TURVAPAIKKA
Niinkuin hyväntahtoisen jättiläisen suojaan sulloutunut kääpiöparvi ympäröi pikkukaupunki harmaine rakennuksineen mahtavaa goottilaiskirkkoa. Ja aivankuin voittamattoman suojelijan turvissa oli se seissyt vuosisatoja yhtä pienenä ja harmaana, säästyen yhtähyvin sodilta kuin uusilta, maailmaa mullistavilta aatteiltakin, itse tulikin näytti sitä välttävän ja milloin joku yksityinen talo paloi, siihen rakennettiin heti toinen samanlainen — mutta ei myöskään muualle. Tuntui siltä kuin olisi se määrätty seisomaan samanlaisena tuomiopäivään asti.
Mutta nyt näytti tuho uhkaavan kaupunkia kauheana ja armottomana kuin kuolema; sillä taukoamatta, säännöllisten väliaikojen jälkeen kuuluu kaukaa pohjoisesta peloittava ääni, lähenee, kasvaa kammottavaksi ulvahdukseksi, sitten sokaiseva leimahdus, maata järisyttävä räjähdys ja kaikki syöksähtää suunnattomana mustana massana ilmaan, ikäänkuin puhkeavan tulivuoren kraaterista. Ja siinä missä äsken oli vanha, sievä talo kukkivien hedelmäpuiden keskellä, siinä savuaa suunnaton, palavien raunioiden reunustama, musta kuoppa. Ikäänkuin arvokkainta vastustajaa etsien putoilevat nuo hirveät hävittäjät yhä lähempänä kirkkoa, jonka jättiläistornit vavahtivat joka kerta kuin kuolemantuskassa. Mutta mihin se putosikin, siinä kaikki räjähti raunioiksi.
Eikä kukaan enää näyttänyt luottavan jättiläisen suojaan. Asukkaat pakenivat pelottavan sekasorron ja kauhun vallassa kaikkiin suuntiin — aivankuin hyönteiset joiden pesää hävitetään. Rikkaat kiirehtivät pois omilla autoillaan, vaunuillaan ja vuokra-ajureilla; köyhemmät kuljettivat kuormarattailla ja käsikärryillä lapsiaan ja välttämättömimpiä tarpeitaan. Mutta paljon näkyi sodassa olevien työläisten vaimoja ja leskiä, jotka eivät olleet saaneet käsirattaitakaan, vaan pakenivat paljaine pienokaisineen niinkuin lintuemo väijyvää metsästäjää. Pienimpiä kantaen, toisia taluttaen laahustivat he nääntyneesti huohottaen eteenpäin ja joka kerta kun tuo hirvittävä räjähdys sattui lähelle, lysähtivät he maahan sydäntäsärkevästi kirkaisten — ja taas ylös ja eteenpäin kauhusta vapisevin jaloin.
Kaikki kaupungin asukkaat pyrkivät poispäin, mutta haavoitettuja sotavankeja kuljetettiin kuumeisella kiireellä keskikaupunkia kohden. Niitä vietiin sairasautoilla, yksityisautoilia ja hevosilla, vieläpä kuorma-autoillakin. Kirkon edustalle ne kaikki pysähtyivät, ja sinne raahattiin haavoittuneet hurjalla kiireellä kuin elottomat tavaramytyt, välittämättä heidän valituksistaan ja tuskallisista pyynnöistään. Kaikki koettivat vain selviytyä mahdollisimman pian pois kirkon lähistöltä.
Kirkon läheisyydessä sijaitsevasta sairaalasta kannettiin parhaillaan haavoittuneita ulos pihalle; paareilla makasi jo parikymmentä ja vierellä seisoivat sotilaat, odottaen lähtökäskyä. He kyyristyivät kauhusta kalpeina ja vapisevina joka kerta kun jättiläispommin pelottava ulvonta läheni ja haavoittuneet peittivät kasvonsa käärityillä kädentyngillään; mutta kädettömät ja ne jotka eivät enää jaksaneet liikkua, sulkivat vain väsyneesti silmänsä eikä heidän kelmeissä kasvoissaan kuvastunut muuta kuin kärsimys, toivottomuus ja kuolemanväsymys. Mutta muutamat eivät näyttäneet tuntevan tuskaa eikä pelkoa, heidän silmänsä välähtivät joka kerta kuin salatusta riemusta ja kostonhimosta.
