X.
Aseidentuontiyritys.
Toisin sanoen oli melkein täydellinen retkikunta järjestettävä. Akashi lupautui ostamaan lastihöyrylaivan, minä pari huvijahtia, suuren ja pienen, mahdollisimman matalassa kulkevia, joista jälkimmäistä käytettäisiin aseiden maahan tuomiseen eri paikkoihin Suomen etelärannalla. Tätä tarkoitusta varten olin oikeastaan tilannut matalassa kulkevan mutta suurehkon moottoriveneen Harburgista, Hampurin läheltä, mutta siellä oli puhjennut lakko, joka kesti niin kauan, että tilaus oli peruutettava. Tämäkin laiva oli sen vuoksi ostettava Englannista eikä sieltä ollut suinkaan helppoa saada käsiinsä matalassa käyvää höyrylaivaa, joka olisi tarkoitukseen riittävän suuri. Sehän oli joka tapauksessa lähetettävä ensin Pohjanmeren yli, mikä oli matalassa käyvälle laivalle kaikkea muuta kuin helppo tehtävä, sillä Pohjanmerellä sattuu usein myrskyjä, jotka sellaisille laivoille saattavat tulla kohtalokkaiksi.
Vihdoin saatiinkin höyrylaiva, joka ui vain viiden jalan syvyydessä, ja muutenkin jotenkuten täytti välttämättömät vaatimukset, mutta oli täydelleen vailla köliä ja siis melko vaikea kuljettaa Lontoosta aina Tukholmaan ja Suomeen saakka. Se ostettiin erään norjalaisamerikkalaisen nimiin, jonka Tshaikowski oli tilannut Amerikasta asiamieheksemme. Toinen suurempi höyrypursi ostettiin Southamptonista näön vuoksi erästä amerikkalaista leskeä, Mrs Vernam Hull'ia varten, jonka kanssa aina Japanissa oleskeluni ajoilta saakka olin läheisessä tuttavuussuhteessa. Hän oli sittemmin kuolleen miehensä kanssa oleskellut siellä vuoden, ja oli nyt Lontoossa halukkaana kaikenlaatuisiin valtiollisiin seikkailuihin, kuta vaarallisempia sen parempi. Hänen piti esiintyä laivalla emäntänä, sitä paitsi oli matkustajina mukana hänen poikansa ja tämän kotiopettajatar sekä Tshaikowskin tytär ja vävy, kansallisuudeltaan englantilainen.
Akashi puolestaan oli ostanut lastihöyryn "John Grafton", joka englantilaisine kapteeneineen ja miehistöineen lähetettiin Vliessingeniin Hollantiin, siellä saamaan uuden päällystön ja miehistön jatkuvien seikkailujen varalta. Yksissä neuvoin Tshaikowskin kanssa oli itse Libaun satamakapteeni saatu "John Graftonin" päälliköksi, kun taas miehistönä oli lättiläisiä matruuseja, jotka Lontoossa oli saatu karkaamaan Lontoon ja Libaun välillä säännöllistä rahdinkuljetusta ylläpitävistä laivoistaan. Koneen käyttäjät ja muutamat matruusit olivat suomalaisia, jotka oli värvätty Suomesta ja lähetetty Vliessingeniin J.W. Nylanderin toimesta, joka sielustaan ja sydämestään oli yrityksessä mukana ja erittäin suureksi hyödyksi.
Vliessingen oli valittu, siksi että matkoillani olin huomannut meren siellä niin pitkälti matalaksi, että laivat saattoivat ankkuroida pari meripenikulmaa sataman ulkopuolella. Suuret vuorolaivat, jotka käyvät Englannissa, ohjaavat kaupunkiin ruopattua väylää myöten, jota osoittavat molemmin puolin tiheässä olevat merimerkit, joita on tarkoin noudatettava matalikolle joutumisen välttämiseksi. Siellä saattoi otaksua miehistöjen vaihdon voivan tapahtua muitta mutkitta.
