HULLUN PÄIVÄKIRJA
Vanha harmaapartainen mies istui yksin hienossa ruokasalissa, ja silmäili väsyneesti aamulehteään. Vanha palvelija kaatoi hänelle kahvia, kumarsi äänettömästi ja siirtyi seisomaan hänen tuolinsa taakse.
Hän pani sokeripalan kuppiin, hämmenteli sitä hitaasti ja sitten hörppi hitaasti puolisen kuppia, jättäen lopun siihen.
Vanha palvelija rykäsi ja huomautti arasti ja huolestuneesti:
— Herra tohtori… suvaitkaa ottaa hiukan leipää… se on tuoreita…
— Onko posti tullut?
— Ei vielä, herra tohtori, — vastasi palvelija alakuloisesti.
Vanha mies nousi ja asteli heikoin askelin toiseen huoneeseen. Istui pehmeään nojatuoliin ja sytytti sikaarin.
Hetken kuluttua hän nousi uudestaan, asteli ikkunan ääreen ja hänen ryppyisissä kasvoissaan kuvastui tuskallinen, levoton odotus.
Hän hätkähti kuullessaan jostain kaukaa ovikellon äänen ja heti sen jälkeen toi palvelija tarjottimella kirjeen ja paketin…
Hän sieppasi kirjeen, repi auki kuoren — vieras käsiala: »Arvoisa herra». Hän heitti pois kirjeen.
Pienestä paketista tuli ensimmäisenä esiin silkkipaperikäärö; hän kääri sen auki vapisevin sormin — ja sodassa olevan poikansa kello tikitti hänen kourassaan… Toisesta kääröstä ilmestyi valokuva, jossa hän oli yhdessä morsiamensa kanssa… sitten sormus.
Hän hätkähtää; totuus työntyy tylsänä, jääkylmänä nuolena sydämeen…
Sikaari unohtui sammuneena hänen käteensä: hän muisti samanlaisen syyspäivän kaksi vuotta sitten, jolloin hänen nuorin poikansa oli tullut sisään ja hiukan arasti kysynyt, lähteekö sotaan vapaaehtoisena, vai ei. Kun kaksi veljeä oli jo kaatunut, niin isä jäisi aivan yksin, jos… Sentähden hänestä on väärin jättää isä yksin ja saa isä ratkaista…
Vanha mies muistaa vieläkin äänensä valheellisen juhlallisuuden, vastatessaan hitaasti:
— Mene poikani! Minun tähteni ei isänmaa saa kärsiä. Minulla ei saa olla mitään, joka olisi isänmaata kalliimpi!
Poika punastui, katsahti häntä omituisesti ja lausui lyhyesti: Hyvä.
Kääntyi ja poistui hitain askelin.
Oo — hän olisi tahtonut silloin peruuttaa sanansa, pyytää, rukoilla, ettei poika lähtisi — eikä kuitenkaan tehnyt sitä.
Ja seuraavana päivänä poika lähti.
Katumus se ei ole mitään sen kauhean tunteen rinnalla, jota hän on siitä lähtien povessaan kantanut kuni myrkyllistä käärmettä, — käärmettä, joka aina vähän ajan kuluttua puree paljasta ihoa eikä sen myrkystä kuole, kituu vain…
Vanha mies oli kuin jähmettynyt, tunsi vain, miten kylmä hiki pusertui suurina karpaloina hänen otsalleen ja päässä pyöri kaikki kohisevana kaaoksena. Hämärästi käsitti hän jotain hirmuista tapahtuneen — mutta mitä?
Kuin unessa katseli hän, miten ryppyiset, vapisevat sormet pitelivät sormusta, jossa oli punainen kivi — ja alkoi taas muistaa… Tuo kivi muistutti suurta veripisaraa — hänen vertansa. Ja hänelle tuli tuskallinen mielikuva: se värisee… Niin, se eli vielä, se itki, valitti, se toi hänen viimeisen tervehdyksensä… Se on hänen nuorta, punaista vertansa…
— Miksi, miksi minä silloin… kaksi vuotta sitten? — kuiskasi hän äänettömästi ja tarttui tukkaansa. Sitten kuuli hän raskaan, haavoitetun voihketta muistuttavan huokauksen — ja huomasikin huokaisseensa itse; kaikki on niin epäselvää ja ahdistavaa kuin tuskallisessa painajaisunessa.
