten järjestöjen kanssa.
Seuranneen keskustelun aikana havaittiin kaikkien läsnäolijain yhtä lukuunottamatta olevan yksimielisiä siitä, että yhteistyötä venäläisten, puolalaisten j.n.e. järjestöjen kanssa oli jatkettava valtiopäiväkutsusta riippumatta, sillä valtiopäivistä ei odotettu suuria tuloksia. Elleivät tätä yhteistyötä voisi jatkaa kaikki maastakarkoitetut, olisi uuden puolueen perustaminen välttämätöntä ja selittivät kaikki läsnäolijat, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, olevansa halukkaat liittymään uuteen puolueeseen.
Ainoana poikkeuksena oli toimittaja Julius Sundblom Maarianhaminasta, joka osoittautui haluttomaksi, ja sitäpaitsi luonnollisesti tri Neovius, joka oli läsnä vain totuudentodistajana, ja pohjaltaan ei ollut niinkään tyytyväinen peräytymispäätökseen, mutta kuitenkin katsoi lojaalisuuden vuoksi olevansa velvollinen liittymään "vanhempiin". Sittemmin valittiin hänet valtiopäivämieheksi.
Ensi askel, jolla tehty päätös sovitettiin käytännölliseksi toiminnaksi — paitsi että siitä annettiin tieto "vanhemmille" — oli että kirjallisesti ilmoitettiin asiasta samoinajatteleville tai otaksuttavasti samoinajatteleville Suomessa, ja siellä saavutti ajatus suurempaa kannatusta kuin oikeastaan oli uskallettu toivoakaan. Ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään mikään nimien luetteleminen, niin houkuttelevaa kuin se olisikin, mutta varmaa on, että moni hämmästyisi uuden puolueen saavuttamaa kannatusta ja niitä miehiä, jotka siten tahtoivat osoittaa, etteivät hyväksyneet passiivista vastarintapolitiikkaa, joka itse asiassa jo oli näytellyt osansa loppuun.
Helsingissä pidetyssä kokouksessa hyväksyttiin uudelle yhtymälle nimeksi "aktiivinen vastustuspuolue", ja varsinainen johto annettiin kotona olevien puoluejäsenten käsiin. Minä puolestani ilmoitin heti muille kongressin osanottajille tapahtuneesta hajaannuksesta ja ehdotin niinikään, että he kokonaisuutena esiintyneen suomalaisen vastustuspuolueen sijaan hyväksyisivät kongressin päätöksen allekirjoittajaksi "Aktiivisen vastustuspuolueen", jonka myös oli hyväksynyt yksi puolueen uusista jäsenistä. Vastaukset olivat myönteiset, ja niin oli uusi puolue saanut kuten sanotaan tulikasteensa.
Akashille oli luonnollisesti myös ilmoitettu asiasta, mutta tapaus liikutti häntä hyvin vähän. Hänelle ja japanilaisille yleensä olivat tärkeimmät keisarikunnan sisäiset puolueet — liityimmekö me suomalaiset enemmän tai vähemmän niiden kanssa toimintaan, oli suuresti katsoen yhdentekevää. Pääasia oli, että toiminta tsaarivaltaa vastaan saatiin aikaan ja siten saatettiin sota seisaustilaan, sillä tsaarivalta oli Venäjän puolella sotaa käyvä puolue eikä suinkaan kansa, sen tiesivät japanilaiset vallan tarpeeksi hyvin.