Niin tapahtuikin. "John Grafton" ankkuroi reitin ulkopuolelle, pari meripenikulmaa rannasta ja miehistöt vaihdettiin siten, että laivaveneen souti maihin toinen miehistö ja takaisin toinen. Parin sellaisen matkan jälkeen oli vaihdos suoritettu, kenenkään maissa huomaamatta vähintäkään erikoista sattuneen, ja samana yönä matkusti vanha miehistö vuorolaivalla takaisin Englantiin. Samoin tein minä sekä muutamat vastatulleet suomalaiset sekä herra Nylander, sillä heidän palveluksiaan tarvittiin kumpaakin huvipurtta varten.
"John Grafton" lähti länteenpäin sovittua merkkiä kantaen ja kohtasi seuraavana päivänä Ranskan rannikolla erään toisen laivan. Se oli matkalla Kiinaan ja oli sopivasta palkkiosta ottanut aselastin mukaansa sekä sen ohessa pari tuhatta kiloa räjähdysgelatiinia, jonka Akashi oli hankkinut. Japanihan oli sodassa Venäjän kanssa ja englantilaiset viranomaiset katsoivat läpi sormien kaikkea sotatarpeiden vientiä. Uudestilastaus tapahtui avoimella merellä ja onnistui kaikinpuolin, lukuunottamatta sitä, että "John Grafton" sen kestäessä niin voimakkaasti syöksyi Kiinaan menevää höyrylaivaa vastaan, että muutamia suuria kuhmuja tuli sen runkoon. Vahinko ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että se saattoi huoleti jatkaa matkaansa — sitten kun kapteenin omaatuntoa oli rauhoitettu 500 punnan suuruisella vahingonkorvauksella! Tämän jonkun verran seikkailurikkaan lastauksen jälkeen ohjasi "John Grafton" itää kohti, Englannin kanaalin kautta ja edelleen Skagenin ympäri Helsingöriin, jossa se ankkuroi salmeen saadakseen viimeiset ohjeensa. Sillä aikaa olin lähettänyt matkalle, ensin "Cecilin", suuremman höyryjahdin, joka oli varustettu ja muonitettu Southamptonissa sekä pikku "Cysnen", jota oli samoin käsitelty Lontoossa. Edellistä kuljetti eräs englantilainen kapteeni, joka aikaisemmin oli ollut mukana samanlaisilla retkillä ja yrityksillä erään eteläamerikkalaisen tasavallan laskuun; jälkimmäistä muuan suomalainen, joka oli asettunut käytettäväksi. Sitä paitsi oli "Cysnellä" mukanaan norjalais-amerikkalainen kylttinsä ja herra Nylander. Molempien piti Tanskassa saada lisää ohjeita, toisen, "Cecilin", Kööpenhaminan vapaasatamassa, toisen Kjögessä, vähän matkan päässä Kööpenhaminasta etelään. "Cecil" oli asianmukaisesti kirjoitettu jäseneksi "Royal Southampton yachtclubiin" virallisen omistajattarensa nimiin ja tarkoitus oli ollut ilmoittaa siihen "Cysnekin", mutta siitä ei tullut mitään. Akashi oli nimittäin hankkinut kolme konekivääriä, jotka saapuivat niin myöhään, etteivät ne ehtineet "John Graftoniin", vaan olivat sijoitettavat "Cysneen". Ne kätkettiin hiiliruumaan ja niitä seuraavat ampumatarpeet — 30,000 patruunaa — tyhjään vesitankkiin. Joku, otaksuttavasti venäläinen agentti tai todennäköisemmin kiinalainen kokki — varmuudeksi olin pestannut kiinalaiset kokeiksi molempiin huvipursiin — oli antanut ilmi, että "Cysne" aikoi kuljettaa aseita, mikä englantilaisen tullisäädöksen mukaan on kielletty, mikäli lupaa ei ole hankittu. Seuraus oli, että tullivirkamiehet saapuivat laivalle ja toimittivat tutkimuksen, joka johti patruunien löytämiseen. Konekiväärejä ei löydetty, mutta kun tullivirkamiehet selittivät, ettei laiva saanut lähteä, ellei niitä annettaisi, ei ollut muuta tehtävää kuin luovuttaa nekin. Eräs sanomalehtireportteri oli kuitenkin saanut asiasta vihiä ja julkaisi sen lehdessään, niin että koko juttu tuli tunnetuksi ja siihen päättyivät kaikki aikeemme saada pursi jonkin englantilaisen klubin kirjoihin.