Odottavien sotilaiden joukosta kuului eräitä katkeria ja pelokkaita huomautuksia:
— Ovatko ne perkeleet päässeet taas lähemmäksi?
— Ei — mutta niillä kuuluu olevan uusi tykkimalli. Jospa minä kerran saisin…
Hänen puheensa keskeytti taas tuo pelottava vongahdus; se tuntui lähenevän suoraan sairaalaa kohden. Muutamat sotilaat heittäytyivät maahan, toiset kyyristyivät kuin iskua odottaen. Sitten tuntui kaikki lentävän sirpaleiksi leimahtavasta iskusta, se paiskasi seisovat sotilaat maahan, iskeytyi heidän korviinsa terävänä rautanaulana. Ja kun he pökertyneinä kömpivät jaloilleen, näkivät he vain 100 m päässä erään rakennuksen kadonneen ja viereisen talon murskaantuneena palavan.
Sotilaat tuijottivat kauhusta tyrmistyneinä toisiinsa, voimatta sanoa sanaakaan. Mutta vihdoin kuului joitakin raivosta ja kauhusta käheitä ääniä:
— Oi nuo… nuo perkeleet…
— Ensikerralla voi pudota tähän.
— Tässä täytyy vielä noiden tähden…
— Älähän nyt… Kyllä minä mielelläni teen tämän palveluksen heille.
— Ja minä…
— Kun nyt vaan saataisiin lähteä.
Samassa vyöryi sairaalan ohitse kokonainen jono kuorma-autoja, joissa haavoitetut tärisivät kauheasti ja moottorien jyrinästä eroitti epäselvästi voihketta ja valituksia.
Eräs sairaalan pihalla odottavista haavoittuneista kysyi vieressä seisovalta sotilaalta:
— Mihin meidät nyt viedään?
Kaikki lähellä olevat sotilaat katsahtivat kysyjää pahaenteisesti välähtävin silmin ja eräs vastasi harvakseen, hillityllä vahingonilolla ja uhkalla:
— Teidät viedään turvapaikkaan.
— Turvapaikkaan? Saanko kysyä minne?
— Parhaaseen, turvallisimpaan paikkaan mitä meillä on — kirkkoon.
Hänen sanojaan säesti pari toveria pilkallisella myhähdyksellä.
Haavoitettu oli pysynyt aivan tyynenä äskeisen pommiräjähdyksen aikana, mutta nyt hän hätkähti, katsoi kuoppiinsa vajonneilla, kärsineillä silmillään viimeistä puhujaa ja lausui raskaasti syyttäen:
— Se olisi epäinhimillinen rikos! Kun sen tornissa kauan on ollut ilmatykkipatteri — ja vielä tähystysasema jotka aina saa hävittää tykkitulella.
— Sinä lörpöttelet…
— Vielä kiellätte! — keskeytti haavoittunut kiihtyen ja juuri eilen sieltä lentokonetykeillä pudotettiin kaksi meidän tähystysretkellä ollutta lentokonettamme. Onhan mahdotonta…
— Pian näette onko se mahdotonta…
— Te olette siis niin kurjia raukkoja, ettette saa haavoittuneistakaan henkeä — vaan varastatte apua meidän tykistöltä…
— Vaiti koira! Taikka minä näytän, kuka saa sinusta hengen…
— Et sinä ainakaan! Eiväthän sakaalit itse uskalla tappaa — ilkkui haavoittunut murhaavalla ivalla. — Mutta kyllä jalka ja paksupohjainen kenkä sentään olisivat toisinaan tarpeen — eräs kuono kaipaisi nytkin potkua…
Muutamat haavoittuneet naurahtivat katkerasti ja sotilaat ärähtivät raivosta — niinkuin parvi nälkäisiä koiria, joille heitetään yksi lihapala. He olisivat mahdollisesti ryhtyneet joihinkin rankaisutoimiin, mutta taaskin putosi pommi huumaavasti räjähtäen ja sotilaat vaikenivat — jääden jähmettyneinä ja pelokkaina paikoilleen.
