KORPI
Niin — et sinä voi mitään… ei hän sinusta välitä… Minun täytyy itse mennä… Missä on takkini?
(Napittaa hermostuneesti takkiaan.)
ANNI käsiään väännellen.
Kiirehtikää… isä… juostaan hänen kortteeriinsa. Hän lupasi mennä sinne… Minä pelkään… pelkään…
LIISAN ÄÄNI käheänä, kauhun valtaamana.
Isä… isä… tule… Jumalan tähden… Hänen kasvonsa vääntyvät… muuttuvat sinisiksi… Pieni rinta korisee… korisee…
KORPI näyttää miltei mielettömältä, kun hän kohottaa vapisevat nyrkkinsä ilmaan, hänen laihoilla, nääntyneillä kasvoillaan ja koleassa, soinnuttomassa äänessään kuvastuu kiduttava neuvottomuus ja epätoivo ja leuka vavisten huutaa oudolla, kolealla äänellä.
Mitä minä teen? Mitä teen…? En enää ymmärrä… Täytyykö minun tulla hulluksi… hulluksi…?
Esirippu.
Kolmas näytös.
Sama paikka kuin ensimmäisessä näytöksessä. On ilta; seinäkello näyttää olevan jo kahdeksan. Mestari istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja pikkupomo seisoo keskellä lattiaa, pidellen kädessään suurta koneenavainta.
MESTARI hieman äreästi.
Menkää nyt ja koettakaa laittaa sitä konetta, niinkuin päivällä neuvoin, ettei se pilaantuisi!
POMO raapaisten päätään.
En oikein ymmärrä, miten saan sen yksin toimeen, se on kovin vaikea tehtävä… Sitäpaitsi menee tehtaassa paljon piloille, ellei jo pian aleta töitä…
MESTARI äkäisesti.
En suinkaan minä niitä rupea korvista tänne raahaamaan — kun eivät kerran tahdo työtä tehdä.
POMO arasti.
Mutta eiköhän mestari voisi vaikuttaa siihen, että lakko loppuisi, että palkat tulisivat entiselleen…
MESTARI kiivaasti.
Ja antaisin niiden rauhassa järjestää uuden lakon, yllyttää koko tehtaan työväenyhdistykseensä ja vaatia minua pois…
POMO
Minä pelkään, että tästä ei seuraa hyvää… Mitä enemmän kurjuus kasvaa, sitä suuremmaksi paisuu myöskin katkeruus ja viha…
MESTARI
Mitä te tarkoitatte? Pitäisikö minun jättää paikkani, ilmoittaa patruunalle, että kyllä minä lähden koska ne tahtovat… ja antakaa niille enemmän palkkaa… Ne vaativat minut maantielle ja nyt minä en hellitä ennenkuin nuo yllyttäjät lähtevät itse. — Sitäpaitsi te tulette jo toisen kerran tarjoamaan minulle neuvojanne ja sosialistisia oppejanne! Antakaa sen nyt myöskin olla viimeinen kerta…
POMO pelästyneenä.
En minä sellaista ole tarkoittanut enkä mitenkään tahdo neuvoa… enkä minä sosialistisia oppeja hyväksy… en…
(Menee.)
(Eteisessä tulee häntä vastaan Kettunen ja astun mestarin huoneeseen. Kävelee hiukan vaivaloisesti, mutta hymyilee kuitenkin nöyrästi ja mielistelevästi.)
MESTARI menee kiittelemään.
Jaha, hyvää iltaa, Kettunenkos sieltä tuli! Käykää istumaan!
KETTUNEN
Kiitos, kiitos! — (Aikoo istua, mutia hypähtää älähtäen ylös, niinkuin tuoli olisi ollut täynnä neuloja käret ylöspäin ja hänen hymynsä muuttuu hassunkuriseksi irvistykseksi.)
Minä tuota, mieluummin seison… tuota, herra mestari…
MESTARI ihmetellen.
Miksi niin? Istukaa nyt vaan, Kettunen!
KETTUNEN änkyttäen.
Niin, tuota, tuota… minä olen tänään tuota, istunut liian paljon… —
(Nöyrästi.) — Mutta jos herra mestari tahtoo, niin kyllä minä, tuota…
(Taas ilmestyy Kettusen kasvoille tuo tuskallinen irvistys sekaantuen hänen nöyränimelään hymyynsä, kun hän varovasti istuutuu ihan tuolin reunalle.)
MESTARI
No, vastakos se kokous nyt loppui?
KETTUNEN puolustellen.
