I.
— Yksi tunti enää… viimeinen tunti… Nuori upseeri lausui nuo sanat kuin itsekseen, tuskin kuuluvasti. Mutta vastapäätä istuva nainen hätkähti kuin syytetty kuullessaan kuolemantuomionsa; hänen nuorilla kasvoillaan kuvastui hätä ja kauhu, kun hän vapisevin huulin kuiskasi:
— Jumalani… jumalani…
— Mitä, armaani…?
— Se on sittenkin totta — sinä menet.
— Tiedäthän… täytyy…
— En ymmärrä… tuntuu kuin kaikki olisi unta — kamalaa unta.
Sellainen onni ja sitten yhtäkkiä…
Värisevä ääni tukehtui kyyneliin. Mies kohotti hänen kasvojaan, suuteli liikutettuna hänen valkeata otsaansa puhuen hellästi ja pakotetun reippaasti:
— Älä sure… rakas. Pianhan minä sieltä palajan, ehkä everstiksi korotettuna… Yrjönritarina… Ja ajattele jos se… mitä eilen puhuin… Marcella…
Hänen kasvoillaan säteili onni ja hellyys; se näytti aivan kuin sähköaalto sattuvan naiseen: hän nousi, puristi miehen päätä rintaansa vastaan, ja hänen äänensä värähti vienona ja hellänä:
— Ah niin, rakas… Minä hoitaisin, kasvattaisin häntä. Yhdessä odottaisimme sinua… tuloasi…
— Ja ellen enää palaisikaan… olisin sittenkin luonasi — hänessä…
Mies vaikeni kuin ihanasta unesta havahtuen ja kuiskasi katkonaisesti, epävarmasti:
— Mutta ellei… ellei olisikaan niin…?
— Oi, sen täytyy olla niin, — huudahti hänen nuori vaimonsa tulisesti. — Me odotamme sinua… ajattelemme sitä ihanaa päivää, jolloin tulet kotiin. Oi, Arnold — ajattele sitä päivää…
Mies unohti kaiken. Kirkkaana, lämmittävänä auringonpaisteena tulvahti hänen sieluunsa ihana kuva kotiin paluusta. Samalla tunsi hän rakastettunsa kiihkeän suudelman, kuuli hänen sopertavan jotain omituista, hellää, joka vaikutti häneen kuin väkevä viini, valtasi hänen koko olemuksensa suloisella huumauksella. Hän tunsi vain, että olento hänen sylissään oli kallein maailmassa, jonka puolesta hän olisi mielellään uhrannut elämänsä… Kuin unessa hän hiljaa kuiskasi:
— Niin, armaani… Sen täytyy olla niin.
He eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet sellaista pyhää, puhdasta hehkua ja liikutusta kuin silloin. Miehen mieleen lennähti outo aavistus, että se onkin heidän viimeinen syleilynsä… Mutta mitä siitä — hän eläisi sittenkin pojassaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä onnesta — hän eläisi aina heidän molempien rakastavassa muistossa… Vaimo suuteli hänen silmiään sopertaen hiljaa:
— Älä rakas… Arnold… Nyt tiedän… tunnen, että se on totta…
Tuo varmuus vaikutti mieheen kuin ehdoton tosiasia. Lähtökin tuntui nyt helpommalta — olihan edes yksi valopilkku kaipauksen ja murheen pimeydessä.
Hän lähti yksin asemalle…