— Mutta se suuri ja kiduttava ei ole unta — nuo esineet ovat todellisia, eivätkä katoa… Hän rukoilee, että se olisi unta, mutta ei, ei… Hän kuulee kadulta huutoja, vaunujen jyrinää… Joku huutelee nauraen toiselle, kuuluu joku kirous… heleätä naurua… Ei… Onko se siis totta? Onko hän…?
Ja aivankuin vastaukseksi itselleen kuiskaavat hänen vapisevat huulensa:
— Jumalani… jumalani ainoa poikani on kuollut… kuollut.
Mutta silloin on hän kuulevinaan jonkun vieraan, ilkkuvan äänen kähisevän korvassaan:
— Entäs kaksi vuotta sitten…?
Vanha mies katsahtaa ympärilleen kuin mieletön. Silloin hän huomaa käärössä poikansa muistikirjan — ja tarttuu siihen niinkuin hukkuva hädässään… Hänen poikansa oli joka päivä kirjoittanut tärkeimmät kokemuksensa ja tunnelmansa muistiin ja lähettänyt hänelle joka sunnuntaiksi — jotta hän sai päivä päivältä seurata poikansa elämää. Puolet kirjan lehdistä oli jo irroitettu: ne olivat täällä hänen pöytälaatikossaan ja jatko oli nyt hänen vapisevissa käsissään, kirjoitettuna hänen kauniilla käsialallaan… Vanha isä tunsi aivankuin epämääräistä toivoa alkaessaan lukea:
Maanantaina 10 p:nä heinäk.
Rakas isä:
Olen vieläkin kenraalin kirjurin apulaisena ja olen niin iloinen, ettei minun tarvitse mennä juoksuhautoihin — tänään minä vasta ensikerran sen oikein tunsin.
Taistelu on jatkunut täällä jo kolme päivää yhtämittaa. Äsken kun minun piti viedä eräs paperi kenraalin allekirjoitettavaksi ja olin aukaisemaisillani sen maalaistuvan oven, jossa kenraali asuu, kuulin kummallisen voihkauksen. Pysähdyin jännittyneenä ja kuulin hänen vieraan, käheän kuiskauksensa:
— Poikani… poikani… Jumala, miksi sen teit?
Kuului taas tuo voihkaisu ja se sattui sydämeeni kuni kylmä pistimen kärki: kenraalin molemmat pojat olivat kaatuneet tänä aamuna — ja minä muistin sinut, isä… Sentähden tuntuu niin hyvältä, että olen täällä… Miten sinä kärsisitkään, jos jäisin sinne silvottuna, muodottomana… Sinähän olet muutenkin niin yksin, rakas isä… Luonnollisesti en itsekään tahtoisi kuolla, olenhan nuori, elämäni kaikki vielä edessä… Ja kun hän vielä — niin, kyllähän te ymmärrätte, isä…
Tiistaina 11 p:nä.
Taistelu on päättynyt. Hyökkäys lopullisesti torjuttu. Suuri vihollisjoukko tuli eristetyksi pääjoukosta ja sen täytyi antautua. Ja minä olin äsken asemalla kun viimeisiä heistä sullottiin rautatievaunuihin.
Pölyisellä ratapihalla oli kauhea helle. Pitkän tavaravaunurivin ympärillä pyörivät ja häärivät hikiset, likaiset olennot kuumeentapaiselia kiireellä ja savuisessa ilmassa risteili käheitä käskyjä, haukkumasanoja, kirouksia…
Kenraali karautti roturatsuaan sinne tänne, jotta vaahto putoili sen mustilta kyljiltä… Sitten seisautti sihteerinsä kohdalle ja kysyi kolealla, aivankuin pidätetyllä voitonriemulla:
— Ovatko kaikki vaunuissa, herra kapteeni?
Kapteeni, jonka apulainen olen, läheni kiireesti ja vastasi kunniaa tehden:
— Ovat, herra kenraali!
— Montako?
Kapteeni katsahti muistikirjaansa ja vastasi taas kunnioittavasti:
— Kaikkiaan 867, teidän ylhäisyytenne! Niistä on 105 vaarallisesti ja 264 lievemmin haavoittunutta; loput terveitä.