Ei, kyllä se loppui jo seitsemän aikana — mutta minä en tuota, usk… minä en voinut tulla tänne suoraan yhdistykseltä, tuota… Sillä ne olisivat voineet epäillä jotakin, ja tuota… karata minun päälleni… Ne ovat sellaisia kauheita roistoja… niinkuin se Korpikin — ja sen poika! — (Raivosta kihisevällä äänellä.) Niin, minä pyydän nyt herra mestarille ilmoittaa, että se hunsvotti, se poikalurjus hyökkäsi minun kimppuuni, tuota… Ja ihan kepillä, tuota… — (Koskettaa vaistomaisesti housuntakapuoltaan ja lisää sähisten.) — Niin, aivan niin se ryövärin penikka teki! Enkä minä sitä unohda — en, e—n!
MESTARI ei voi pidättää naurahdusta, vaan kääntyy toisaalle; hetken kuluttua.
Kas vaan tuota lurjusta! Kun uskaltaakin!
KETTUNEN kuin haltioissaan.
Jaa! Sanokaas muuta. Kun uskaltaa… senkin…
MESTARI maltittomana.
No niin, oliko siellä kysymys…
KETTUNEN ei huomaa mestarin kärsimättömyyttä, vaan jatkaa innostuneena.
Sellaisia ne ovat! Vaikka ei herra mestarin sentään tarvitse luulla, että minä, tuota, niitä pelkäisin. Ei! — (Viekkaasti.) — Mutta minä voin paremmin hyödyttää herra mestaria, kun ne eivät tiedä mitään…
MESTARI hyväksyvästi.
Kyllä se oikein on, Kettunen! No, kuinkas siellä nyt kävi?
KETTUNEN
Niin tuota, kyllä se nyt loppui…
MESTARI salatulla ilolla.
Todellakin? Kertokaa…
KETTUNEN
Ei siinä, herra mestari, ole enää muuta kertomista, kuin että ne huomenaamuna päättivät mennä työhön — niinkuin herra mestari ja herra patruuna tuota, sen ovat määränneet. Ja niinhän se ollakin pitää; minä olen aina sanonut, tuota, että se on kauhiata kapinoimista jumalan säätämää järjestystä vastaan, kun tuollaisia lakkoja tehdään.
MESTARI
Oikein sanottu! Kyllä minä koetan muistaa tämän — puhun itse herra patruunalle… No, eivätkö ne mitään muuta päättäneet — oliko siellä mitään puhetta kaikkien työhön pääsemisestä?
KETTUNEN raapaisten päätään; typerästi.
Ei — en tuota, minä huomannut….
MESTARI hiukan kärsimättömästi.
Minä tarkoitan, eikö kokouksessa tehty sellaista päätöstä, että kaikkien työläisten on uudelleen päästävä työhön.
KETTUNEN varmasti.
Ei, ei! Eihän siellä mitään sellaista päätöstä tehty. Kuinka ne sentään uskaltaisivat sellaista päättää! Kiittäkööt herra mestaria ja jumalaa, jos vielä armosta pääsevät työhön!
MESTARI mielissään.
Jaha, jaha! Hyvä on. Te olette kunnon mies, Kettunen — sellaisia pitäisi kaikkien työmiesten olla — silloin ei syntyäsi tuollaisia lakkoja ja muita rettelöitä! — Ei siellä muuta sitten ollut…?
KETTUNEN muistellen.
Ei tuota — ei suinkaan, herra mestari…
MESTARI hymyillen.
Hyvä on Kyllä minä sitten tämän muistan.
KETTUNEN
Kiitoksia, kiitoksia vaan! — (Entistä nöyremmin, aivankuin uuden ajatuksen valtaamana.) — Niin tuota, kyllä minä kaikkeni koettaisin mestarin hyväksi… jos tuota — se Korpi poikineen ei enää tulisi tehtaalle… Ja se Suonpää, se on ihan kauhia hunsvotti! — On aivan synti ja häpeä, että se saa olla, tuota. — (Katsahtaa mestariin.) — Niin, minä tarkoitan sitä, että kyllä mestari tuota, on äärettömän hyvä, ihan liian hyvä kun voi sitä lainkaan kärsä…
MESTARI on ensin näyttänyt äreältä ja neuvottomalta, mutta sitten hän kysyy äkkiä, silmät välähtäen.
Oliko Kettunen silloin kuulemassa, kun Suonpää puhui yhdistyksellä, ettei kenenkään pitäisi mennä asevelvollisuuskutsuntaan?
KETTUNEN innostuen.
Juu, juu! Kyllä minä tuota, kuulin!
MESTARI
Eikö se myöskin ole puhunut yhteiskunnan kumoamisesta?
KETTUNEN kostonhimoisesti.
Juu, juu kyllä se puhuu mitä vaan! Ei niin pahaa ole, jota sellainen ei puhuisi! — (Nopeasti, miltei kirkuen.) — Tietysti! Yhteiskunta nurin — että saataisiin minun rahani! Nähkääs herra mestari… minulla on pankissa 2,673 markkaa rahaa, ja sen, juuri sen ne tahtoisivat julkeasti ryöstää… Ja sitten tasata tietysti yhdistyksen jäsenten kesken! Mutta minä, tuota, en luovu rahoistani — en, en! Minä, tuota…
MESTARI keskeyttäen.
