KORPI
Kyllä ne sopivat ja sentähden pitäisi meidänkin yksimielisesti ponnistaa kaikki voimamme… Niin, toverit, mitä mieltä te nyt olette lakosta?
(Pitkä äänettömyys. Miehet nojautuvat käsiensä varaan; eräs sylkäsee, toinen huokaa raskaasti.)
KAARLO odottaa kuumeisella jännityksellä miesten vastausta; nähdessään heidän toivottomuutensa, alkaa hän äkkiä puhtia sisäisen tuskan valtaamana.
Ei toverit! Kyllä pitäisi vielä kestää, koettaa jotenkin… Pääkaupungin yhdistykseltä ei ole vielä tullut vastausta, mutta kyllä huomenna viimeistään pitäisi tulla; minä kirjoitin juuri toissapäivänä uuden kirjeen, jossa selitin tilamme ja pyysin apua. (Ajattelee hetken, hypähtää seisomaan huudahtaen innostunenna.) Voi mikä hölmö minä olen!
ÄÄNIÄ
— Miten niin?
— Kuinka niin?
KAARLO
Ajatelkaas, kun en ole lainkaan muistanut, että minulla on vielä kallishintainen revolveri! Siitähän saadaan vähän jauhoja Haloselle ja muille pahinta hätää kärsiville! Heti aamulla vien sen kauppiaalle…
KORPI hiljaa.
Sinä olet muutenkin jo antanut kaikki — rahasi, vaatteesikin…
KAARLO keskeyttää leikillisesti ja rohkaisevasti.
Mitä se merkitsee! Eihän minulla ole lasta eikä lammasta! Ja vaikkei nuori mies nyt liikaa herkuttelekaan — niin on se vain terveellistä ruuansulatukselle! — (Vakavasti.) — Mutta kyllä nyt olisi kovin ikävää lopettaa — silloinhan olisi kaikki mennyt hukkaan… Koetetaan vielä, toverit…
KORPI myöskin innostuen.
Niin toverit Kaarlo puhuu totta! Jos me vain voisimme kestää vielä pienen ajan — niin me voittaisimme! Viikkoa kauempaa ei patruuna missään tapauksessa voi seisottaa tehdasta. Eikö siis puhuta kokouksessa siihen suuntaan, että jatketaan lakkoa — kärsitään vielä edes pieni aika…
KAARLO odottaa jännittyneenä; sitten masentuu toisten toivottomasta äänettömyydestä.
1:NEN TYÖMIES hiljaa.
Voisihan tuota koettaa…
2:NEN TYÖMIES huokaisten.
Niin, niin…
KORPI katsahtaa miehiin, ja hänenkin mielensä masentuu; sitten vilkasee seinäkelloon ja sanoo alakuloisesti.
Kello onkin jo kohta kuusi; täytynee kai sitten lähteä…
(Lähtevät äänettöminä ja synkkinä.)
EMIL on pidättänyt Kaarloa, ja kun toiset ovat poistuneet, kysyy hän hiljaa, pidätetyllä vihalla.
Missä ne mahtavat olla kortteeria — nuo rikkurit?
KAARLO
En tiedä, mitä sitten?
EMIL
Minä olen tässä päättänyt koota joitakin miehiä ja ajaa ne pois — miten tahansa… Tuletko mukaan?
KAARLO epäröiden.
Ei Emil, kyllä sinun isäsi sittenkin on oikeassa siinä, että tuollaisesta toiminnasta ei ole hyötyä…
EMIL yhä enemmän kiihtyen.
Hyötyä! Mutta minä en välitä hyödystä — en mistään! Koko elämä on niin kauhistavan kurjaa, ettei se maksa viittä penniä! Ja sen sanon, että noiden rikkurien täytyy mennä täältä — jollei muuten, niin jalat edellä… Tuollaisten lurjusten ei ole väliä, jotka julkeavat tulla riistämään viimeisen leipäpalasen nälkää kärsiviltä lapsilta!