Sen oli siis lähdettävä ilman mitään papereita, vaikkakin matka viivästyi pari päivää. Itse matkustin, kun purret olivat saatetut kuntoon, rautateitse Kööpenhaminaan, jossa englantilaisen papin puvussa, sileäksi ajeltuna ja savunvärisillä silmälaseilla varustettuna asetuin "Hotel Kongen af Danmark'iin". Kööpenhaminassa suorastaan vilisi venäläisiä urkkijoita, niin etten uskaltanut käydä omassa asunnossani, vaan asuin hotellissa, sellaisessa valepuvussa, ettei kukaan, joka ei tarkoin minua tuntenut, saattanut tietää kuka olin.
Näyttelin englantilaisen papin osaa ja sitä varten olin Lontoossa hankkinut täydellisen puvun hattuineen ja kauluksineen, kuten olin siellä myös teettänyt itselleni "Royal Southampton Yacht Clubin" univormun, jotta voisin vaihtaa osia, jos se kävisi tarpeelliseksi. — Savunväriset silmälasit kuuluivat myös papinpukuun. Kultasankaiset (kullatut) lasit nenällä ja sileäksi ajeltuna olin todella niin tuntematon, että useat vanhat tuttavat, jotka kohtasin Kööpenhaminan kaduilla, menivät ohitseni aavistamatta kuka minä olin. Nähtävästi antaisivat urkkijatkin pettää itsensä.
Ensimmäinen laivoista, joka saapui, oli "Cecil". Pursi pysähtyi määräyksen mukaan Helsingöriin ja laski laituriin, tyhmästi kyllä, kuten pian saatiin huomata. Vuorokautta myöhemmin, kun olin saanut tiedon sen saapumisesta, matkustin sinne antaakseni ohjeita matkan jatkamisesta, mutta silloin oli jo tapaus sattunut. Matkustin iltajunalla, joka verrattain myöhään saapui Helsingöriin, ja kun se tuli perille, huomasin hämmästyksekseni, että kapteeni oli suljettu kajuuttaansa ja suurin osa miehistöstä oli kapinatilassa tai kenties oikeammin humalassa. Kun pursi oli laskenut laituriin, olivat miehistön janoisimmat heti lyöttäytyneet palvelushaluisten jätkien pariin päästäkseen osallisiksi siitä runsaasta ja huokeasta paloviinavirrasta, joka vuotaa Tanskassa. Ja kun kapteeni pääsi selville heidän aikeistaan, kielsi hän ketään menemästä maihin. Mutta silloin oli seura jo niin hutikassa, että miehet aivan yksinkertaisesti rikkoivat hänen kieltonsa, kapusivat reelingin yli maihin ja menivät matkaansa jatkaakseen juominkiaan.
Jonkun tunnin kuluttua oli jo pari miestä joutunut putkaan, ja kun kapteeni vähän myöhemmin oli saanut siitä tiedon, oli hän lunastanut heidät sieltä pois maksamalla sakot ja kun he taas olivat tulleet laivaan, oli hän pitänyt heille moraalisaarnan ja senkautta aikaansaanut sen, että miehet, jotka eivät suinkaan olleet ehtineet selvitä, olivat asettuneet vastarintaan uhaten, että jos hän vielä sekautuisi heidän yksityisasioihinsa, he löisivät häntä puukolla. Tästä johtui se vaatimaton asenne, jonka hän oli omaksunut minun saapuessani. Hän ei suinkaan aikonut antaa suomalaisten matruusien puukottaa itseään. Hän tunsi heidän maineensa siinä suhteessa varsin hyvin.
Mies pelkäsi selvästi mitä pahinta ruumiilliseen hyvinvointiinsa nähden eikä häntä millään kyetty saamaan puuttumaan uudelleen asiaan, jonkavuoksi sanoin hänelle, että pursi seuraavana aamuna sai lähteä Göteborgiin. Hän vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta epäili olisiko miehistö siihen valmis ja halukas. Kaksi heistä oli juuri tullut laivaan siinä määrin humalassa, että he heti olivat nukahtaneet, mutta ainakin neljä tai viisi oli vielä maissa, varmastikin juomateillä. Lupasin pitää huolta siitä, että miehistö aamulla täyttäisi velvollisuutensa ja jätin hänet mietteisiinsä.