Kaikki haavoittuneet oli kannettu pihalle ja suurikokoinen aliupseeri tuli ulos, aikoen sanoa jotain. Mutta hänen sanansa katkesi kuin tukehtuen, sillä samassa kuului taas tuo kamala ääni lähenevän — aivankuin mielettömän paholaisen mylvähdys. Aliupseeri vilkasi kauhusta kalveten ympärilleen ja heittäytyi maahan, ryömien naurettavan nopeasti erään haavoittuneen paarien alle. Pommi putosikin kauas sairaalasta ja haavoittuneiden seasta kuului pilkallista naurua ja muutamia ivallisia huomautuksia:
— Siinä nyt näette vihdoinkin oikean sankarin!
— Koettakaa tekin pyrkiä hänen rinnalleen.
— Onko ihme, jos täytyy kerjätä koko maailmalta apua…
Aliupseeri hypähti kuin käärmeen pistämänä paarien alta. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset raivosta ja häpeästä; hän vilkasi hätäisesti taakseen aivankuin aikoen juosta tiehensä, sitten sinkahutti villin katseen haavoittuneiden yli ja tarttui pistooliinsa. Mutta samassa kuului vihlovan pilkallinen kehoitus:
— Niin! Ammu! Nyt ne eivät pääse pakoon, eivätkä liiku…
Hänet keskeytti käheä karjahdus. Aliupseeri oli hellittänyt pistoolista, niinkuin se olisi polttanut hänen sormissaan; hän hypähti tasajaloin maasta ja syöksyi pilkkaajaa kohden, huitoen hurjistuneena nyrkeillään ilmaa, ärjähdellen ja ähkyen kuin tukehtumaisillaan kiukusta:
— Suu kiinni! Kurjat koirat! Siat… Minä opetan pian… Sotilaat!
Viekää ne pian pois… Mars! Juoskaa! Kyllä te pian… odottakaa…
Hänen sanansa hukkuivat lähenevän jättiläispommin vongahdukseen, mutta nyt hän ei edes kumartunut, vaikka se putosi niin lähelle, että räjähdyksen voima heitti hänet rajusti taaksepäin, temmaten lakin hänen päästään. Hän sieppasi lakkinsa ja jatkoi masentumattomalla raivolla:
— Kuulitteko, minä sanoin: Liikkeelle, mars! Juoksuun! Kyllä minä opetan…
Sotilaiden silmät välähtivät vahingonilosta ja julmasta tyytyväisyydestä, ja he noudattivat käskyä säälimättömällä innolla. Jok'ainoa pommi lisäsi heidän raivoaan, he pitivät niiden tuottamaa tuhoa ja kuolemaa noiden raajarikoiksi rääkättyjen miesparkojen syynä, koska he kuuluivat samaan kansaan. Ja nämä olivat vielä kiihdyttäneet voittajain vihaa katkerilla sanoillaan, tietäessään joutuvansa avuttomina vihollisen julman ja rikollisen kostotyön uhreiksi. Suonenvedontapaisesti koettivat he tarrautua katkottuine jäsenineen paareihin, silmät tuijottivat jäykästi eteenpäin ja hiki helmeili heidän kuolemankalpeilla, kuihtuneilla kasvoillaan; kuului käheätä voihketta, joku rukoili katkonaisin sanoin, etteivät kantajat hytkyttäisi — hänen jalkansa oli juuri tänään katkaistu ja kädessä oli verenmyrkytys. Mutta kantajat eivät olleet kuulevinaan, vaan jatkoivat samaa hölkkäjuoksua.
Silloin välähtivät raajarikon silmät ja hänen kasvoillaan kuvastui epätoivoinen uhma ja raivo ja hänen äänensä oli kokonaan muuttunut:
— Raukat! Ettekö nyt saa minua putoamaan — eihän minulla ole kuin yksi käsi ja jalka. Yrittäkää uudelleen!