KAARLO sydämellisesti mutta lujasti.
Emil — sinä et saa ryhtyä mihinkään tuollaiseen! Sinun täytyy ajatella myöskin omaisiasi ja ennenkaikkea suurta asiaamme…
EMIL
Minä en enää ajattele mitään — en mitään! Kaikki on kuitenkin turhaa! Olisi sentään hauska tietää, mistä lähtien sinäkin olet alkanut pelätä…?
KAARLO keskeyttää painavasti.
Sinä kyllä tiedät, etten pelkää, mutta järkeni sanoo, että se olisi vahingollista. — Jos noille rikkureille tapahtuisi jotain, niin saisi patruuna tekosyyn pyytää tänne vaikka sotaväkeä. Tiedätkö, minäkin ajattelin sellaista, mutta kun äsken näin nuo rikkurit, huomasin etten ollut ennen ymmärtänyt tuota asiaa. Ne olivat varmasti jonkun kaupungin työttömiä. Siellä oli useita, jotka varmasti olivat kärsineet nälkää viime päivät. Kun he ovat vielä tietämättömiä, niin ei ole ihme jos heidät saadaan lähtemään minne tahansa. Ja tuskinpa heille on selitettykään mihin joutuvat; tarkoitan siis, että siinä on syyttömiä joukossa.
EMIL masentuneena.
En ymmärrä, mutta kamalalta tuntuu seistä ihan toimetonna — antaa niiden alottaa työt. — (Voimattomalla raivolla.) — Pitäisi panna dynamiittia tehtaan kellariin ja antaa mennä kaikki ilmaan!
KAARLO
Älä puhu järjettömiä!
LIISA mutisten.
LIISA tulee; sanoo vihaisena ja levottomana.
Mitä sinä oikein puhut, Emil? Ensin käyt ihmisen kimppuun ja sitten puhut tuollaisia kauheita…
EMIL kärsimättömästi.
No nyt se alkaa taas — tavallinen tarina! osaan sen jo ulkoa enkä viitsi kuunnella…
KAARLO hillityllä kiihkolla.
Kuulkaa, sanokaa nyt, missä on Anni? Missä hän viipyy näin kauan?
LIISA alkaa hengittää raskaasti ja sammaltaa tolkuttomasti.
Minähän jo sanoin. Miksi sitä enää kysyt…
KAARLO hiljaa läpitunkevasti.
Te valehtelitte minulle? Miksi? Minä kävin Väänäsellä. Sanokaa nyt minulle totuus, minun täytyy saada tietää totuus. Missä on Anni?
LIISA ähkyy kuin tukehtumaisillaan.
Minä, minä en tienä sitä .. - niin, minä en tienä.
KAARLO katsoo häntä hetken ja sähähtää raivosasti.
Valhe! Toinen valhe! Mitä tämä merkitsee? Miksi valehtelitte? Missä on
Anni? Onko hän sairas? Sanokaa edes se.
LIISA mutisten.
Ei hän sairas ole…
KAARLO painavasti.
Te tiedätte sen — ja siis senkin missä hän on. Miksi ette sano sitä minulle? Ettekö ymmärrä miten levoton olen? En voi olla missään… Kuinka te voitte valehdella minulle, olla sanomatta.
LIISA huudahtaa tuskallisesti.
Älä Kaarlo! Älä Jumalan tähden… syytä… Mene nyt, kyllä saat pian tietää — hän lähti asialle — kyllä hän heti tulee… Mene nyt Kaarlo.
KAARLO tuijottaa häntä hetken hurjan epätoivon valtaamana; sitten syöksähtää ulos.
LIISA parahtaen.
Jumala! Mitä tämä on? Hänet on turmeltu ja minä, minä olen syyllinen. —
Hän on ehkä… Voi, jospa hän on hukuttanut itsensä, niinkuin Vaaralan
Sannikin… Jumala armahda… minua syntistä.