Se olikin hyvä, että Kettunen on itse kuullut… Kun minulla on täällä kirje sen Suonpään toimista… enkä ole kaikkea kuullut itse, niin kai Kettunen allekirjoittaa sen…? — (Hakee kiihkeästi.) — Kas, tässä se on.
KETTUNEN ottaa kirjelmän, ja lukee ääneenkin muutamia kohtia.
"Yllyttänyt tottelemattomuuteen esivaltaa vastaan" — "luvannut kumota laillisen hallituksen". — (Raapaisee päätään ja sanoo epäröiden.)
En tuota tiedä, jos se ihan näin sanoi… se puhui jotain yhteiskunnan kumoamisesta…
MESTARI äreästi
No, mutta onhan se sama asia!
KETTUNEN pelästyen.
Niin, kai herra mestari tuota, sen paremmin tietää, tietysti… Ja jos herra mestari kerran tuota, tietää ja tahtoo, niin kyllä minä tuota…
(Menee pöydän ääreen ja kirjoittaa nimensä paperiin.)
MESTARI
Hyvä on! Kettunen pitää nyt sitten mielessään, etten minä ole missään tekemisissä tämän kirjeen kanssa. Nähkääs, se on mukavampi näin, kun — kun minä en ole kaikkea itse kuullut…
KETTUNEN
Niin kai… mestari saa vain luottaa minuun… — (Istahtaa, huomaamattaan, mutta hypähtää äkkiä ja sähisee kasvot kivusta ja suuttumuksesta vääntyen.) — Mutta tuleeko se Korpi sitten varmasti pois täältä… ja, ja varsinkin se pojan hunsvotti, lurjus?
MESTARI joka ei ymmärrä Kettusen kiihtymyksen syytä, huomauttaa kylmästi.
Kyllä minä sitten teen, niinkuin parhaaksi näen.
KETTUNEN nöyrästi.
Tietysti herra mestari itse parhaiten tietää… enhän minä, minä tuota… Jaa, ehkä minä, tuota, saan nyt sitten mennä…?
MESTARI hyvästellen kädestä.
Hyvästi vaan, hyvästi vaan!
KETTUNEN
Hyvästi, herra mestari! Ja nöyrimmät kiitokset, tuota, lupauksistanne…
(Menee.)
MESTARI kävelee edestakaisin hykerrellen käsiään mielihyvästä.
Seisahtuu keskelle lattiaa ja jupisee itsekseen.
— Jaha, koska ne eivät päättäneet — niin kyllä minä päätän — (Laskee sormillaan.) — Suonpää — Korpi — hänen poikansa. Hm. — (Menee telefooniin.) — Saanko patruuna Jönssonille. — Onko se herra patruuna? Jaha, hyvää iltaa, tämä on Holm. Minulla on nyt oikein hyviä uutisia! Senjälkeen kun soitin, kävivät monet työmiehet ilmoittamassa, että tulevat työhön milloin tahansa. Ja äsken oli lakkolaisilla yhteinen kokous, jossa päättivät lopettaa lakon ja palata huomenna töihin ilman mitään ehtoja. — (Paussi.) — Niillä ei onneksi ollut mitään avustusrahastoa, ja kyllä routa porsaan kotiin ajaa! — (Nauraa ivallisesti.) — Kyllä se oikein oli niille lurjuksille, kun menivät levittämään minusta sellaista — ihan perätöntä valhetta! — (Paussi. — Sitten jatkaa omituisen mielistelevällä äänellä.) — Minun pitäisi taas puhua herra patruunalle siitä — siitä eroittamisasiasta. Minä olen edelleenkin sitä mieltä, että jos ne kiihottajat, joiden ansiota tämä lakko oli — jos ne saavat rauhassa jatkaa kiihotustyötään, niin pian liittyy suurin osa työväestä yhdistykseen ja me saamme uuden lakon, joka ei lopu näin helpolla. Sentähden pahimmat pitäisi eroittaa — nyt kun on sopiva tilaisuus. — (Paussi.) — Niin, ainakin ne kolme, joista olen puhunut — sitä vaatii ehdottomasti tehtaan ja herra patruunan etu. Ensiksi Kaarlo Suonpää; sitten Vilho Korpi. — (Paussi.) — Niin — kyllä hän tavattoman hyvä työmies on, mutta hän juuri on suurin syyllinen tähän lakkoon. — (Paussi.) — Tietysti en minä millään tavalla tahdo tehdä herra patruunan tahtoa vastaan, mutta minun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että tuo Korpi on erittäin älykäs mies, se saa täällä niin paljo aikaan, että minä en voi mennä vastaamaan tehtaan turvallisuudesta, enkä työväestön kuuliaisuudesta ja rauhallisuudesta. — (Paussi — iloisesti.) — Herra patruuna siis suostuu Korven eroittamiseen. — (Paussi.) — Kiitos, kiitos! Nuori se kyllä vielä on, mutta isänsä sisu sillä näyttää olevan. — (Paussi.) — Niin, niin, en minä nyt tällä kerralla useampaa… ehkä ne toisetkin jo tuosta huomaavat… — (Paussi.) — Kiitoksia vain — herra patruuna saa täydellisesti luottaa minuun siinä suhteessa! Hyvästi, herra patruuna!