Hammasten narskahdus — ja nyt paarit hypähtivät niin ankarasti, että haavoitettu oli putoamaisillaan; hänen huulensa sinertyivät, silmät sulkeutuivat niinkuin olisi pyörtynyt. —
Mutta hänen luinen kelmeä kätensä näytti puristuneen paarin reunaan kuin yhteen jäykistynyt kuolleen koura.
Taas räjähti ja kantajat lähtivät juoksemaan kuin ruoskaniskujen ajamina… Pitkin paaririviä kuului käheätä, tukehtunutta voihketta, valitusta ja hammasten kiristystä.
Mutta kädetön ja jalaton raajarikko ei enää valita, hänen huulensa ovat lujasti yhteen puristetut ja tuskanhiki vierii suurina pisaroina hänen kuolemankalpeata otsaansa myöten.
Jättiläiskirkon kylmä kivilattia oli ladottu täyteen haavoittuneita — vain kaikkein heikommat oli jätetty paareille. Kaikkialla näkyi laihtuneita, kalpeita kasvoja, tuskasta vääntyneitä suita ja suonenvedontapaisesti kouristelevia käsiä. Kaikkialta tuijottivat kuumeesta hehkuvat silmät… kuului hammasten kiristystä, nääntynyttä valitusta, vaikerrusta ja voihketta — se kiirii edestakaisin kumajavissa holveissa salaperäisenä, loppumattomana huokauksena, jossa väräjää tuhansien tuskat ja kärsimykset.
Kun lattialla ei enää ollut tilaa, tuli kirkkoon nuoren luutnantin ja muutaman sotilaan seuraamana pieni tummaihoinen eversti, jonka rintaa koristi kunniamerkit. Hän silmäsi arvostelevasti onnettomien joukkoa ja sitten kajahti voihkeen ja puheensorinan yli komentava, korskea ääni:
— Vangit! Teidät on nyt tuotu tänne turvaan. Mutta minä varotan: pienimmänkin pakoyrityksen sattuessa käytetään aseita ilman varoitusta…
Hänet keskeytti ankara räjähdys ja sitten kuului katkeria ja voimattomasta vihasta vapisevia huutoja:
— Voi raukat! Te siis sulette meidät tänne kuin teurastushuoneeseen!
— Kurja murhaaja!
— Iskekää se kuoliaaksi!
— Kuristakaa se konna!
— Kuolema murhaajalle!
— Teurastaja!
Meteli kiihtyi huumaavaksi, sanattomaksi ulvonnaksi ja muutamat haavoittuneet alkoivat lähetä everstiä! Silloin hän viittasi vartijasotilaat viereensä kiväärit valmiina, kohotti kätensä ja huusi julmalla, uhkaavalla äänellä:
— Vaiti! Jos yksikin liikahtaa, ammutan minä jok'ainoan!
Mitä — kuka uskaltaa solvata minua? Mistä löydätte varmemman turvapaikan? Vaikka vihollisemme menettelevätkin barbaarien tavoin, niin en minä vielä usko heidän ryhtyvän niin kauhistavaan rikokseen, kuin herran huoneen häpäiseminen ja hävittäminen olisi… Se osoittaisi…
Taas ojentuivat sadat sidotut kädet häntä kohden ja kirkossa kajahti niin uhkaava ärjähdys, että everstin täytyi lopettaa…
Joukon huuto hukkui taas vuorostaan pommin räjähdyksen pauhuun…
Räjähdystä seurasi lyhyt äänettömyys ja haavoittuneet näkivät, miten nuori luutnantti lähestyi everstiä, kohotti kätensä lakin reunaan; hänen kauniilla kalvenneilla kasvoillaan ja vapisevassa äänessään kuvastui ankara mielenliikutus ja harmi:
— Herra eversti! He ovat haavoitettuja… vaikeasti haavoitettuja, jotka eivät voi liikahtaa… Minä en tahdo olla osallisena siihen, että… Ennen annan miekkani.