(Heittäytyy vaatekasalle ja purskahtaa katkeraan itkuun. — Kyökistä kuuluu lasten ääniä: "Äiti tulkaa!" — Mutta Liisa ei kuule — hänen ruumiinsa värisee ja vavahtelee kuin suonenvedossa.)
(Silloin avautuu ovi ja Anni astuu sisään kuin unissakävijä, lysähtää hervottomasti lattialle istumaan ja tuijottaa eteensä aivankuin näkemättä Liisaa.)
LIISA huomaa hänet ja kysyy käheästi.
Mitä, mitä… mitä lapsi raukka?
ANNI koleasti, tolkuttomasti.
Niin, mitä, mitä nyt?
LIISA nousee, lähenee Annia, änkyttäen kauhean tuskan ja katumuksen vallassa.
Lapseni, lapseni… Pieni tyttöseni! Mitä nyt… on?
ANNI heittäytyy suulleen ja vaikeroi sydäntäsärkevästi, käsiään väännellen.
Äiti, äiti — kun nyt saisi vain pian kuolla, kuolla — pian kuolla…
Esirippu,
Toinen näytös.
Toinen kuvaelma.
Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä.
Anni kävelee väsyneesti miltei horjuen kamarin lattialla. Välillä hän nääntyneenä istahtaa vaatekasalle — ja nousee taas kävelemään. Hänen harteillaan on repaleinen miehen takki, mutta hän värisee siitä huolimatta ja hänen kalpeilla kasvoillaan kuvastuu kiduttava tuska ja epätoivo. Kyökistä kuuluu epäselvästi lasten ääniä, yskimistä ja valitusta.
Hän seisahtuu hetkeksi, kietoo takin tiukemmin ympärilleen ja kuuntelee. — Kyökistä kuuluu epämääräisiä lasten ääniä:
"Äiti, äiti….Kuulkaa äiti!" ja Liisan "Sst!" Pienokaisen vaikerrus on vaiennut — vain vaivoin kuuluu hennon rinnan nääntynyt, läähättävä ääni.
LIISA tulee kyökistä väännellen käsiään ja mutisee hiljaa, kuin itsekseen.
Voi Jumala, Jumala… Mitä minä teen… mitä minä teen? Aune… pikku
Aune…
ANNI säpsähtäen.
Mitä, onko… onko Aune kuollut…?
LIISA
Ei — mutta hän kuolee… Hän on niin kovin heikko. Nytkin makaa taas siinä omituisessa horrostilassa.
(Kyökistä kuuluu taasen pyytäviä lasten ääniä: "Äiti! Antakaa minulle jotain. Antakaa edes jotain ruokaa…")
LIISA menee ovelle ja puhuu tuskastuneella äänellä.
Olkaa nyt hiljaa! Ette saa herättää Aune parkaa… Nukkukaa nyt vain kiltisti lapsiparat… Huomenna äiti hommaa teille jotain syötävää…
ANNI kuin itsekseen.
Aune kuolee… silloin kaikki olisi ollut turhaa. Ja nyt hän jo saisi huomenna maitoa.
(Alkaa taas kävellä.)
LIISA istahtaa pöydän ääreen; puhuu kuin itsekseen.
Täytyy istahtaa hiukan, kun Aune on vähän levossa. Kovin kauan ne siellä kokouksessa viipyvät. Kun nyt saisi tietää, mitä siellä…
ANNI tolkuttomasti matkien.
Niin, kunhan viipyisivät, että tietäisi… että ymmärtäisi.
(Liisa katsoo häntä ymmärtämättä.)
ANTTI tulee ovelle; tyytymättömällä hiukan epäluuloisella äänellä.
Mitä varten täällä padassa on kuumaa vettä? Keittääkö äiti jotakin?
Onko äiti saanut perunia jostakin?
LIISA hermostuneena.
Hiljaa Antti! Etkö sinä vaikene! Herätät vielä pienemmätkin. Ja etkö sinä näe, että siinä on — vain kuumaa vettä… Mene nyt nukkumaan. — (Poika menee, Liisa nousee ja lausuu tuskan valtaamana.) — Voi, kun ne lapsukaiset nyt vihdoinkin nukkuisivat…
(Lähtee väsynein askelin pojan jälkeen.)