Hieman myöhemmin, kahdentoista ja yhden välillä yöllä, saapuivat nuo neljä, useampia heitä ei ollut, kaikki niin ylenmäärin virkistyneinä, että he tuskin pysyivät jaloillaan. Kun paluu laivaan ei voinut tapahtua ilman huomattavaa meteliä, kuulin, että he olivat tulossa ja menin kannelle tavatakseni seurueen, yhä papin puvussani, kun en ollut ottanut mukaani muita vaatteita Kööpenhaminasta lyhyttä matkaani varten, kuten olin otaksunut. Tulijat saivat vastaansa käskyn olla hiljaa, ja kun he seurasivat kehoitusta, luultavasti hieman hämmästyneinä saadessaan käskyjä täysin tuntemattomalta olennolta, oli seuraava määräys mennä heti makuulle. Kaikki tapahtui luonnollisesti suomeksi.
Silloin mahtoi heille selvitä, kuka minä olin, sillä yhteisymmärryksen irvistys levisi kasvoille ja sanoen "kyllä, kyllä" lähtivät kaikki neljä kanssiinsa ja hävisivät sinne. Kaikki, paitsi yksi lämmittäjä, joka kääntyi ja lähti — niin hyvin kun taisi — kantta pitkin. Minä olin myöskin jo kääntynyt ja matkalla kansisalonkiin, kun huomasin hänet juuri kun hän oli vain parin askeleen päässä konehuoneen portaista ja pysäytin hänet kysymällä, minne hän oli matkalla ja eikö hän ollut kuullut käskyä mennä makuulle?
"Menen milloin haluan", kuului hänen vastauksensa, ja kun minä oivalsin, että kaikki enempi todistelu oli tarpeetonta, menin miehen luo, sanoin hänelle, että hän erehtyi perusteellisesti, jos hän luuli, että hän tai joku muu sai tehdä mitä tahtoi minun laivallani ja kysyin häneltä halusiko hän silmänräpäyksessä totella. "Ei", oli vastaus, minkä vuoksi minä tartuin kiinni mieheen ja viskasin hänet avatun kannen kautta konehuoneeseen. Hän putosi tasaiselle lattialle, mutisi joitakin sanoja, kääntyi kyljelleen — ja nukahti siihen.
Mutta siihen ei kapina, kuten kapteeni suvaitsi sitä nimittää, kuitenkaan vielä aivan loppunut. Seuraavana aamuna hän tuli kansisalonkiin, jossa nukuin sohvalla ja selitti olevansa voimaton saamaan muita kuin muutamia miehiä liikkeelle. Hän oli pari kertaa ravistellut heitä, mutta he eivät vastanneet eivätkä tulleet ulos kojustaan.
Saatuaan kuulla, ettei sellaisessa tapauksessa ollut muuta neuvoa kuin vetää kanaljat ulos käsivoimin, vastasi hän, että se oli menettelytapa, jota hän kyllä oli nähnyt käytettävän ja itsekin aikoinaan oli käyttänyt, mutta että hän tässä oli yksin vierasta miehistöä vastaan, joka oli tottelemattominta laatua, joten väkivalta ei saattanut tulla kysymykseen. En vastannut mitään, mutta menin kojun luo ja komensin: "joka mies kannalle", jota käskyä miehistö heti totteli, ja sen jälkeen he enempää nurisematta menivät askareihinsa.
Tällä ei kapteenin pelko kuitenkaan vielä olleet tyynnytetty. Hän uskoi, että miehistö, kun minä olisin poissa, toimeenpanisi uudelleen "kapinan" eikä ottanut kuuleviin korviinsa väitteitäni, että kapina, hänen terminologiansa mukaan, oli vain ollut juopottelun tulos eikä sitä paitsi koko miehistö ollut ottanut siihen osaa, minkä vuoksi ei ollut mitään pelättävissä. Hän ei tuntenut itseään lainkaan varmaksi, vaan teki kaikenlaisia vastaväitteitä, kunnes hän sai minut niin vimmoihini, että lupasin lähteä mukaan Göteborgiin. Vasta silloin hän oli tyytyväinen ja kiiruhti lähtöä niin paljon kuin mahdollista. Matka sujui erinomaisesti ja kuta enemmän alkoholihöyryt hälvenivät, sitä iloisemmaksi ja vähemmän taipuvaiseksi nenäkkäisyyteen kävi miehistö.