Ja hän tempasi miekkansa huotrasta, ojentaen sen kahva edellä everstille…
Tämä katsahti kiukusta kiiluvin silmin ympärilleen, sieppasi sapelin luutnantilta ja karjasi raivosta käheällä äänellä:
— Aliupseeri, tarttukaa häneen, sitokaa, viekää päävahtiin! Heti! Mars!
Sitten hän käännähti taas onnettomia kohden silmät julmasta riemusta kiiltäen ja lausui teennäisen vakavasti:
— Minä siis toivon, ettei teillä ole mitään valittamista. Kirkot ovat kansainvälisillä sopimuksilla suojatut kaikenlaisilta hyökkäyksiltä ja pommitukselta…
Ja kun taas jyrähti kauempana, livahti eversti nopeasti ulos ovesta ja välskäri seurasi häntä sotilaineen.
Vasta seuraavan jyrähdyksen jälkeen huomattiin, että kaikki hoitosotilaat olivat poistuneet. Eräs haavoittunut asteli ontuen ovelle, aikoen työntää sen auki — ei auennut. Hän uudisti kokeensa monta kertaa, viittasi erään toverinkin avukseen; turhaa — ovi oli kiinni.
He käännähtivät kauhusta kalpeina kuolemaantuomittuja tovereitaan kohden ja heidän värisevät huulensa liikkuivat äänettömästi, niinkuin he olisivat menettäneet puhekykynsä — mutta tuo mykkä epätoivo selitti enemmän kuin sadat sanat.
Seuraava pommi putosi pelottavan lähelle kirkkoa. Seinät tuntuivat horjahtavan ja etelänpuoleiset, monivärisillä lasimaalauksilla koristetut ikkunat sinkahtivat kirjavana sirpalesateena yli kirkon; huumaavan jyrähdyksen jatkona kuului ylhäältä tornista kymmenien erisuuruisten kellojen kumea, väräjävä ääni, ikäänkuin hukkuvien yhteinen hätähuuto — ja taas katsahtivat onnettomat toisiinsa tylsästi, äänettömästi, niinkuin kauhu ja epätoivo olisi lamauttanut heidän viimeisetkin voimansa.
Mutta pommeja putoilee saatanallisella säännöllisyydellä, ja ikäänkuin nekin tahtoisivat lisätä noiden kidutettujen tuskaa ja kauhua, lähenevät ne hitaasti kuin hiipivä vihollinen varmaa saalistaan. Ja nuo sodan raatelemat miehet lävistettyine rintoineen, puhkottuine vatsoineen odottavat niitä kuin pyövelin iskua. — Sillä jokainoa räjähdys sattuu heihin kuoliniskua kiduttavampana. Heidän sielunsa ja ruumiinsa värisevät kuin inkvisiittorin kidutuspenkissä; jotkut alkavat sanattomasti huutaa, muutamat menettävät järkensä… Alkaa kuulua hohottavaa, pitkäveteistä naurua, itkua ja laulua; eräs jättiläiskokoinen nuori mies linkuttaa horjuen ja välillä kaatuillen miehestä toiseen ja selittää käheällä äänellä, että on juuri noussut kuolleista; hänen palloksi kääritty päänsä muistuttaa todella pääkalloa syvine suu- ja silmäaukkoineen ja niiden pohjasta tuijottavat liikkumattomat silmät niin kamalasti, että kuulijoita puistattaa… Mutta mielipuoli jatkaa matkaansa, hokien salaperäisesti, uhkaavasti:
— Mitä? Epäiletkö sinä? Ja siitä on vasta puoli tuntia, kun makasin syvällä, syvällä. — Katsos — multaa! Ooh — se on jo varissut.
Hänen sanansa hukkuvat räjähdyksen pauhuun ja luhistuvan rakennuksen jyminään; kuuluu viiltäviä kirkaisuja ja hätähuutoja. Eräs kädetön heittäytyy polvilleen toisten eteen, rukoillen sydäntäsärkevällä äänellä armoa, hänen luiset kellertävät kasvonsa ovat kuvaamattoman hädän ja epätoivon vääristämät ja kun ei kukaan vastaa, alkaa hän mielettömällä kiireellä riisua risaisia vaatteitaan, tarjoten niitä henkensä hinnaksi. Se vaikuttaa järisyttävästi toisiin — yhä useammat hukkuvat hulluuden harmaaseen hämäryyteen. Kaikki jotka kykenevät liikkumaan, alkavat ontuen, laahustaen, ryömien kierrellä ympäri holvista holviin kuni pyydykseen ahdistetut villieläimet; toiset yrittävät nousta kerran toisensa jälkeen, lysähtäen uudelleen ja uudelleen lattialle kunnes eivät enään jaksa.