(Kyökkiin kuuluu taas lasten hiljaista nyyhkytystä, joka vaikenee vähitellen. Anni istahtaa pöydän ääreen ja antaa päänsä vaipua käsiensä varaan. Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin pakkasen terävä paukahdus.)
LIISA tulee uudestaan sisään; pysähtyy tuijottavin katsein ja alkaa hiljaa, tuskallisesti:
Anni… minä en ymmärrä enää… Aune parka hengittää niin kummallisesti — en uskalla enää katsoa… (Ristien kätensä.) — Herra Jumala, auta, auta meitä! Kun ne nyt lakon lopettaisivat siellä kokouksessa, niin saisi vielä apua… lääkkeitä, maitoa… — (Painaa kasvat käsiinsä, nyyhkyttäen tukahtuneesti. Anni seisahtuu ja katsoo häntä omituisen tylsästi kuin käsittämättä mitään.)
LIISA
Ja isä vaan ei anna lopettaa lakkoa vieläkään. — (Vaikeroiden.) — Hän on niin järkähtämätön ja kova… Ja pikku Aune parka kuolee sen tähden.
ANNI havahtuen.
Äiti, mitä te sanotte? — (Värisevällä äänellä.) — Ettekö te muista, ettei isä ole itse kahteen vuorokauteen maistanut mitään… edes leivänmurua…?
LIISA hätkähtää; ojentaa Annia kohden kätensä kuin rukoillen ja änkyttää tuskallisesti katuen.
Anni kulta, ethän usko, että niin ajattelin… minä en ymmärrä enää mitään, en muista mitään… Sinä et tiedä, miten minuun koski, kun eilen saatiin se leipä lainaksi… eikä isä ottanut sitä pientäkään osaansa, vaikka pyysin… — (Värähtäen.) — Teki niin pahaa, kun hän hymyili ja käski minun vain syödä, jotta Aune saisi vähänkin maitoa… Ja sentään minä, katsos Anni… en muista, en ymmärrä… Kaikki on minulle niin kovin sekavaa… sekavaa…
ANNI hyväillen äitinsä päätä.
Niin juuri, äitiparka — kaikki on nyt sekavaa…
LIISA kuin itsekseen.
Ja sittenkään ei isä kertaakaan ole valittanut omasta puolestaan… Aina ajattelee vain toisia, kaikkia — koko työväenluokkaa… Ei koskaan itseään! — Huomaamattaan innostuen. — Sellainen on isä!
ANNI samoin.
Niin — isä on oikea mies!
LIISA alkaa yskiä terävästi; kun se lopulta laukoo, pyyhkäsee hän silmiään ja istahtaa nääntyneenä. Äänettömyys.
(Ulkona paukahtaa taas pakkanen. Liisa katsahtaa jäiseen ikkunaan, hänen ruumistaan puistattaa ja hän koettaa kietoa vanhaa shaaliaan paremmin ympärilleen.)
LIISA
Täällä on vielä kylmempi kuin kyökissä. — (Levottomasti.) — Kylmä sekin on… mitenkä ne lapset taas tämänkin yön tarkenevat…? — (Nousee ja poistuu väsynein askelin.)
ANNI
Ottakaa tämä takki lasten päälle.
LIISA ovella.
Pidä nyt vaan itse… ettet vilustu.
ANNI
Kyllä se siellä paremmin tarvitaan.
(Antaa takin Liisalle ja istahtaa yksin pöydän ääreen. Äkkiä ponnahtaa kuin iskun satuttamana, hypähtää seisoalleen kasvot vääristyneinä ja alkaa kävellä.)
LIISA hetken kuluttua; mutisee hätäisellä, käheällä äänellä.