— Hyvä, — virkkoi kenraali hitaasti ja jotain epämääräistä, pahanenteistä välähti taas hänen katseessaan. — Vihollisten lentokoneet ovat särkeneet sillan — vankijunaa ei siis toistaiseksi voida lähettää. Hankkikaa lujat lukot ja sulkekaa heti kaikki ovet.
Kapteeni katsahti neuvottomasti ympärilleen ja sitten sanoi arasti, miltei kuiskaten:
— Teidän ylhäisyytenne… vaikeasti haavoittuneet…
Hän vaikeni, sillä kenraalin kasvot muuttuivat peloittavan näköisiksi. Tuijottaen kapteenia silmiin, sinkautti hän pidätetystä raivosta sähisevällä äänellä:
— Lukot oviin!
Kapteeni kalpeni ja hänen katseensa vaipui; kunniaa tehden sopersi hän vapisevin äänin:
— Ymmärrän, herra kenraali…
Minä kuulin ja näin kaikki, sillä seisoin aivan vieressä ja minua pelottaa — mieleeni tahtoo väkisin tunkeutua kamala aavistus… Kenraalin pojat kaatuivat eilen… Ei — se ei ole mahdollista — se on mahdotonta…
Keskiviikkona.
Istun vaunun alla ja kirjoitan tätä muistikirjaani. Auringon paahteessa on mahdoton olla, helle on vielä hirveämpi kuin eilen. Ei ainoatakaan tuulenhenkäystä, ei pilvenhattaraa taivaalla, hehkuva ilma vain värisee, aivankuin avaruus olisi täynnä tulisena kiehuvaa lasimassaa. Ratakiskot ovat tulikuumat. Hiekka polttaa jalkoja kenkien lävitse. Kaikki näyttävät loppuun nääntyneiltä ja monet tuijottavat tylsin verestävin silmin eteensä — aivankuin olisivat olleet pari viikkoa yhtämittaa humalassa.
Eikä ole vettä.
Me olemme sentään ulkoilmassa — mutta vangit…? Ovia ei ole kertaakaan aukaistu ja siellä he ovat kaikki, haavoittuneet, kuolevat, ja… Ei, en uskalla ajatella… Sieltä kuuluu niin kamala meteli: jyskettä, valituksia, rukouksia, korinaa… Ei, ei…
Ja kummallakin puolella on kasakkaosasto kuularuiskujen kanssa… Ei voi mitään…
Torstaina.
Minä en tällä hetkellä käsitä paljo muuta kuin sen, että suuta kirvelee ja kurkkua polttaa, ikäänkuin sieltä nousisi hiljainen tuuli. Pitkällisen kuivuuden vaikutuksesta ei koko paikkakunnalla ole vettä; eräässä suossa vielä löytyy sakeata, hyönteisistä kihisevää moskaa, josta selittämällä on saatu vähän harmahtavaa nestettä — mutta eihän siitä joukot saa. Ja helle tuntuu kiihtymistään kiihtyvän — nyt on kovin vaikea hengittää. Ja kaiken lisäksi on vankivaunuista alkanut kuulua sellaista, jota ihmiset eivät voi kauan kestää. Tänään jo ryntäsi parikymmentä sotilasta aivankuin mielettöminä vaunuja kohden; mutta kuularuiskut alkoivat heti säristä — ja heidät kannettiin kaikki paareilla pois: hautaan…
Ooh — äsken menin vaunujen toiselle puolelle tuulen alle — ja olin vähällä tukehtua, pyörtyä; sieltä tuli niin pöyristyttävä löyhkä. Siellä tukehuttavassa kuumuudessa he kaikki viruvat yhteensullottuna: kuolleet, haavoittuneet, kuolevat ja mielipuolet… Oh… Tuo korina tunkeutui suoraan sydämeeni hyytävän kylmänä, värisyttävänä.
Myöhemmin.
Äsken tapahtui jotain odottamatonta ja kauhistuttavaa: vaunuista kuului naurua — ja se on lisääntynyt yhtämittaa. Tuo nauru on tuhat kertaa kauheampaa kuin vihlovinkaan voihke ja tuskanhuudot — ja se yltyy, yhä, yltyy…
Olen ollut täällä ratapihalla jo pitkän ajan mutta en voi poistua. Minun täytyy kuunnella. Vaunuista kuuluu yhtenä kammottavana kuorona matalaa, käheätä hörkötystä ja hohotusta, nääntynyttä uikutusta ja pitkäveteistä, kimeätä ulvontaa ja vihlovia kiljahduksia. — Ne tunkeutuvat ruumiin lävitse aivankuin jääkylmät, pitkät pistimet…
Herra jumalat Mitä, mitä tämä on…? Minä tunnen kauhean halun yhtyä tuohon nauruun… Herra auta, auta minua!