Silloin tuntui haavoittuneista kuin koko kirkko olisi tulilieskana lentänyt raunioiksi heidän ympärillään, kaikki jylisi, ryskyi ja murskaantui, särkyneet kipsikoristeet ja kivilohkareet sinkoilivat sinne tänne hurjalla voimalla murskaten joukottain lattialla viruvia ja tukehuttava soransekainen savupilvi peitti kaikki sisäänsä kuin jättiläissuuri harmaa hämähäkinverkko.
Mutta kun se hiljalleen hälveni kattoa kohden ja he alkoivat tointua puhtaan ilman vaikutuksesta, huomasivat he pommin tulleen ikkunasta sisään ja räjähtäneen vastakkaisella seinällä repäisten siihen ammottavan aukon.
— Ulos!
Tuossa yksinäisessä huudahduksessa kuvastui yhtaikaa hämmästystä, epämääräistä riemua ja toivoa. Ja sitä säestivät sadat liikutuksesta vapisevat äänet. Heti kohosi kaikkialta kuihtuneita, kalmankalpeita kasvoja, sadat sammuneet silmät kirkastuivat ja tuo moniääninen huuto kasvoi, kajahtaen holvista holviin ikäänkuin yhdestä ainoasta, nääntyneestä jättiläisrinnasta puhjennut helpotuksen huokaus. Sitten näytti koko lattia heräävän eloon. Miltei kaikki liikahtivat ja suuri joukko alkoi lisääntynein voimin, kävellen, ryömien ja madellen pyrkiä aukkoa kohden.
Kauhea räjähdys keskeytti heidän matkansa: sadat voimattomuudesta vapisevat, horjuvat olennot paiskautuivat yhtaikaa lattiaan — aivankuin näkymätön jättiläinen olisi yhdellä ainoalla leimahtavalla sivalluksella pyyhkäissyt heidät maahan.
Suuri joukko jäi paikalleen, mutta useimmat nousivat uudelleen, lähtivät uudelleen aukkoa kohden. Ja taas kuului liikutuksesta vapisevia ääniä:
— Ulos! Ulos! Pois!
Etumaiset olivat jo perillä kun ulkopuolelta kajahti kylmä, ankara ääni:
— Seis! Vai aiotte paeta? Takaisin — mars!
— Emme pakene! — selitti eräs voimakas ääni: — Asetumme yhteen joukkoon tuohon puistoon — ja te saatte vartioida.
— Vaiti! Jokainen ken ei paikalla peräydy, ammutaan! Takaisin!
Kuului matalaa murinaa ja sen ylitse taas sama ääni:
— Sotilaat! Tehän kuulitte, ettemme pakene! Ettehän tahdo, että meidät näin rikollisesti tapetaan.
— Vaiti! Takaisin! — karjui aliupseeri raivosta punaisena. — Pois aukolta! Mars!
— Kurjat murhaajat!
— Ajatelkaa, sotilaat!
— Mitä te aiotte…?
— Murhaajat! Pelkurit!
— Kurjat…
Melun yli kajahti aliupseerin komennushuuto, kiväärit kohosivat onnettomia kohden.
Sitten kaikki sekaantui hurjaan epätoivon ja raivon huutoon — joka hukkui yhtäkkiä rätisevään yhteislaukaukseen.