Kun ne nyt tulisivat kokouksesta, että saisi edes tietää…
Kaikkivaltias Jumala, toimita sinä, että lakko loppuisi! Että minun
pieni tyttöseni saisi apua, että hän eläisi, eläisi…! Herra
Jumala… Jumala!
(Tuo tukehtunut ääni katkeaa, niinkuin näkymätön, voimakas koura olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.)
ANNI näyttää kovin kiihtyneeltä ja katkeralta; hän seisahtuu ja aukaisee jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta pudistaakin päätänsä ja vaikenee.
LIISA kuin itsekseen.
Mutta jos se sinun tahtosi on, niin en…
ANNI katkerasti.
Mutta itsehän te äitiparka äsken sanoitte, että Aune on kuolemaisillaan sentähden, kun ei ole saanut maitoa! Ja eikö siihen ole syynä patruuna, joka saa satojatuhansia, ja kuitenkin tahtoo alentaa palkat niin, ettemme voi elää? Kuinka te siis voitte ajatella, että jumala tahtoisi kiduttaa Aune-paran hitaasti kuoliaaksi — kun kerran patruuna on syyllinen! Te syytätte sillä jumalaa!
LIISA katsoo Annia kuin sekopäinen ja ähkyy oudolla, hätäisellä äänellä.
Lapsi… lapsi… ole vaiti, vaiti, vaiti! Sinä sekoitat minut! Mitä… kuinka…? Puhutko, puhutko sinä totta…? Onko se totta…?
ANNI kuin havahtuen, kiihkeästi.
On, on… nyt minä vasta huomaan, ymmärrän, mitä isä on puhunut! Jos jumala kerran on rakkauden jumala, kaikkitietävä ja kaikkivoipa, niin hän ei sallisi tällaisen vääryyden vallitsevan, hän ei antaisi pienen, viattoman Aunen kuolla nälkään! — Olisiko hän määrännyt lukemattomat pienokaiset kärsimään ja nääntymään nälkään… Ei, ei! Voi äiti, en osaa sitä oikein sanoa — mutta nyt tiedän, tunnen, ettei jumalaa ole, koska maailmassa on vain vääryyttä, eikä kukaan auta…
LIISA kokonaan hämmentyen.
Ei, se ei voi olla niinkuin sinä sanot! Ei — jumalan kädestä minä olen ottanut kaikki kärsimykset, vaivat, köyhyyden… — (Tarttuen päähänsä.) — Olisi liian kauheata ajatella, että toiset ihmiset olisivat siihen syypäitä. Minä tulisin hulluksi… Ei, ei, se on vihollisen kavalaa kuisketta, viettelystä. Pastori puhui juuri viime sunnuntaina tästä asiasta…
ANNI kuohahtaen.
Pastori, pastori! Onhan isä monta kertaa selittänyt, miksi tuollatavoin sanotaan — ja uskotteko te enemmän pastoria kuin isää? Luuletteko, että isä tahtoisi viedä meitä harhaan? Ja kyllä isä sen ymmärtää yhtähyvin kuin meidän juoppo pastorikin…
LIISA tukkii korviansa; keskeyttää tuskallisesti.
Anni, Anni, ole vaiti, vaiti! Sinä et ymmärrä… isän on vihollinen jo saanut valtaansa — ja nyt se uhkaa sinutkin viedä… Ethän ole koskaan ennen noin puhunut…?
ANNI
En ole ennen ymmärtänyt… Koettakaa tekin, äiti, ajatella, niin järkenne…
LIISA keskeyttää kiivaasti.
Ei, ei! Minä en tahdo… en tahdo! Sanassakin sanotaan, että maailmallinen järki on meidän pahin vihollisemme… saatanan kavaluutta… Minä huomasin sen äsken. Ei, ei! Meidän täytyy aina rukoilla, että jumala masentaisi järkemme että hän antaisi voimaa kärsimään ja nöyrästi ottamaan kaiken vastaan hänen tahdostaan. Hän on hyvyydessään kyllä kerran kaikki palkitseva.