Göteborgiin saavuimme niin myöhään, että nipin napin ennätin soudattaa itseni maihin ja rientää asemalle, jonne pääsin ajoissa yöjunalla palatakseni Kööpenhaminaan. "Cecilin" matkustajien piti pysäyksen aikana tehdä huvimatka Trollhättanille, mikä tietenkin oli vain uskottava tekosyy heidän saapumiseensa ruotsalaiseen kaupunkiin, josta he sittemmin matkustivat takaisin Kööpenhaminaan. Palatessani sinne huomasin, että myös "Cysne" oli saapunut Kjögeen. Sen valeomistaja ja laivuri olivat junalla saapuneet Kööpenhaminaan ja tulivat luokseni tekemään raportin tai oikeammin synnintunnustuksen. He olivat Kielin kanavan suulla ottaneet luotsin ja sitten kanavamatkalla ravinneet häntä — itsestään eivät he puhuneet mitään — niin perusteellisesti, ettei hän kanavasta päästyä tiennyt mitään ilmansuunnista eikä reitistä, vaan ohjasi purren matalikolle mutavalliin. Kun he täydellä vauhdilla olivat ohjanneet vallille, eivät he omin voimin voineet päästä irti, vaan oli heidän turvauduttava apuun, jota antoi eräs laivaston hinaaja. Tämän laivuri oli silloin luonnollisesti päässyt selville laivamme tilasta eikä pitänyt sitä minään salaisuutena, vaan päinvastoin heti tiedoitti asiasta päälliköilleen. Poliisi otti luotsin huostaansa, mutta seurueen muut jäsenet saivat jatkaa matkaa ja olivat nyt saapuneet Kööpenhaminaan tiedoittamaan selkkauksesta ja kysymään, mitä oli tehtävä. Kielin sanomalehdet olivat luonnollisesti saaneet asiasta vihiä, ja miehemme luulivat jo Kööpenhaminassa nähneensä pari lurjusta seuraamassa heitä vanavedessä.
Siinä he eivät luultavasti olleet erehtyneetkään. Kiitos luultavasti toimeliaan Asevin, joka tiesi, että kolmen laivan oli pysähdyttävä Kööpenhaminassa saadakseen määräyksiä, oli siellä runsaasti venäläisiä nuuskijoita, jonka vuoksi tilanne oli jotensakin mutkallinen. Ainoa laivalla, joka ei ollut ottanut osaa juominkiin kanavassa oli Nylander, mutta mikäli purtta pidettiin silmällä, mikä oli enemmän kuin otaksuttavaa, olivat asianomaiset jo kiinnittäneet huomionsa häneenkin eikä hän siis voinut kuljettaa laivaa edelleen. Mietin hetken selkkausta ja päätin itse ryhtyä "Cysnen" päälliköksi, kun taas molemmat juomaveikot, jotka olivat kommelluksen aiheuttaneet, päivän mittaan saivat jatkaa hummaustaan Kööpenhaminassa, niin että kuka tahansa saattoi nähdä heidät ja sitten yöjunalla matkustaa Kristianiaan ja viedä urkkijat mukanaan. Nylander sai perämiehenä tulla "Cecilille", niin pian kuin se Göteborgista tulisi paikalleen vapaasatamassa.
Itselläni oli minulla vissit syyt mahdollisimman pian jättää hotelli, jossa olin asunut. Samana aamuna olin nimittäin huomannut, että tupakkavarastoni alkoi loppua, jonka vuoksi menin vastapäätä hotellia olevaan sikarikauppaan hankkiakseni uutta. Kauppa oli kiinni, mutta ovessa olevan lasiruudun kautta näin, että omistaja oli siellä ja koputin senvuoksi. Hän tulikin avaamaan, mutta ilmoitti minulle, kun kysyin, oliko hänellä erästä määrättyä savukelajia, ettei hän voinut myydä mitään sillä oli sunnuntai. Hämmästys! Pappi, joka ei tiennyt oliko sunnuntai tai arkipäivä ja sen lisäksi englantilainen pappi, joka ei suinkaan kotimaassaan ollut tottunut näkemään puoteja avoinna sinä päivänä — tämä oli liian merkillinen tapaus ollakseen herättämättä huomiota. Niinpä näinkin, kun puolen tunnin kuluttua palasin hotelliin käveltyäni ja mietittyäni, mikä oli soveliainta tehdä harmillisen erehdyksen johdosta, kysymyksessä olevan sikarikauppiaan vilkkaasti keskustelevan ovenvartijan kanssa ja keskustelu, heidän katseestaan päättäen, selvästi koski minun persoonaani.
