II.
Jo monta päivää oli hyökkäysarmeija pitkänä jonona edennyt vihollisalueelle suokannaksia myöten, työntäen edellään pientä puolustusjoukkoa. Ylipäällikkö oli päiväkäskyssään kehoittanut kaikkia äärimmäisiin ponnistuksiin, jotta ehdittäisiin suoalueen yli ennenkuin vihollinen ehtisi eteen, sulkisi pääsyn…
Ja nyt olivat huomattavat etujoukot päässeet yli kohtaamatta suurempaa vastarintaa. Parhaillaan kiirehtivät jalkaväkirykmentit pikamarssissa ylitse.
Arnold hämmästyi suuresti kun kenttätelefoonilla ilmoitettiin tuo onnellinen uutinen — se tuntui uskomattomalta. Ja kun hiukan myöhemmin vihollisen lentokone kaukaa kiiti heidän ohitseen, tunsi Arnold entistä suurempaa levottomuutta.
Noin tunnin kuluttua tuli tiedusteluosastolta ilmoitus, että 10 km suoalueelta on vihollinen hävittänyt sillan, tukkinut virran — ja meidän hallussamme oleva alue on kokonaan järvien ympäröimä — mutta samassa alkoi kamala näytelmä…
Ensin kuului jostakin kaukaa tykinjyrähdys ja ankara pommiräjähdys noin kilometrin päässä edessäpäin. Toinen — kolmas, neljäs… Sitten jyrähti kaukana takanapäin… taas edessä — jyrähdykset tihenevät… Ja kaikki pommit putosivat saarelle… Arnold tarttui päähänsä kuin huumaavan iskun satuttamana ja änkytti käheästi.
— Nyt käsitän kaikki… Vihollinen asetti ansan… ja ylipäällikkö vei meidät siihen…
— Mitä tarkoitat…?
— Ne tiesivät, että tässä täytyy ehdottomasti olla tykistöä suojana viimeisen suon yli mentäessä… Mutta kun miltei koko armeijan tykistö on täällä… niin…
Hän vaikeni ja etsi vapisevin käsin kartan taskustaan ja sitten jatkoi änkyttäen tukehtuneesti:
— Sehän on kamalaa… pirullisen nerokasta… Ajatelkaa: tie luotisuoraa 14 km; sivulla rämeitä, ryteikköä, louhikkoja — puhumattakaan tuosta pohjattomasta suosta… Ja pommien putoilusta näette, että ne ampuvat aivan tien suuntaa myöten, joukkojemme yli… Jos vain koetammekin ampua meidän tykeillämme, putoo jokainen laukaus tielle — omiin joukkoihin… He voivat siis rauhallisesti piiritystykeillään murskata 400 tykkiämme… Meidän joukkomme ovat silloin täysin vaarattomia ja avuttomia — joihin ei kannata tuhlata edes ampumavaroja.
Samassa saapui käsky valmistautua ampumaan. Tykistön päällikkö viittasi
Arnoldille ja he lähtivät kiireesti ylipäällikön luokse…
Ampumiskäskyä ei voitukaan toteuttaa, pommit putoilivat yhä tiheämmin — ja kun taivaanrannalle vielä ilmestyi kaksi lentokonetta tarkastamaan pommituksen tuloksia, näytti levottomuus kiihtyvän kauhuksi.
Kaiken lisäksi alettiin heitä pommittaa myöskin sivultapäin, mutta se vaikuttikin päinvastoin — kaikki muuttuivat, näyttivät elpyvän… Ja hetken kuluttua suunnattiin hurja tykkituli viimeisiä häiritsijöitä kohden.
Mutta nyt kiihtyi vihollisen pommitus suorastaan hirvittäväksi. Saaren eteläpäässä oli mahdoton vastata, kokonaiset patterit paiskautuivat palasiksi; kaikki murskaantui ja sotilaat juoksivat suohon — ja monet etumaiset olivat hukkua vetelään liejuun…
Kumma kyllä ei saaren pohjoiskärkeen ollut vielä pudonnut ainoatakaan pommia… Sinne pelastettiin satakunta tykkiä ja jatkettiin rivakasti ammuntaa. Pohjoisimpaan niemeen oli sijoitettu sairasosastot — ja sinnepäin kannettiin taukoamatta haavoitettuja.