Sytyttää taas sikaarin ja kävelee muutaman kerran lattialla edestakaisin; napsahuttaa sitten sormiaan ja sanoo puoliääneen. — "Kaikki käy kuin rasvattu!"
Pomo tulee sisään ja asettaa pitkän koneenavaimen nurkkaan.
MESTARI ystävällisesti.
No, onnistuitteko?
POMO
Onnistuin minä sentään lopulta…
MESTARI iloisesti.
Hyvä on, hyvä on! Vaikkei nyt enää muutenkaan ole mitään hätää — huomenna alkavat työt! — (Tarjoaa sikaarin.) — Tässä olisi, pankaa sauhuksi.
POMO hämmästyneenä.
Todellakin! Onko lakko loppunut? Onko patruuna antanut myöten? — (Ottaa koneellisesti sikaarin.)
MESTARI
Ei — sitä hän ei ole tehnyt! — (Avomielisesti.) — Vaikka kyllä hän, näin meidän kesken puhuen, olisi jo monta kertaa antanut perään — jollen minä olisi saanut häntä vakuutetuksi voitostamme… Mutta minä toimitin myöskin voiton. — No istukaa, istukaa ja pankaa sauhuksi 1 Ja mitä äskeiseen tulee — niin se saa olla kokonaan unohdettu…
POMO änkyttää epäröiden.
Niin minä tarkoitin todella hyvää… Ajattelin, pelkäsin että mestarille kävisi huonosti… jos he saavat tietää… että se onkin herra mestari, joka todella on ollut ihankuin johtaja
MESTARI innostuneena.
Johtaja! Se on oikea sana! Se minä olen ollut… Mutta eivät ne minulle mitään mahda — kun karjasen, niin hajaantuvat kuin lampaat! — Jaa… tässä muistaissani ilmoitan, että olen aikonut toimittaa teille 50 mk kuukautisen palkankorotuksen — koska lakko meni näin hyvin.
POMO muuttuen heti nöyremmäksi.
Kiitoksia, kiitoksia, herra mestari… Kyllä minä… minä sitten koetan…
MESTARI
Minä luotan nyt siihen. — (Nojautuu taaksepäin, puhallellen savuja ja puhuu ensin kuin itsekseen.) — Jaa, kyllä sitä tuntee kuin taakasta päässeensä ja samalla tyydytystä, kun on yksin saanut aikaan tuollaisen voiton, siinä on täytynyt häärätä yöt ja päivät — ja käyttää järkeä. — Te ette voi aavistaa, miten paljon siinä täytyy ajatella ja miten monenlaisia keinoja käyttää ennenkuin saa masentumaan…
POMO näyttää nololta ja kiusaantuneella.
Ei minulla taida enää tänään olla mitään tehtävää…
MESTARI
Ei kai! Ja huomenaamuna sitten aletaan täydellä höyryllä! Hyvää yötä, hyvää yötä!
(Pomo menee.)
(Kävelee innostuneena pari kertaa edestakaisin lattialla, sitten vilkaisee kelloaan ja alkaa sulkea kirjoituspöydän laatikoita.)
(Silloin kuuluu kolme kovaa koputusta. Mestari säpsähtää ensin, mutta hillitsee itsensä ja huutaa. — "Sisään!")
(Hetken äänettömyyden jälkeen aukenee ovi ja sisään astuu Kaarlo. Hän vapisee vilusta ja kuumeesta, hänen kasvonsa ovat tavattoman kalpeat ja hän huohottaa kuin nääntymäisillään; hän pysähtyy ovelle äänettömänä ja tuijottaa mestaria hillitystä vihasta ja kuumeesta hehkuvilla silmillään.)
MESTARI pelästyneenä.
Miksi tulette näin myöhään…? Mitä asiata? Onko teillä… minulle asiata…?
KAARLO lausuu vieraalla, käheällä äänellä kuin iskien.
Miksei Korvolle anneta jauhoja kauppiaasta?
MESTARI hämmentyy hetkeksi, mutta sitten ärähtää röyhkeästi.
Mitä se sinulle kuuluu?
KAARLO vähän äänekkäämmin.