Laukaukset räiskyivät taukoamatta ja niiden seasta kuului tuskallisia parahduksia, kirkaisuja ja sitten huusi haavoittuneiden johtaja läpitunkevasi:
— Eteenpäin — veljet! Nopeasti! Aseet pois murhaajilta! Tulkaa vel…
Hänen äänensä tukehtui korahtaen; hän kaatui, nousi uudelleen ja yritti huutaa, mutta veri purskahti hänen suustaan kuin ruiskusta; hän lysähti maahan, aukoen suutaan kuni kuivalle heitetty kala. Hänen tuskallinen korinansa hukkui huutojen pauhinaan ja hänen ruumiinsa tallattiin muodottomaksi.
Aukon kohdalla oli maa suurten kivilohkareiden peitossa ja haavoittuneet pääsivät vain vaivaloisesti eteenpäin; sotilaat ampuivat heitä joukottain — yksikään ei päässyt ohi, koska miesjoukko työntyi aukosta tiheänä, mustana tulvana… He kaatuivat, laahautuivat nelinryömin, nousivat. Mutta jokaisen kasvoilla kuvastui kuoleman epätoivo ja päättäväisyys — ja lopulta heitä pääsi parikymmentä sotilaiden kimppuun. He tarraantuivat kuin kuolevat petoeläimet näiden jalkoihin, vetivät heidät maahan, iskivät, kuristivat. Ja vihdoin kuulivat sisällä olevat laukausten taukoavan; heidän jännityksensä kiihtyi yhä — sitten kuului taas muutamia…
Yhä tulvasi aukosta haavoittuneita, kömpivät kuolevien toveriensa yli — heillä oli vain yksi ajatus: kostaa…
Oli pöyristyttävää nähdä nuo vapisevat, loppuun nääntyneet raajarikot raivosta mielettömine, vääntyneine kasvoineen taistelussa terveiden, voimakkaiden miesten kanssa. Muutamat näistä nousivat kerran toisensa jälkeen, iskivät haavoittuneita joukottain maahan ja yrittivät lähteä… Mutta kaikkialta ojentui lukemattomia luisevia kouria, sormet koukistuneina kuin hyökkäävän petolinnun kynnet, repien, iskien, kuristaen… Uudet ja vanhat haavat vuotivat pelottavasti ja monet vaipuivat kuin vastustamattoman unen valtaamina maahan, vavahtaen vain muutaman kerran — mutta toiset tarrautuivat kuollessaankin suonenvedontapaisesti vihollisiinsa… Heidän otteensa ja iskunsa olivat voimattomia, mutta niitä jatkui loppumattomasti — ja vihdoin viimeinenkin sotilas oli liikkumaton.
Mutta haavoittuneet eivät tietäneet, että aliupseeri oli heti pyytänyt apua ja nyt kuului lähenevien moottorien jyrinää ja pienen matkan päähän pysähtyi kaksi panssariautoa. Alkoi kuularuiskujen kamala soitto ja pian oli kaikki valmista — yksikään ei enää ollut jaloillaan kirkon ulkopuolella.
Mutta sisäpuolella näytti vielä kauheammalta. Leveästä aukosta oli koko ajan satanut kuulia, jotka sinkoilivat kirkon kiviseinistä kaikkialle läpitunkevasti ulvoen ja suristen — aivankuin kamalat, tuntemattomat hyönteiset… Kaukaisemmissa loukoissakin olivat ne lävistäneet makaavia miesparkoja…
Säännöllisesti olivat jättiläispommit nytkin putoilleet kirkon lähistölle ja sentähden panssariautot alkoivatkin kiireesti kääntyä, lähteäkseen pois.
Mutta viime hetkellä putosi niiden eteen pommi — ja kun savu hälveni olivat panssariautot miehistöineen kadonneet…
Kirkossa olevat raahustivat aukolle ja eräs kohotti kätensä huutaen huumaantuneesti mielettömällä riemulla:
— Oi veljeni — veljeni! Ampukaa, ampukaa! Nopeammin, nopeammin! Amp…
Häntä säestivät sadat mielettömällä vimmalla — kunnes kuolema katkaisi heidän huutonsa. Sillä aivankuin heidän pyyntöänsä noudattaen putosi pommi keskelle kirkkoa, ulospyrkijäin tiheimpään parveen — ja laajalta alalta katosivat kaikki mustanpunaiseen, räiskähtävään tuleen ja savuun. Ja kauempana olevat tunsivat hämärästi, että heidän päälleen putoili jotain kuumaa, kosteanniljakasta ja iöyhkävää…
Se oli ainoa mitä heidän tovereistaan oli jälellä.