Arnold tarkasti parhaillaan tähtäintä, kun ilmaa viilsi jokin kammottava ulvahdus, maa vavahti kuin ruoskaniskun satuttama eläin ja huumaavasti jyrähtäen paiskautui korkea kuusikko kaameana, mustanpunaisena leimahduksena ylös ilmaan. Ja sitten tuntui kaikki kiirivän jonnekin jylisevänä vyörynä…
— Siinä se nyt oli… mörssäri… kuiskasi Arnold käheästi. Kukaan ei sitä kuullut; mutta ehkä kaikki tylsästi tunsivat jotain sellaista. Sitten tuntui taas koko maailma räjähtävän, leiskahtavan ilmituleen ja hän paiskautui jonnekin sysimustaan pimeyteen…
Vähitellen alkoi Arnold hämärästi käsittää, että hän makasi ambulanssiteltan lattialla, matala laatikko päänalusena ja jalkaa poltti kuin tulessa… Hän ei kykene ensin ajattelemaan; hän tuntee vain, että joku kiristelee hampaitansa, ja heiluttaa päätään kahtaalle; jännittäen kaiken ajatuskykynsä huomaa hän vihdoin, että hän itse tekee niin — ja päättää olla hiljaa.
Lattia on täynnä vaikeasti haavoitettuja, joita koetetaan sitoa edes tilapäisesti, etteivät menehtyisi verenvuotoon. Lääkäri ja kaksi sisarta työskentelee kuumeisella kiireellä kahden sairashoitosotilaan avustamana — mutta paljoko he ehtivät. Yhtämittaa tuodaan uusia haavoitettuja, kaikkialta tuijottaa rukoilevia, hädän ja kauhun laajentamia silmiä. Arnoldin vierellä ojentaa eräs nuorukainen pomminsirpaleen raatelemaa rannettaan kuin rukoillen ja puristaa kaikin voimin käsivarttaan estääkseen verenvuotoa; mutta hän väsyy, valtimosta purskahtaa punainen suihku, hän lysähtää maahan, käsi heltiää kokonaan ja sitten hän vain toivottomasti tuijottaa miten hänen elonnesteensä leviää tummanpunaisen loan peittämälle lattialle… Muutamat koettavat rääsyillä tukkia ammottavia haavojaan, mutta toiset ovat jo tylsästi ummistaneet silmänsä ja näyttävät loppuun nääntyneiltä. Jotkut havahtuvat välillä, aukaisevat silmänsä kuin koettaen tointua raskaasta unesta; eräskin nousee hammasta purren istualleen ikäänkuin siten johtaakseen pois kuoleman huomion… Mutta useimpien ponnistukset ovat turhia, silmät ummistuvat uudelleen, hengitys harvenee, ja hetken kuluttua heidät kannetaan kiireesti ulos — he eivät enää tarvitse apua… Arnold näkee myös kamalasti silvottuja, ammottavine haavoineen, suonenvedontapaisesti kouristelevine käsineen; raadellut jäsenet vavahtelevat, värisevät, tuskan vääristämät suut näyttävät huutavan, vaikeroivan…
Mutta mitään ei kuulu. Koko maailma on täynnä pauhua, jyrinää, joka tuntuu yhä kiihtyvän. Sen voimasta värisevät taukoamatta kangasseinät, koko teltta vapisee kuin kuoliniskua odottava jättiläiseläin. Ja niinkuin tuollainen eläin kuoliniskun sattuessa lysähtää kokoon, hytkähti yhtäkkiä teltta kokoon…
Mörssäri… kuiskaa hän vapisevin huulin ja alkaa kauhusta väristen odottaa seuraavaa…
Kolme kertaa oli jo räjähtänyt, Arnold tunsi jalkansa kummallisesti kylmenevän, ja taas hehkuvan polton — lopulta hän tunsi tylsistyvänsä…
Joku tarkasti hänen reittänsä, ja hän kuuli käheytyneen naisäänen huutavan:
— Täällä on kiire — ei kestä…
Enempää ei kuulunut, vereen tahrautunut lääkäri viittasi jotain, häntä nostettiin, ja sitten musteni kaikki…
Verenmyrkytys… ellei niitä kaikkia poisteta! kuuli Arnold tohtorin huutavan korvaansa. — Ja narkoosiaineet räjähtivät äsken… Ei siis auta…
— Ryhtykää vaan toimeen… herra tohtori! — keskeytti Arnold ja hoitajattareen kääntyen lisäsi:
— Antakaa… kirje… vasen sisätasku…
Hän sai kirjeensä, ja puristi sen nyrkkiinsä ja tuo kosketus tuntui ikäänkuin kädenpuristukselta — olihan hän sitä pidellyt…
Tulkoot tuskat — en valita… — ajattelee Arnold — paranen… sitten kotiin… Tahdon ajatella vain sitä…
Arnold tuntee, että hehkuva rauta työnnetään syvälle hänen ruumiiseensa, mutta hän puree vain hammasta… Se tuntuu polttavan kaikkialla, tuskanhiki kihahtaa ruumiista, hän unohtaa mitä pitäisi ajatella… Silmissä pimenee, mutta yhä polttaa… Sydämestä kouraisevat aivankuin pitkät raatelevat pedonkynnet, ja koko maailma alkaa pyöriä — mutta vaiti hän on… viime hetkeen asti hän ikäänkuin matkii mielessään, ettei hänen suustaan saa kuulua yhtään voihkausta.