Se kuuluu! Koska te olitte kieltänyt! Kauppias sanoi.
MESTARI silmät välähtäen.
Vai sanoi kauppias niin. No niin! Minä tein sen — Patruunan käskystä…
Entä sitten?
KAARLO
Miksi, miksi? Minä tahdon tietää sen!
MESTARI pilkaten.
Vai tahdotteko te vieläkin! No hyvä! Sentähden, että tämän jälkeen ei
Korpi enää tule tehtaaseen, tule tehtaaseen.
KAARLO läähättää ja änkyttää katkonaisesti.
Tarkoitatteko, että hän joutuu pois? Korpi, joka on ollut täällä tehtaan perustamisesta asti. Ajetaanko hänet pois?
MESTARI hymähtää hiukan nähdessään sanojensa murhaavan vaikutuksen.
No, mitenkä sen ottaa!
KAARLO kiihkeästi ja tuskallisesti.
Ei, ei! Se on mahdotonta! Peruuttakaa se! Teidän täytyy peruuttaa se!
MESTARI
Täytyy! Kuka minut pakottaa? Sitäpaitsi — se on patruunan toimenpide…
KAARLO harvakseen, syyttävästi.
Se on teidän tointanne! Te olette sen järjestänyt! Te, te!
MESTARI
Älkää huutako! — (Kostonhimoisesti.) - Se on oikeastaan sivuasia, kenen tointa se on — pääasia on, että hän menee täältä. Ja jollei ole muuta asiaa, niin lähtekää tekin täältä — ehkä tehtaaltakin… Se on minun mielipiteeni.
KAARLO yhä nousevalla vihalla.
No, minä en huuda… Mutta Korpea ei ajeta kuin koiraa! Te itse menette ennen… Niin, lähtekää te pois tältä tehtaalta! Se on minun mielipiteeni!
MESTARIN silmät välähtävät kiukusta ja epämääräisestä pelosta. Hän hillitsee kuitenkin itsensä ja sanoo puoleksi ivallisesti.
Pois? Minä! Miksi niin…?
KAARLO
Te olette tehnyt täällä niin paljon pahaa… En voi kärsiä, että te jäätte tänne!
MESTARI koettaa vieläkin puhua pilkallisesti, vaikka vapisee raivosta.
Vai niin… Te ette voi kärsiä minua… Mutta herra ei näytä vielä tietävän, että hän huomenna lähtee täältä toisten villitsijäin mukana. — Pahaenteisesti. — Tänne ei kukaan teistä koskaan tule takaisin — eikä teitä muuallakaan avosylin työhön oteta… Ymmärrättekö…?
KAARLO hiljaa, jännittyneenä.
Aiotteko te Korvenkin tulevaisuuden tehdä tuollaiseksi…
MESTARI aivankuin vihastaan juopuen.
Tulevaisuudestanne minä viis — sen saatte nähdä — kun odotatte… Mutta täältä menette huomenna — ellei muuten min vankikyydillä. Te olette nähtävästi unohtanut, että minulla on vieläkin eräs varma keino jälellä…
KAARLO kuumeisen nopeasti ja tuskallisesti.
Minä kyllä menen ilman muuta - se ei mitään merkitse. Mutta, mutta antakaa Korven jäädä… Häneltä on lakon aikana mennyt kaikki, paljon lapsia — pienin vielä sairaana Mihin hän joutuu keskitalvella, kun kaikkialla on niin kova työttömyys…? — (Katsoen maahan, jatkaa hän aivankuin ponnistellen.) — Mestari… minä menen heti, jo tänä yönä… koetan unohtaa kaikki, kaikki — mutta antakaa, antakaa Korven olla työssä…
MESTARI keskeyttää voitonriemuisesti, pilkaten.
Oo — vai jo toinen ääni kellossa! Mutta se on jo myöhäistä! Minulle ei rankaisematta syydetä sikamaisuuksia! — Matkien. — "Minä en voi kärsiä teitä!" Mitä se on? — (Lyö raivokkaasti nyrkkiänsä pöytään.) — Te, sinä, nulikka! Sinä olet ollut täällä vain minun armostani! Olisin voinut koska tahansa lähettää sinut ikuiselle tielle! Ja sinä uskallat — uskallat sanoa, ettet, ettet kärsi minua tehtaassa! Tiedä huutia — lurjus, nulikka, sinä…! — (Vaikenee niinkuin ei löytäisi kyllin tehokasta nimitystä.)
KAARLO näyttää ensin omituisen avuttomalta, lamautuneelta, mutta käsittäessään turhaan nöyrtyneensä, valtaa hänen kuumeisen olemuksensa villi viha, ja se kiihtyy jokaisesta sanasta.