ANNI vavahtaa kuin olisi koskenut johonkin saastaiseen ja kysyy hitaasti.
Mutta pitääkö minun sellainenkin vastaanottaa jumalan tahdosta?
LIISA kuin ajattelematta.
Kun ei kerran tapahdu mitään hänen tahdottaan, niin ei kai sekään. Ehkä Jumalalla on siinäkin joku tarkoitus, jota emme voi käsittää ja jonka hän vihdoin kääntää hyväksi… Se juuri antaa voimaa kestämään…
ANNI hypähtää seisaalleen silmät salamoiden ja koko hänen olemuksessaan kuohahtaa vaivoin hillitty katkeruus ja suuttumus.
Rakastatteko te jumalaa? Sanokaa nyt äiti, rakastatteko te jumalaa vai lapsianne?
LIISA hämmentyen.
Tietysti rakastan jumalaa ja lapsiani…
ANNI tarttuu äitinsä käsiin, katsoen tätä läpitunkevasti ja hänen sa»ansa putoilevat kuin nuijaniskut.
Valhe! Jos äiti voi rakastaa sellaista olentoa, jonka tahdosta hänen pieni lapsensa kuolee nälkään ja toinen häväistään hirveällä tavalla — niin ei hän silloin niitä lapsia hiluistakaan rakasta. Sanokaa nyt suoraan, kumpaa te rakastatte?
LIISA ähkyen tuskallisesti.
Voi Anni, Anni, mitä sinä…?
ANNI raskaasti syyttäen.
Äiti, teidän täytyy kerran katsoa sydämeenne ja huomata mitä jumalisuutenne on! Minusta tuntui ihan kamalalta, kuu te lohdutitte itseänne sillä että minulle on tehty näin jumalan tahdosta! Ajatelkaa, mitä minulle on tehty. Katsokaa sormenjälkiä kaulassani, katsokaa revityitä vaatteitani ja, ja… ettekö ymmärrä, että elämäni on loppunut… Voi äiti, enkö sentään ole sama, jota olette pienenä palleroisena pidellyt sylissänne? Rakastatteko te häntä, jos samalla rakastatte sitä, joka on määrännyt teidän lapsellenne näin kamalan kohtalon?
LIISA voihkien tukehtuneesti.
Anni… vaikene, vaikene jumalan tähden!
ANNI armottomasti.
Minä olen aina vaiennut, mutta nyt en välitä mistään! Minä tahdon nyt sanoa. Te ette ole koskaan tahtonut edes ajatella, jotta saisitte pitää uskonne. Mutta se ei ole uskoa, vaan ulkokultaisuutta. Silloin on niin hyvä heittää kaikki jumalan syyksi! Ajatelkaa vaan itseänne, äiti. Kun pikku Armas sairastui ja kuoli, sanoitte te sen tapahtuneen jumalan tahdosta — ja kuitenkin hän sairastui siitä, kun kylmettyi kirkkomatkalla teidän varomattomuutenne tähden! Nyt, kun Aune on kuolemaisillaan, ei patruuna ole vähääkään syypää, vaan jumala. Ja maailman inhoittavin rikoskin on teidän mielestänne jumalan määräämä, vaikka…
LIISA ojentaa rukoillen kätensä ja pälyilee kauhistunein katsein ympärilleen kuin vangittu eläin; sitten toistelee tolkuttomasti.
Se on totta, totta… sinä puhut totta, Anni! Mitä, mitä minun pitää tehdä? Herra jumala, minä olen suuri syntinen, auta minua! Anni, tyttöseni… pieni lapsoseni… voitko vielä antaa anteeksi…?
ANNI heltyen.
Voi äiti, enhän minä… On vain niin kamalaa ajatella, että jumala olisi niin määrännyt… Tarkoitan vain, että te edes tässä asiassa ajattelisitte, kuka on syyllinen…
LIISA syvästi katuen.