Perjantaina.
Rakas isä!
Suo minulle anteeksi, minä olen muutaman kerran nauranut. Toverit pelästyivät ja minä pelkään, että saan siitä jonkun rangaistuksen — en voinut sille mitään! Nyt ovat toverinikin alkaneet nauraa; mutta minä en enää — en naura enää!
Lauantaina.
Isä!
Minun täytyy kirjoittaa muutama rivi ja lähettää sinulle, vaikka minulla on kuumeentapainen kiire. Sillä minulle on tapahtunut yliluonnollinen onni — minulle on annettu elämän avain.
Minä taistelin kauan vastaan, vaikka vaunuista yhtämittaa kuului iloinen nauru. Lopulta ilmestyi enkeli taivaasta ja sanoi: Sinä olet valittu. Naura! Minä täytin hänen käskynsä ja yhtäkkiä tunsin, miten sydämeeni syöksähti ihana valo, nälkä, jano ja väsymys katosi kuin pyyhkäistynä ja sanoin kuvaamaton riemu täytti koko vapisevan ruumiini. Nyt ymmärsin, että se oli Saatana, joka oli estänyt minua totuudesta!
Oi, iloitse isä! Iloitse, että sinulla on sellainen poika! Ajattele: vuosituhansia ovat ihmiskunnan suurimmat nerot uhranneet koko elämänsä tuolle kysymykselle ja sen olen nyt minä ratkaissut! Minä olen keksinyt elämän loimen salaisuuden.
Ja se on tämä: ihmiskunnan, kaikkien ihmisyksilöjen täytyy kehittyä niin pitkälle kuin minä olen kehittynyt — että voi nauraa kaikelle; tietää kaikki ja tuntea samaa, ääretöntä riemua kaikesta olevaisesta, niinkuin minä ja muutamat valitut minun seurassani..
Tiedätkö, minä näin äsken taivaan — ja sen suunnaton, pyörryttävä ilo oli tukehduttaa minut. Näetkös isä, se on niin kauhean suurta, että se tuntui ensin mahdottomalta kestää, minä luulin kuolevani, tukehtuvani. Mutta pian siihen totuin ja sitten vasta ymmärsin, että olen kuolematon, suurin elävistä…
Niin, isä ja äiti, teitä palvellaan pian tuhansissa kirkoissa, miljoonat kunnioittavat ja ylistävät teitä siitä, että olette minut kasvattanut — että olette kasvattaneet Jumalan!
Jospa tietäisitte, miten äärettömän paljon onnea minun nauruni on tuottanut! Samalla hetkellä haihtui kaikkien sotilasten jano ja nälkä, haavoitetut paranivat ja noiden onnettomien tuska tuolla vaunuissa muuttui sanomattomaksi riemuksi. He saivat palkan kärsimyksistään — mutta vain minun tähteni. Ellen olisi nauranut, kituisivat he vieläkin kauheissa kärsimyksissä!
Eikä siinä kyllin! Minä olen pelastanut koko maailman kärsivät — janoiset ja nälkäiset ovat vihdoinkin kylläisiä, viattomasti vangitut vapaita ja kaikki, jotka tuskissa kiemurtelivat ja vaikeroivat, murheessa itkivät — he tanssivat nyt riemusta ja nauravat, nauravat…
Tänään koettivat monet toverit taas mennä vaunuihin, yhteiseen riemujuhlaan, mutta Saatanan valta oli vielä liian suuri — hänen nuolensa kaatoivat heidät… Mutta se oli viimeinen kerta — pian hänen valtansa loppuu! Ja minä tulen armotta rankaisemaan sen kauhistavat rikokset!
Sunnuntaina.
Nyt on kaikki lopussa: tämä on hyvästijättöni.
En aavistanut sitä näin kamalaksi. Saatana tahtoi saattaa minut häpeään, minä taistelin epätoivoisesti. Mutta se ponnisti viimeisetkin voimansa — ja minä jouduin tappiolle.
