KORPI
Kun lakkoon ryhdyttiin, lupasivat kaikki yksimielisesti kestää loppuun asti ja yhdessä mennä työhön… — (Katkerasti.) — Mutta nyt ovat oikein joukottain käyneet mestarin luona ilmoittautumassa pettureiksi ja kokouksessa huusivat kuin yhdestä suusta: työhön, työhön!
LIISA hellästi, säälien.
Voi Vilho parka… kyllä minä ymmärrän, mitä sinä olet kärsinyt. Ja minäkään en ole oikein sinua ennen ymmärtänyt.
KORPI katsahtaa Liisaa ihmetellen.
Mitä Liisa, mitä sinä puhut? Sinähän olet vallan toisen näköinenkin, niinkuin olisit nuorentunut — ja olet kärsinyt nälkää!
LIISA hymyillen kyyneleet silmissä ja lausuu aivankuin huumaantuneena.
Niin Vilho! Minä olenkin nuorentunut, syntynyt uudestaan. Minä olen nyt toinen ihminen!
KORPI tarttuu hänen käteensä iloisen hämmästyksen vallassa.
Mitä sinä sanot, Liisa? Että olet toinen ihminen! Oi Liisa, jospa tietäisit miten iloinen siitä olisin! Sano, kerro nyt, mitä on tapahtunut, mistä tuo johtuu?
LIISA hätkähtää kuin unesta heräten ja sopertaa tuskasta värisevällä äänellä.
Voi minua, Vilho. Kyllä se on ostettu kalliisti. Lapseni elämä…
ANNI syöksähtää sisään kuin takaa-ajettuna, hengähtää syvään ja katsoo taakseen kauhusta kalpeana.
(Kyökistä kuuluu lähenevien askelten ääni ja sisään tulee Kaarlo, väristen koko ruumiltaan. Hän istahtaa vaieten ovensuuhun ja alkaa kuumeesta hehkuvin silmin katsella Annia; tämä liikahtelee levottomasti, niinkuin nuo katseet sattuisivat häneen veitsenpistoina ja vihdoin pujahtaa äänettömästi pois.)
KAARLO itsekseen katkerasti ja masentuneesti.
Sellainen on työläisen oikeus… Se todellakin on kaunista oikeutta! Ja hänen kunniansa… — (Naurahtaa koleasti.)