Niin Anni — minä olen syyllinen! Minä olen ollut kuin sokea — nyt vasta huomaan, että olen kurjin ihmisistä, että minun täytyy alottaa kokonaan uutta elämää. Minä olen kyllä suullani tunnustanut, mutta en ole ajatellut… Sekin on totta mitä sanot pikku Armaasta. Ja sitten vielä tämä viimeinen. Voi Anni, minä koetin uskoa sen jumalan tahdoksi, peittääkseni oman rikokseni, tukehuttaakseni omantuntoni äänen…
ANNI hämmästyen.
Mitä äiti — mitä te tarkoitatte?
LIISA masentuneena, katuvasti.
Niin lapsi parka… minä olen syyllinen sinun elämäsi turmioon. Sinä et olisi mennyt, jos minä…
ANNI keskeyttäen.
Mutta ettehän te kehoittanut minua menemään.
LIISA
En kylläkään, mutta en myöskään jyrkästi kieltänyt… Jos sen olisin tehnyt, et sinä olisi mennyt… Mutta kun se siinä kirjeessä lupasi huolehtia, ettei Aunen tarvitse puutetta kärsiä, niin…
ANNI tuskallisesti.
Älä nyt äiti, ei se sinun syysi ollut! Olisihan minun kuitenkin täytynyt mennä, kun se uhkasi toimittaa Kaarlon heti huomispäivänä Siperiaan… Ja kun luulin sen ihmiseksi, että kun oikein puhun, niin…
(Ääni katkeaa kuin tukehtuen.)
LIISA peittää kasvot käsiinsä ja nyyhkyttää tukahtuneesti.
Niin — siinä se suurin rikokseni onkin… Sillä minä aavistin, olin miltei varma, ettet onnistu, kun luulit mestarin luopuvan vainotoimenpiteistään, kun oikein selität meidän surkean tilamme… Mutta sitten tuli mieleeni: jos se kuitenkin myöntyisi, niin saataisi heti Aunelle maitoa ja kaikki tulisi hyväksi… Heti taas ymmärsin, ettei se kuule rukouksia, ja ken joutuu sen kynsiin siellä tyhjässä tehtaassa, niin sille käy huonosti… Ja sitten, sitten…
ANNI väristen.
Mitä äiti… mitä sitten…?
LIISA käheästi, katkonaisesti.
Niin, sitten tuli mieleeni: kyllä jumala häntä suojelee… Ja jos jotain tapahtuu, niin se on silloin jumalan tahto, eikä sille voi mitään… Voi minua… vaikka minä hämärästi tunsin, ettei jumala sekaannu tuollaiseen asiaan, jolleivät ihmiset estä… niin koetin uskoa toista, ajatella, että kaikki on jumalan kädessä… Niin kammottavan musta minun sydämeni on… Voi minua kurjaa, mitä minä teen… mihin menen…?
ANNI
Älkää nyt äiti… ei sitä voi enää auttaa… — (Kumartuu nyyhkyttäen käsiensä varaan.)
LIISA katsahtaa Anniin ja hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyy kauhea hätä ja epätoivo — niinkuin hän vasta nyt huomaisi rikoksensa suuruuden; vääntelee käsiään vaikeroiden.
Ei voi enää auttaa — siinä se on, se juuri on hirmuista… Kun ajattelen, että lapseni perikato tai pelastus oli kädessäni kaksi tuntia sitten, niin, niin minä… Sillä sinä et olisi mennyt, jos oikein olisin kieltänyt. Jumala, jumala — ei, en voi enää kääntyä jumalan puoleen… Jumalakaan ei enää voi mitään — ja minä, minä olisin voinut! — Voi lapseni, lapseni… pikku Anniseni, mihin minä menen, missä minä nyt levon saan? Voitko koskaan antaa ant…? Ei, ei Anni-parka — minä en enää ole mahdollinen pyytämään anteeksiantoa… — (Heittäytyy suulleen lattialle, tukahtuneesti nyyhkyttäen ja vääntelehtien kuin suonenvetokohtauksessa.)