Niin — minä en kärsi! Te olette… teidän tähtenne jouduimme häviöön… Ja sitten aijotte vielä ajaa pois Korven… te, te.. — (Muistaa äkkiä ja lausuu raskaasti ja läpitunkevasti kuin tahtoisi surmata sanoillaan.) — Niin — te tapoitte Halosen — teidän tähtenne hän hirtti itsensä!
MESTARI änkyttää tolkuttomasti.
Mitä… onko hän…? Minkätähden…?
KAARLO samoin kuin ennen.
Te pakoititte hänet uhkauksillanne pettämään toverinsa — sentähden hän sen teki. Ilahduttaako teitä työnne…?
MESTARI tointuen uudestaan heräävästä vihasta.
Mitä… sinä uskallat… teet täällä…? Pois täältä… tiehesi! Muuten käy huonosti — huonosti sanon minä.
KAARLO uhkaavasti.
Niin teille käy huonosti jollette lähde — teidän täytyy mennä pois täällä! - (Hiljemmin.) - Sillä te olette tehnyt sellaisen rikoksen, että, että…
MESTARI
Rikoksen? Sinulle? Mitä minä sinulle olen tehnyt…?
KAARLO tuskasta ja raivosta käheällä äänellä.
Te olette raiskannut minun morsiameni? Kurja konna! Murhaaja!
MESTARI tolkuttomasti.
Mitä, mitä sanot…? Lurjus! Vankeuteen toimitan… Siperiaan, siellä istut… lurjus! — (Ikäänkuin kostonhimosta huumautuen unohtaa hän kaiken varovaisuuden ja sähisee röyhkeästi ilkkuen.) — Ja tiedä se, että minä teen ja tulen aina tekemään, mitä itse tahdon! Morsiamesi! Entä sitten? Kyllä se sinulle vielä kelpaa…
KAARLON hampaat kirskahtavat terävästi, hän astuu askeleen eteenpäin, ärjähtäen hurjistuneena.
Kuolema ja helvetti! Nyt riittää! Kysyn viimeisen kerran: lähdetkö täältä?
MESTARI änkyttää pelosta ja kiukusta vavisten.
En koskaan sinun käskystäsi… senkin, senkin roisto! Mitä nyt… sinä…
KAARLO
Vai et mennyt…
(Hypähtää notkeasti ovelle, vääntää sen lukkoon ja pistää avaimen taskuunsa. Hänen kuolemankalpeat kasvonsa näyttävät pelottavilta ja silmissä leiskahtaa julma, mieletön riemu.)
Hyvä on!
MESTARI pälyilee kauhistunein katsein ympärilleen, ähkyen.
Mitä tämä on…? Päästäkää, päästäkää minut… pois, minä tahdon…
KAARLO huutaa kaameasti.
— Myöhäistä! Et enää mene täältä!
(Hän kyyristyy hiukan ja tuijottaa hetken kuin sekopäisenä kuumeesta kiiluvin silmin vihollistaan. Mestari käyttää tätä toimettomuutta hyväkseen, hyökäten äkkiä telefooniin.)
MESTARI kiertää telefoonin kampia vimmatusti ja parahtaa hätääntyneenä.
Poliisikamari! Apua Jönssonin tehtaalle! Täällä… apua!
(Kaarlo aikoo ottaa revolverin taskustaan mutta se takertuu taskun vuoriin. Mestari huomaa sen, heittää kuulotorven ja siepaten nurkasta pomon jättämän koneavaimen aikoo hyökätä Kaarlon kimppuun.)
(Mutta viime hetkellä saa Kaarlo revolverin irti taskustaan ja ojentaa sen mestaria kohti. Mestarin ase putoaa kolahtaen lattialle, hän pakenee kamariinsa ja lukitsee oven, huutaen eläimellisellä äänellä)
Apua… auttakaa, auttakaa! Minut murhataan… murhataan!
(Kaarlo ei puhu enää mitään. Hurjalla vimmalla potkaisee hän oven säpäleiksi ja syöksyy mestarin huoneeseen. Sieltä kuuluu askelten töminää, mestarin hätähuuto joka vaikenee korahtaen revolverin laukaukseen. Sitten seuraa hiljaisuus ja hetken kuluttua tulee Kaarlo takaisin revolveri kädessään.)
(Hän seisahtuu keskelle huonetta ja katselee ympärilleen kuin mieletön — ikäänkuin heräisi pitkästä unesta tietämättä missä on. Näin seisoo hän kauan äänettömänä — pari kertaa vain raskaasti huokaa.)
(Äkkiä hän katsahtaa revolveriin ja hänen kasvoilleen häilähtää ikäänkuin pelastavan ajatuksen varjo, hänen rintansa alkaa kohoilla entistä raskaammin, kalpeat kasvot muuttuvat omituisen päättäväksi ja samalla surullisiksi. Sitten katsahtaa kerran ympärilleen kuin hyvästellen, kohottaa revolverin piipun ohimoansa vastaan ja ummistaa silmänsä…)
(Mutta juuri silloin alkaa kuulua kiireisiä, läheneviä askeleita, arka koputus ja vihdoin hätäinen,, tuskallinen kuiskaus.)