Eilen olin suurin elävistä olennoista, lähin jumalasta — tänään onnettomin kuolevaisista…
Ja se suunnaton onni, minkä olin kärsivälle maailmalle toimittanut — sen pyyhkäisi Saatana paikalla pois tappioni jälkeen…
Kerron lyhyesti maailmalle miten se tapahtui.
Taivaallinen riemu vaunuissa kiihtyi niin valtavaksi, ettemme voineet enää odottaa: tahdoimme yhtyä samaan iloon.
Käskin veljieni aukaista ovet ja sitten tulla ottamaan minut riemukulussa. — Olin niin iloinen, etten voinut kävellä. Riemukkaasti syöksyivät veljeni oville, mutta…
Niin, Saatanan nuolet vinkuivat ilmassa, veljiäni kaatui, kaatui… Ja minulle tuli kamala aavistus, että viholliseni oli keksinyt jonkun kavalan keinon. Kehoitin tovereita…
Mutta ei — emme päässeet… kaikki näytti olevan hukassa…
Silloin maailman lapset kuulivat hätämme, heidän silmänsä aukenivat ja he hyökkäsivät kaikki avuksemme riemusta huutaen: vihdoin lukot murrettiin, ovet aukaistiin…!
Tiesin näkeväni taivaan, jumalallinen voima täytti olentoni väkevänä, huumaavana, se kohotti minut maasta: menin ensimmäiselle ovelle, toiselle…
Voi, voi minua! — Voi Saatanan suurinta hirmutyötä! Luulin näkeväni taivaan ja näinkin syvimmän helvetin… Samaan aikaan kun sotilaani taistelivat, oli Saatana hirmuisella, pöyristyttävällä tavalla surmannut enimmät puolet valituista. Voi, sitä näkyä — ei, en kerro… Te kuolisitte isä, jos tietäisitte sen. Kamala löyhkä, mädäntyneet jäsenet, mustuneet, matoiset ruumiit, korina, ulina, nauru, kaikki tuntui tulvahtavan koskena vastaan… Ei — en voi elää! Hyvästi, isä!
Myöhemmin.
Oi isä, minun täytyy sittenkin kirjoittaa sinulle tappiostani, joka äsken unohtui — sillä se on suurin mitä iankaikkisuuden alusta lähtien on tapahtunut. Eihän Luciferin tappio ollut mitään minun tappioni rinnalla: minähän olen Saatanan voittama! — Ooh, nyt se pilkkaa minua!
Heti määräsi se vaunuihin laumoittain nauravia piruja. Ja tehdäkseen tuskani tuhatkertaiseksi, koettavat he inhoittavalla määkinällään matkia valittujen ihanaa ilonaurua — ja aina välillä viiltää ilmaa ikäänkuin jonkun jättiläisorhin hirveä hirnunta: Saatanan pilkkanauru.
Nyt alkavat tappioni seuraukset näkyä: ilma on jo jähmettynyt ikäänkuin kirkkaaksi hyytelöksi, sotilaat ovat tukehtua sitä hengittäessään… Niin, nyt tiedän: Saatana aikoo tukehduttaa koko ihmiskunnan…. Nythän sillä on kaikki valta, kun se kerran minut voitti… Taivas pimenee, aurinko näyttää punertuvan verenkarvaiseksi.
Oi jumala: jos sinä vielä kerran auttaisit, niin ehkä me yhdessä voittaisimme Saatanan. Älä anna minun joutua häpeään — sinähän itse minut korotit!
Ei — hänkin on minut hyljännyt: minun täytyy vain voimattomana katsella, kun ihmiset vähitellen tukehtuvat, kiemurtelevat…
Aurinko on jo mustansinisten länttien peitossa — aivankuin jättiläissuuri, verintahrattu, mädäntynyt maksa; kuu muistuttaa karvasäkkiä… tähdet sammuvat taivaalla, putoilevat… Nyt juuri putosi eräs Saharan kohdalle, puhkasi pinnan, syöksyen suoraan maan sisuksiin ja koko Pohjois-Afrika on nyt äärettömän tulivuoren aukkona — tänne asti kuuluu tulen kohina… Tähden iskusta luiskahti maa pois radaltaan, kiitää nyt avaruudessa yhä kiihtyvällä vauhdilla… Ohi tuhansien tähtien, halki tuntemattomien aurinkokuntien. Ja pyörii, pyörii…
Jumala — minä kiitän sinua, että annoit minun järkeni vielä kerran leimahtaa, keksiä nerokkaan suunnitelman, jottei minun tarvitse tukehtua: ammun kuulan sydämeeni! Hyvästi isä!