ANNI hyväilee äitiään ja nyyhkyttää tuskallisen hellästi.
Äiti, äiti… Enhän minä vihainen ole, äiti. On vain niin kovin surullinen olla, rintaa ahdistaa niin kummallisesti… kuin tukehtuisi… Mutta kuinka minä teille vihainen olisin… äiti-parka?
LIISA vavahtaa Annin äänestä niinkuin ei uskoisi korviaan, sitten nousee, syleilee kiihkeästi Annia, itkien niin kuin hänen sielussaan olisi kaikki järkähtänyt. Vasta pitkän ajan kuluttua hän nyyhkyttäen vaikeroi.
Lapseni… lapseni… Sinä annat… anteeksi… Jumalani… Niin Anni, nyt minä… vasta näen jumalan! Voitko sinä todellakin…
ANNI syleilee Liisaa.
Oi tiedäthän sinä sen, äiti… Me olemme vain niin — onnettomia.
LIISA kuin huumaantuneena.
Oi jumalani… Voi Anni, jospa tietäisit, mitä tunnen — nyt minä vasta tunnen jumalan läsnäolon. Ensikerran tunnen sielussani hänen rakkautensa henkäyksen, kuulen hänen rakkautensa äänen — sinun suustasi. Minä olen nyt löytänyt vasta jumalan. — Sinun avullasi, lapseni… Aivankuin kadotuksen pimeydestä olet sinä pelastanut minut, pikku Anni parka… Ja minä, mitä minä? Voi, voi…
ANNI keskeyttää silmät kyyneleissä.
Älkää nyt ajatelko enää sitä, äiti — rakas äiti. Minä olen niin iloinen, niin iloinen, kun te puhutte noin… Te ette ole koskaan ollut tuollainen, pikku Äiti parka…
LIISA sisäisestä ilosta itkien.
Oi Anni! Minä en osaa sanoa mitä tunnen, miten onnellinen olen! On kuin olisin päässyt jostakin raskaasta, likaisesta vaatteesta, joka on estänyt minulta auringon elvyttävät säteet — totuuden ja rakkauden valon…
ANNI kuiskaa kauhulla.
Herra jumala, Kaarlo — hän tulee! En voi nähdä häntä… ( Hänen puheensa keskeytyy, sillä Korpi tulee sisään masentuneena ja synkän näköisenä. Anni peittää kasvonsa ja lähtee itkien kyökkiin.)
LIISA hermostuu niin, ettei voi sanoa mitään, nyppii vain vapisevin sormin esiliinaansa; vihdoin änkyttää katkonaisesti.
Kuinka on… Vilho…? Miten, miten siellä kävi? Loppuiko lakko?
KORPI synkästi.
Kyllä se nyt loppui.
ANNI tulee takaisin ja kysyy pelokkaasti änkyttäen.
Missä Kaarlo on? Tuleeko hän vielä tänään meille? Puhuiko hän mitään?
KORPI väsyneesti.
Kyllä hän lupasi. Eikö hän saisi tulla?
ANNI tolkuttomasti.
Tietysti hän saa… Herra jumala…
(Menee ulos.)
LIISA lohduttaen.
Vai jo se vihdoinkin loppui. Vilho, älä ole niin surullinen. Kyllä kai tästä jotenkin sentään selviydytään…
KORPI synkällä äänellä.
Kyllä se huonoa taitaa olla, Liisa parka… Mutta minä ajattelen vielä äskeistä kokousta… Minä en ole koskaan tuntenut sellaista masennusta kun siellä… Se oli niin kurjaa…
LIISA lähenee miestänsä ja silittää säälin ja hellyyden valtaamana tämän kumartunutta päätä, kuiskaten osaaottavasti.
Mitä siellä on tapahtunut, Vilho? Mikä oli kurjaa?
KORPI raskaan masennuksen vallassa.
Kun omat, omat toverit pettivät.
LIISA kuohahtaen.
Voi sellaisia raukkoja! Vilho parka… Miten siellä oikein… kerro minulle.