Se oli liikaa — onnettomat eivät enää kestäneet. Viimeisetkin näyttivät menettävän järkensä; jotkut heittäytyivät lattialle peittäen kasvonsa, toiset yrittivät nousta ja heikoimmat kohottivat silvotut kasvonsa tai muodottomat kädentynkänsä taivasta kohden kuin rukoillen; kuolevien voihke ja hätähuudot, uikuttava nauru ja ulvonta täytti kirkon pöyristyttävänä parkaisuna — ikäänkuin itse hulluus ja kauhu olisi kajahuttanut riemuhuutonsa. —
Nuori haavoittunut, joka pari tuntia sitten väitteli sairaalan pihalla kantajansa kanssa, makaa paareillaan vavahdellen ja aukoo välillä suutaan kuni pyydystetty kala.
Hän aukaisee silmänsä, mutta ei näe mitään, ei kuule mitään, hän ei tunne muuta kuin tuskaa — se kuristaa kurkkua, repelee rintaa, koko ruumista terävin pedonkynsin… Ja kaikki on niin käsittämätöntä ja kauheata kuin painajais-unsssa.
Sitten huomaa hän olevansa tukehtumaisillaan johonkin kauheaan ja salaperäiseen, joka ympäröi hänet paksuna ja tukehuttavana kuni suunnattoman suuri musta käärinliina…
Yhtäkkiä hän vavahtaa, hänen hampaansa alkavat kalista: tuosta mustanharmaasta hornasta häämöttää harmaat, vääristyneet kasvot, hiukan taampana luinen, ahnaasti koukistunut koura… Ja sitten alkaa humiseva hiljaisuus häipyä ja joka puolella kuuluu yhä äänekkäämpänä käheätä tuskanvoihketta, epäinhimillistä ulinaa ja uikutusta ja vihdoin eroittaa sen seasta joitakin katkonaisia, sekavia sanoja:
— Missä olen…?
— Vettä — kurkkuuni…
— Olemme petetyt — helvetissä…
— Se lupasi taivaaseen…
— Sotavankeja ei saa sulkea helvettiin — sopimuksetta.
— Sopimukset — olemme täällä…
— Oi oi, en voi… valitan…
— Mistä tiedät — helvetissä?
— Etkö näe savua — helvetin huurua…
— Älä valehtele! Varokaa…
— Armoa, armoa…
Taas hukkuvat sanat kiihtyvään meteliin kuni myrskyn pauhuun — eikä mitään näy… Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu, että tuo hirveä harmaus on todella helvetin huurua… Ja vieläkin eroittaa hän joitakin nääntyneitä ääniä:
— Auttakaa… päästäkää!
— Armoa… olen sotavanki.
— Miksi meidät helvettiin — haavoittuneet?
— En voi… ijankaikkisesti…
— Armoa… apua…
Ennen tuntematon kylmä kauhu kiitää hyytävänä hänen lävitseen. Noissa tukehtuneissa äänissä kuvastuu niin hirvittävä hätä ja epätoivo, ettei sellaista voi olla muualla kuin yhdessä paikassa — hänet oli siis heitetty helvetin syvimpään onkaloon, missä kadotetut kituvat ja vaikeroivat nauravien pirujen kynsissä.— Ooh — sitä kestää aina… ijäisesti…
Hän jännittää viimeiset voimansa ja hänen kurkustaan kuuluu korisevana, rukoilevana:
— Pelastakaa… en voi… Auta — rakas kuolema! Etkö sinäkään…? Rakas kuole…
Silloin tuntui aivankuin kauhea tulinen kita olisi maata järisyttävällä karjaisulla auennut, puuskaisten polttavan liekkimeren onnettomien yli, ja jokin jättiläissuuri syöksyi mustana, muodottomana, murskaten kaikki alleen ja hotkaisi heidät ahnaasti kamalaan kitaansa.
Ympärillä on äänetön pimeys.