Kauhea kiire: täytyy saada tämä postiin ennenkuin maailma häviää… Ooh… Nyt ei ole enää muita eläviä olentoja kuin minä… Musta aurinko putoo alaspäin suoraan minua kohden ja sen jälessä kymmenittäin sinisiä tähtiä… Ne suurenevat kammottavan nopeasti… pusertaen ilman kivikovaksi… En voi enää… lähden…»
»K. H.
Poikanne ystävänä ja yliopistotoverina lähetän teille tämän muistikirjan, jonka hän itse on sulkenut. Liitän samaan yhteyteen myöskin hänen kellonsa, sormuksensa ja medaljongin valokuvineen.
Nämä rakkaat muistot tuovat teille sanoittakin surusanoman. Mutta te kyllä kestätte ja kannatte sen pystypäisenä, sillä teillä on niin paljon, josta voitte olla ylpeä.
Ensiksi siitä, että teillä on tuollainen poika; toiseksi, että olette uhrannut hänet isänmaalle, antanut rakkaimman, mitä teillä oli: ainoan jälelläolevan poikanne. Kolmanneksi saatte ylpeillä siitä, että hän on saavuttanut ihanimman kuoleman, mikä ihmisen osaksi saattaa tulla: sankarikuoleman taistelussa vihollista vastaan — isänmaan puolesta.
Hänet oli löydetty kentältä jalo sydämensä lävistettynä… Toisin ei hän saattanutkaan kuolla. Sen urhoollisempaa soturia, parempaa toveria ei voi löytää. Hänen nimensä tulee toisten sankarinimien mukana säilymään isänmaan ylpeytenä, kunniana ja…»
Kirje putoaa vanhan miehen kädestä lattialle. Hän istuu siinä kuin jähmettyneenä, aivankuin jokin salaperäinen kylmyys olisi jäädyttänyt koko ruumiin…
Silloin tuntuu hänen sydämensä taas vavahtavan: hän on taas kuulevinaan ilkeän, sähisevän kuiskauksen:
— Mutta… entäs kaksi vuotta sitten…?
— Vaikene… vaikene! — änkyttää vanhus vaalein, vapisevin huulin.
Vanha mies istuu kauan pehmeässä nojatuolissa liikkumattomana samassa asennossa, sama sammunut sikaari suussa ja pitkä elämä kiitää nopeana kuvasarjana hänen sielunsa silmien editse. Hän on menettänyt elämässä niin paljon: vaimonsa, kuusi poikaansa, yhden toisensa jälkeen — mutta hän ei koskaan ollut tuntenut sellaista tuskaa, kuin nyt, ei milloinkaan kärsinyt niin kovin… Sillä tämä oli viimeinen — hänellä ei ole enää ketään… Hän ei itke, ei valita, eikä repele tukkaansa — harmaa pää vain on vaipunut rinnalle hervottomana. Nuo ryppyiset, kumartuneet kasvot himmeine, tuijottavine silmineen, näyttävät jähmettyneen sanomattomaan suruun ja epätoivoon, — niinkuin kuolleen kasvoille joskus jää erityinen ilme, muistuttamaan vainajan viime ajatuksesta.
Ja noissa vanhoissa kasvoissa kuvastuu vain yksi ajatus, yksi tunne — yhtä tuskallisena ja jähmettyneenä kuin kuoleman hyisen kouran painamana. Sillä se on hänelle surullisempi ja tuskallisempi kuolemaa, pelottavampi kuin iankaikkisuus. Se kaikuu hänen korvissaan taukoamatta kuni hautakellojen kumina:
— Yksin, yksin.
— Kaksi vuotta! — kuuluu jostakin saatanallinen sähähdys.
Vanha mies vavahtaa kuin kuolettavan kuulan sattuessa. Horjuen astelee hän toiseen huoneeseen ja palaa hetken kuluttua pistooli kädessään.
Hän katsahtaa arasti ympärilleen ja istuutuu uudestaan. Hänen vapiseva kätensä kohoaa hitaasti, hän pidättää henkeään kuin odottaen jotakin — ja kauhea, kiduttava jännitys kuvastuu hänen vanhoilla, kuolemankalpeilla kasvoillaan…