Heti kun purren molemmat hurjastelijat olivat jättäneet minut, soitin senvuoksi, pyysin laskuani ja sanoin, että matkustaisin samana iltana, jonka vuoksi toivoin, että vähäiset matkatavarani hyvissä ajoin lähetettäisiin asemalle ennen yöjunan lähtöä Kristianiaan. Muutamia minuutteja aikaisemmin lähti juna, joka pysähtyi Kjögessä, kuten olin aikataulusta nähnyt. Jäljellä olevan osan päivästä vietin suurimmaksi osaksi kotona asunnossani, jonne lähdin varteenottaen kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja yön nukuin "Cysnellä", jonne pääsin kenenkään asiaankuulumattoman huomaamatta. Seuraavana aamuna palasin Kööpenhaminaan laivuriksi pukeutuneena, Royal Southampton yachtclubin univormussa, astuin hieman etukumarassa, lasisilmittä luonnollisesti ja lievästi ontuen. Kuinka onnistunut valepuku oli todistaa se, että vanhimman poikani, joka oli Kööpenhaminassa kauttakulkumatkalla, kaksi kertaa valokuvasivat oliot, jotka hotelliluetteloissa olivat nähneet hänen nimensä ja seurasivat hänen kintereillään minne hyvänsä hän meni — ilmaus tavallisesta venäläisestä pintapuolisuudesta, joka salli käyttää mitä renttuja tahansa valvomaan henkilöitä, joita he eivät tunteneet edes ulkonäöltä!
Illalla, kun olin toimittanut kaikki mitä voin Kööpenhaminassa, palasin Kjögeen ja seuraavana aamuna varhain lähdimme sieltä matkaan Amerikan lipun suojassa. Nyt oli saatava "Cysne" Ruotsiin ilman mitään papereita ja sitä varten olin tehnyt suunnitelman, joka oli kylläkin julkea, mutta juuri siksi saattoi onnistua. Ensimmäinen satama johon saavuimme oli Karlshamn etelärannalla, Trelleborgista itään. Siellä tuli luonnollisesti tulli laivaan, kahden miehen voimalla, joista toinen puhui melko hyvää englantia, ainoata kieltä, jota olin osaavinani. Otin heidät vastaan niin kohteliaasti kuin mahdollista, tarjosin lasin wiskyä ja kerroin heille olevani vaikeassa pulassa. Isäntäni oli Kööpenhaminassa tavannut vanhan ystävän ja oli tuota pikaa päättänyt hänen seurassaan tehdä matkan Norjaan. Minulle hän oli antanut määräyksen viedä hänen laivansa Tukholmaan, jonne hän itse tulisi parin päivän kuluttua junalla. Mutta matkansa kiireessä hän oli unohtanut antaa minulle laivan paperit, joiden olin luullut olevan salongin pöytälaatikossa, jossa olin ne ennen nähnyt. Pidin tarpeellisena lisätä, että molemmat herrat olivat viettäneet jälleennäkemistä, kuten tuntui, melkoisen iloisilla päivällisillä Kööpenhaminassa — siitä kiireellinen matka. Molemmat tullimiehet kuuntelivat ystävällisen tarkkaavaisina selitystäni, jonka englantia puhuva erittäin täsmällisesti käänsi ruotsiksi, ja neuvottelivat sen jälkeen, mitä oli tehtävä. Kielitaitoinen piti asiaa pulmallisena. Hän epäili, voisivatko he ilman muuta antaa selvitystodistuksen, mutta toisen mielestä se kyllä kävi laatuun, kun omistaja selvästi oli unohtanut antaa paperit. "Kaikki me olemme joskus olleet hieman toisella kymmenellä", lisäsi hän, "ja tiedämme kuinka vaikeata silloin on olla tarkka. — Eikä tämä mies valehtele, senhän näkee."