ANNI
Kaarlo, Kaarlo — oletko siellä? Sano, sano, oletko siellä?
(Äänettömyys. Kaarlon revolveri vaipuu alas.)
ANNI
Voi jumala! Hän on kuollut… Avaa, avaa… Kaarlo…
(Kuuluu useampia askeleita.)
KORVEN ÄÄNI
Onko hän siellä? Mitä?
(Yhä enemmän askeleita ja muuta melua.)
POLIISIN ÄÄNI röyhkeänä.
Mitä täällä on tapahtunut? Täältä pyydettiin apua. Onko ovi suljettu?
(Koputtaa lujasti.)
POLIISI
Avatkaa poliisimestarin nimessä!
KAARLO ei vieläkään liikahda paikaltaan — katsahtaa vain ympärilleen kuin piiritetty metsäneläin.
ANNI vihlovalla, sydäntäsärkevällä äänellä.
Kaarlo, jumalan tähden — oletko, oletko sinä siellä? Jos elät, niin aukaise…
(Kaarlo säpsähtää niinkuin olisi saanut ankaran iskun. Astuu askeleen, mutta epäröi vieläkin hetken; sitten heittää revolverin luotaan ja menee raskain askelin aukaisemaan oven.)
(Poliisit, Anni, Emil ja Korpi astuvat sisään. Etummainen poliisi osoittaa toverilleen Kaarloa ja menee suoraan mestarin huoneeseen.)
TOINEN POLIISI lähenee Kaarloa epävarmasti.
Oletko sinä tuota… Mitä täällä on tapahtunut? Mitä, mitä sinä täällä teet… näin myöhään?
POLIISI ilmestyy mestarin huoneen ovelle ja änkyttää kauhistuneena.
Mestari… on murhattu…
(Kaikki seisovat lamaantuneina hämmästyksestä.)
KORPI mutisten kuin itsekseen.
Onko se totta…?
POLIISI tekee äänettömän merkin toverilleen läheten Kaarloa — ja sitten he yhtäkkiä tarttuvat häneen ja kytkevät käsirautoihin.
Mitä sinä olet tehnyt, roisto! Tunnustatko rikoksesi? Sinä olet vangittu — murhasta… Kaikki vastarinta turhaa. — (Toiselle poliisille.) — Ilmoita heti patruunalle.
(Tämä lähtee telefooniin. Soittaa Jönssonnille.)
KAARLO masentuneesti.
Vangitkaa vain — minulle on nyt kaikki samantekevää. — (Itsekseen.) —
Mutta miksei, miksei hän luvannut mennä?
POLIISI mutisten.
Vai samantekevää… niin, kai se on samantekevä, kun ihminen on tapettu… — (Asettuu valppaana seisomaan Kaarlon taakse.)
TOINEN POLIISI puhun telefooniin.
Onko se herra patruuna? Tämä on mestarin konttorissa. Täällä on tehty kamala murha — mestari Holm on ammuttu… Niin juuri täällä. Tahtooko herra patruuna tulla itse tänne? Jaha, kyllä me odotamme…
(Asettaa kuulotorven paikoilleen ja sanoo toiselle poliisille.)
Patruuna tulee tänne — meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee…
KORPI palaa mestarin huoneesta, astelee hitaasti Kaarlon luokse, ja lausuu hetken äänettömyyden jälkeen raskaan liikutuksen valtaamana.
Voi Kaarlo — mitä sinä olet tehnyt? Miksi, miksi? Ellet itseäsi ajatellut, niin etkö muistanut köyhien yhteistä suurta asiaa? Olethan aina myöntänyt, ettei murhilla ja väkivaltaisuuksilla saada mitään aikaan, paitsi vahinkoa. Juuri tänä iltana sinä selitit sitä kokouksessa. Olet selittänyt toisille, varoitit sellaisesta ja nyt…? Miten se on mahdollista?
KAARLO epätoivoisesti, tolkuttomasti.
Voi antakaa, antakaa anteeksi… Minä en ymmärrä itsekään, miten se oikein tapahtui… Minä päätin vielä täälläkin, etten saa menettää malttiani ja koetin puhua kauniisti, pyysin. Mutta kun se alkoi ilkkua, pilkata, silloin tuntui niinkuin päässäni olisi alkanut hurjasti pyöriä, kohista — enkä muistanut, huomannut mitään, ennenkuin kaikki oli myöhäistä… Voi minua… voi…
KORPI värisevin äänin, lohduttavasti.