Arnold herää kuin unesta ja miltei jähmettyy kauhusta: hänet on kahlehdittu palavaan autoon, joka kiitää pyörryttävää vauhtia yli mäkien, vuorien… Hän koettaa hypätä pois — turhaan; liekit tarttuvat häneen, nuoleskelevat tulikielillään hänen ruumistansa, polttaen, tukehduttaen — ja yhä vain eteenpäin hurjasti hyppelehtien… Vihdoin näkyy edessä sysimusta leveä kuilu, auto lähenee, sitten heilahtaa ja hän odottaa kiduttavan kauhun vallassa milloin saapuu pohjaan ja kaikki murskautuu siruiksi…
Kun Arnold vihdoin tuli tajuihinsa, oli hän eräässä vihollismaan rajakaupungissa, jonne hänet oli tuotu sairasautolla. Ja monien kyselyiden jälkeen ilmoitti hoitajatar, että koko hyökkäysarmeija oli otettu vangiksi.
Vasta kolmen päivän kuluttua muisti Arnold kirjeen. Se oli ainoa vaimolta saapunut kirje…
Hänen mielensä täytti kauhu — ei muistanut siitä mitään, ja hän oli osannut joka sanan ulkoa. Vapisevin äänin kysyi hän sitä hoitajattarelta ja kun tämä toi sen hetken kuluttua, tarttui hän kirjeeseen kuin nälkäinen leivänpalaan ja luki seuraavaa:
Rakas!
Voi miten kaipaan sinua ja toivon, että olisit täällä! — Kaikki on niin pelottavaa ja kauheata. Vihollinen lähenee nopeasti ja kaikkien täytyy poistua kaupungista vuorokauden kuluessa. En vielä tiedä miten pääsen, autoja ja hevosia ei enää saa. Voi miksi turhan vuoksi pelotan sinua, rakkaani — pääsenhän minä jalkaisin, koska olen nuori ja terve! Kyllä kaikki käy hyvin — älä ole huolissasi. Eräs tuttu upseeri toimittaa kaikissa tapauksissa tämän naapurikaupungin postiin… Kirjoitan sinulle muutaman päivän kuluttua.
Armaani! Ajattelen vain sinua — päivät ja yöt. Ja minä olen varma, että se asia on siten kuin me niin palavasti toivoimme… Oi muistatko ne hetket, armas…? Minä en voi niitä koskaan unhoittaa! Sinua suutelee…
Oma Marcellasi.
Ja taas muisti Arnold senkin, että tuo kaupunki joutui heti sen jälkeen pommituksen alaiseksi. Hän peitti kasvonsa käsillään ja änkytti tuskallisesti:
— Missä… missä hän on…?
Ajatellessaan, että Marcella olisi ruhjoutunut raajarikoksi pommituksessa tai joutunut joidenkin ihmispetojen kynsiin, pelkäsi Arnold tukehtuvansa — tuo tuska tuntui tuhat kertaa kiduttavammalta nyt, kun hän itse oli heikko…
Ei ei — ehkä kaikki on hyvin… Pääasiahan on sentään, että hän rakastaa minua. Ja pian tuo epätietoisuus selviää, kun hän pääsee kotiin…
Äkkiä tunsi hän ruumiinsa kylmenevän… Ikäänkuin jääkylmänä salamana iski aivoihin kamala totuus: sotavankeus… Sali alkoi suuren karusellin tavoin pyöriä… vauhti kiihtyi kiihtymistään… sitten pimeni…