"Ei — herranen aika, minähän uskon joka sanan", vastasi kielitaitoinen — minun oli aika vaikea pysyä vakavana — "mutta kysymys on voimmeko antaa hänelle todistuksen, ja vaikeata se joka tapauksessa on."
"Kyllä sen voimme tehdä, ei hän missään tapauksessa siitä puhu." Vielä parin "muttailun" jälkeen antoi toinen myöten, ja niinpä annettiin todistus, kuitenkin vasta kun pursi oli perinpohjin tutkittu, mikä ei tuonut päivänvaloon mitään luvatonta. Täten olimme selvät matkustamaan ja vapaat kaikista enemmistä puuhista tullin suhteen.
Me jatkoimme matkaa heti sen jälkeen pitkin rantaa, edelleen Kalmarin salmen kautta ja lopulta Södertäljen kanavan kautta Mälarille ja sitä tietä Tukholmaan. En pitänyt viisaana käyttää tavallista reittiä, koska vartiointi sielläkin oli ollut jotakuinkin ankara ja edelleenkin oli "Vapaan Sanan" vuoksi. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Me saavuimme sulun kautta ja ankkuroimme Strömmenille, jonka jälkeen soudatin itseni maihin. Mutta siellä kohtasin perin vähän miellyttäviä uutisia.
"John Grafton" oli menetetty, oli ajanut karille Pohjanlahden pohjoisosassa ja miehistö, joka oli hävinnyt tuntemattomille teille, oli räjähdyttänyt sen ilmaan. Sanomalehdet olivat täynnä juttuja "salaperäisestä laivasta". Olin ollut lähes neljä päivää matkalla Köpenhaminasta — olimme liikkuneet vain päivänvalossa — en senvuoksi ollut nähnyt mitään sanomalehtiä enkä siis aavistanutkaan onnettomuutta, joka oli jo kaksi vuorokautta vanha.
Sähkölennätin oli sill'aikaa heti levittänyt uutista tapahtumasta joka taholle, m.m. Lontooseenkin. Ja sieltä oli Tshaikowski silmänräpäyksessä lähtenyt matkalle Tukholmaan, jonne hän oli saapunut samana päivänä kuin minäkin. Hain hänet heti käsiini ja neuvottelimme mitä olisi tehtävä ja saimme suunnitelmamme pian valmiiksi. Haaksirikkoutuneen ja räjäytetyn laivan miehistö ei vielä ollut antanut mitään tietoja itsestään ja sitä meidän täytyi toistaiseksi odottaa.
Sillä välin oli "Cecil" lähtenyt Viipuriin virallinen omistajatar mukanaan. Sen oli määrä siellä odottaa päivää, jona "John Grafton" saapuisi laivojen kohtauspaikalle eikä Mrs. Hull ollut suostunut muiden matkustajien kera lähtemään purresta Kööpenhaminassa. "Juuri kun tämä alkaa käydä jännittäväksi!" oli hän vastannut kaikkiin houkutusyrityksiin. "Ei tule kysymykseenkään etten tulisi mukaan." En edes lopullisen Pietarin matkan suhteen voinut saada häneltä mitään varmaa lupausta. Se sai riippua asianhaaroista, oli vastaus, jonka onnistuin saamaan kaikkiin yrityksiini. Mutta Viipurissa hän sai esimakua santarmistosta, joka paransi hänen jatkuvan seikkailuhalunsa. "Cecilia" selvästi odotettiin suomalaisessa satamassa — todennäköisesti Asevin ilmiantamana — ja siitä johtuen toimeenpantiin heti saapumisen jälkeen tarkastus laivalla. Siinä ei löydetty mitään luvatonta, mutta herra Nylander, jota jo varhemmin oli ankarasti ahdistettu ja epäilty, vangittiin.
Miten omistajattaren ja muiden olisi käynyt, on jotensakin tietymätöntä, kun santarmit, jotka olivat toimittaneet tarkastuksen tavanmukaisella raakuudella, selvästi olisivat halunneet vangita kaikki tyyni. Mutta onneksi oli samaan aikaan toinen suurehko englantilainen huvipursi ankkurissa Viipurin satamassa — sen omistaja oli juuri palannut retkeltä Imatralle — ja "Cecilin" virallinen omistajatar oli kyllin viisas kutsuakseen avukseen tämän. Hän tulikin ja selitti asianomaisille, että Englannin ja Amerikan kansalaisten vangitseminen, kun ei mitään aihetta ollut, voisi koitua suurisuuntaiseksi jutuksi, joka aivan varmaan kävisi santarmistolle hyvin kalliiksi.