Kaarlo parka — en minä sinua enää syyttää tahtonut… Minä kyllä ymmärrän, että tämä on onnettomuus, jolle et ole voinut mitään… Tulin vaan sanoneeksi kun pelkään, että tämän tähden aletaan ahdistaa muutenkin heikkoja työväenjärjestöjä, vainota toimihenkilöitä, leimataan ehkä murhamiehiksi — niin on muuallakin tehty… Se olisi niin suuri vahinko…
KAARLO kohottaa raudoitetut kätensä kasvoilleen, ähkyen tuskallisesti.
Ja minä, minä, minä…
EMIL katkeran toivottomasti
Entä sitten? Eihän tästä muutenkaan ikinä tule sen parempaa! Nytkin kärsittiin viikkokaudet ja palkaksi saadaan lähteä maantielle pakkaseen, nyt kun ei enää jaksa kävellä. Ja pienet viattomat lapsetkin ovat ihan turhaan kituneet ja kuolleet suorastaan nälkään. Se on jotain, jotain…
KAARLO kuin itsekseen, vapisevalla äänellä.
Se juuri kauheinta onkin. Ken eilenkin oli hautausmaalla ei koskaan voi unhottaa sitä pitkää kirstujonoa, ja äitejä jotka vilusta väristen tuijottivat pienokaisiaan jotka lepäsivät viime kehdoissaan niin surkean laihoina ja hentoina kuin kuoliaaksi paleltuneet linnunpojat.
KORPI on kuunnellut synkän, neuvottoman näköisenä, mutta äkkiä hänen katseensa kirkastuu ja hän lausuu innostuneena.
Ei pojat — he eivät ole kuolleet turhaan… Nuo hennot laihtuneet ruumiit tulevat haudoistakin huutamaan kärsimyksistään, meidän taistelustamme. Nuo pakkasen jäykistämät pikku suut puhuvat ikuisella äänettömyydellään vakuuttavammin kuin mitkään sanat, herättäen tuhansia työläisiä ajattelemaan asemaansa. Ja kun olosuhteet pakottavat työläisluokan järjestymään, siis kehittämään, sivistämään itseänsä, saa se samassa suhteessa yhä enemmän vaikutusvaltaa — ja parantaa myöskin yhtämittaa asemaansa. Ja niin on lopulta kaikki muuttuva. Työläisten voittoa ei voi ehkäistä mikään sorto eikä väkivalta. Ei siis tarvitse toivottomaksi — tämä on vain…
POLIISI keskeyttää ankaran virallisesti.
Vaiti! Lopettakaa vihdoinkin kiihoituksenne, sillä te joudutte vastaamaan siitä, mitä nyt olette saaneet aikaan! Tiedättekö mikä rangaistus seuraa murhaan yllyttämisestä?
KORPI tolkuttomasti.
Murhaan yllyttämisestä?
POLIISI
Niin juuri 1 Siitä tulee kuritushuonetta! Sentähden minä kiellän teitä poistumasta, kunnes saan lähempiä ohjeita.
ANNI tuskallisen hämmästyksen valtaamana.
Isä kuritushuoneeseen 1 Isä on syytön!
KAARLO katkeran masentuneesti.
Korpi? Yllytyksestä? Mitä, mitä te puhutte? Ei, älkää enää — se on liikaa.
EMIL kuohahtaen voimattomasta vihasta.
No, viekää sitten minutkin! Ja pian! Parempi on istua raudoissa, kuin elää tällaista elämää! Miksette tapa heti? Kuolema ainakin lapsille tulee, jos ne yksin jätetään.
POLIISI
Vaiti, sanon minä! Ei täällä rähistä!
KAARLO kääntyy mestarin huonetta kohden, katseessaan epämääräinen toivottomuus ja tuska.
Eikö jo voida lähteä täältä? Minne tahansa!
POLIISI röyhkeästi.
Ei täältä lähdetä ennenkuin patruuna tulee!
(Tarttuu Kaarlon hihaan aivankuin peläten tämän pakenevan.)
ANNI on aivankuin kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Nyt hän tulee Kaarlon luokse, tarttuu vapisevin sonnin vuoroin käsiin ja rautoihin ikäänkuin irroittaakseen ne, sitten lysähtää polvilleen kuin kuolettavan kuulan satuttamana parahtaen särkyneesti.
Kaarlo…
KAARLO hätkähtää, kuin pahasta unesta havahtuessa ja änkyttää katkonaisesti:
Voi Anni — mitä tämä on? Onko kaikki totta, Anni parka? Olenko minä murhaaja jonka elämä hukkuu hämärään vankikoppiin… — (Katsahtaa kuin tuskasta sekopäisenä ympärilleen.) — Voi Anni… eikö mitään… Sinnekö meidän pikku kotimme häipyi…? Ja me puhuimme puutarhasta… missä leikkivät pienokaiset… Ei, kyllä kuolema on parempi… — (Ääni katkeaa kuin tukehtuneena.)