Herrat santarmit tulivat miettiväisiksi ja jättivät asian silleen. "Cecil" sai lähteä Tukholmaan, sillä silloin oli tieto "John Graftonin" retkestä Pohjanlahdelle saapunut Viipuriin. Mutta John William Nylander pidettiin vangittuna kaikista vastalauseista huolimatta, joten pursi sai lähteä ilman häntä. Kauan ei häntä kuitenkaan pidetty kiinni, sillä mitään ei voitu todistaa häntä vastaan, vaan päästettiin hänet ennen pitkää vapaalle jalalle. Hän kiiruhti silloin matkustamaan Pohjanmaalle, jossa hän tapasikin "John Graftonin" — luullakseni Oulun edustalla — ja hän astui laivaan ollakseen apuna paikallistuntijana.
"Cecil" tuli sillaikaa Tukholmaan, jossa minä olin, ja sain tiedon tapahtumista. Ja jotenkin samaan aikaan saapuivat ensimmäiset tiedot "John Graftonin" tuntemattomiin kohtaloihin kadonneesta miehistöstä. Se oli haaksirikon ja räjäytyksen jälkeen laivaveneissä lähtenyt Ruotsin rantaa kohden, kaikki muut paitsi suomalaiset, jotka aivan yksinkertaisesti olivat soutaneet maihin ja lähteneet kotiseuduilleen. Toiset olivat laskeneet maihin Katunin seuduilla ja jääneet sinne odottamaan ohjeita. Ainoastaan herra Nylander oli tullut Tukholmaan kertoakseen onnettomuustapauksesta.
Tshaikowski ja minä olimme sill'aikaa päässeet selville siitä, miten meidän olisi meneteltävä pelastaaksemme miehistön vaarasta joutua tutkittavaksi välikohtauksen johdosta. Heidän velvollisuutensahan olisi oikeastaan ollut laatia meriselitys ensimmäisessä satamassa, jonne he tulivat laivan haaksirikon jälkeen, mutta enempää selvyyttä me toistaiseksi emme halunneet aikaansaada "John Graftonista" ja sen matkoista. Sen vuoksi määräsin sähköteitse miehistön lähtemään eri satamiin Norjan ja Ruotsin etelärannalle, joista pääsi Englantiin. Ja siellä tapasivat miehet taas lähetin, joka myös oli saanut asiasta sähkösanoman, sekä lähetettiin edelleen englantilaisiin länsirannan satamiin, jossa he heti ottivat pestin kaukaisiin seutuihin kulkeviin laivoihin, niin että koko seura parin viikon kuluttua oli hajautunut maailman merille ja kaukana kaikkien viranomaisten ulottuvista, joilla olisi voinut olla halua ryhtyä tutkimaan asiaa.
"John Grafton" oli lähtenyt retkelleen Pohjanmaalle, kun oli käynyt selville, ettei Pietarissa vielä ollut mitään järjestyksessä aseiden vastaanottamiseksi. Kenelläkään ei ollut lähemmin selkoa asiasta ja Asev, jonka piti järjestää vastaanotto, oli kadonnut. Ne, joilla Suomessa oli asia huolenaan, olivat silloin päättäneet tallettaa aseet eri seuduille Suomen rannikolle ja sitä varten oli "John Grafton" lähetetty matkalleen, josta tuli sen viimeinen. Aluksi tuntui kylläkin katkeralta tietää koko aseretkikunnan, joka oli maksanut niin paljon huolta, vaivaa ja rahaa, niin perin pohjin epäonnistuneen, mutta sitä mukaa kuin tapahtumat Suomessa kehittyivät ja jokaiselle kävi yhä selvemmäksi, että vain aseiden puute esti "punakaartia" antautumasta kaikenkaltaisiin hurjasteluihin, kävi ilmeiseksi, että oli parasta niinkuin oli käynyt. Olisi ollut mahdotonta pitää aseita sellaisen valvonnan alaisina, etteivät punaiset olisi päässeet niihin käsiksi.