III.
Vitkaan, vitkaan parani Arnold. Vaikka puoli vuotta oli kulunut, ei hän vieläkään voinut olla jalkeilla kuin vähän kerrallaan. Siihen oli vaikuttanut eniten hänen sisäiset kärsimyksensä — ei vieläkään tietoa.
Sairaalasta vietiin hänet vankileiriin, jossa joutui kitumaan toisen puoli vuotta. Taistelukentän kauhut ja sairaalan kärsimykset oli hän kestänyt — mutta vankileirissä oli hän pelännyt menehtyvänsä; hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, mutta silloin oli hän taas ikäänkuin kuulevinaan matalan kuiskauksen: ehkä huomenna…? Loppuaikoina alkoi hän jok'ainoana aamuna postiajan lähetessä vavista kuin vilutautinen. Laitoksen lääkäri oli alkanut pitää tuosta surumielisestä miehestä ja kun pelkäsi Arnoldin menettävän järkensä, toimitti hän hänet maanviljelystöiden johtajaksi erääseen kartanoon, jonka omistaja oli sodassa upseerina.
Mutta kulunut vuosi tuntui Arnoldin mielestä iankaikkisuudelta — ja vankileirissä hänen tukkansakin hiukan harmaantui.
Onko hän kuollut? — Vai elääkö hän jossakin pakolaisena kurjuudessa, nälässä…? Ehkä vielä heidän pienokaisensa, ooh, ei…
Nuo ajatukset kalvoivat herkeämättä hänen epätoivoista sieluansa, hän oli kuin elinkautinen vanki, jonka veristyneitä jäseniä aina painavat ja kalvavat raskaat raudat — aina muistuttavat olemassaolostaan kaamealla kolinallaan…
Kului pari kuukautta ennenkuin Arnold puhui emäntänsä kanssa muista kuin talon asioista. Mutta silloin kutsui rouva hänet eräänä iltana teelle ja puhui hiukan sodassa olevasta miehestäänkin, jota hän näytti kovasti kaipaavan. Senjälkeen tapahtui se usein ja vähitellen sai Arnold tietää yhä enemmän nuoren emäntänsä suruista ja huolista. Hän koetti myös lohduttaa tätä parhaansa mukaan, ja lopulta hän miltei huomaamattaan alkoi kertoa omistaankin. Siitä lähtien muuttui hän huomaamattaan aivan toisellaiseksi. Hän parani lyhyessä ajassa täysin terveeksi, ja hänen mielessään oli herännyt uusi toivo.
Vasta jälkeenpäin huomasi Arnold, että se oli hänen nuoren emäntänsä ansiota, tämä osasi haihduttaa hänen synkkyytensä, hänellä oli aina varalla kokonainen joukko lohduttavia tosiseikkoja. Hän huomautti, etteivät kirjeet saavu sota-aikana perille oikeallakaan osoitteella, miten olisivat Arnoldin kirjeet voineet saapua perille, kun ei niissä ollut oikeata osoitettakaan? Sama oli hänen vaimolleen menevien kirjeiden laita. Eihän tämä enää siellä voinut olla.
— Luuletteko tällaisina aikoina etsittävän jotain yksityistä kirjeensaajaa? — kysyi hän lopuksi. — Mutta sensijaan on pidätetty paljon kirjeitä! Mahdollisesti on vaimonne muuttanut toisaalle ja lopulta, kun ei ole saanut teiltä yhteenkään kirjeeseen vastausta, luullut teidät kuolleeksi. Mutta kaikkihan tulee taas hyväksi kun pääsette täältä, jos hän vain teitä rakastaa…
Siitähän Arnold oli niin varma, niin ehdottoman varma! Hän tunsi yhä suurempaa toivoa ja iloa ajatellessaan sitä päivää, jolloin taas tapaa hänet — silloin Marcella raukan kärsimykset muuttuvat riemuksi…
* * * * *
Jo monta päivää oli nuori rouva näyttänyt tavattoman rauhattomalta. Päivät hän käveli eräällä lehmuskujalla puutarhassa, öisin huoneessaan edestakaisin, edestakaisin — kuin rauhaton henki, joka ei saa koskaan lepoa. Jo kaksi yötä oli Arnoldin yläpuolella yhtämittaa kuulunut kaukainen askelten ääni. Nyt oli se vain muuttunut omituisen epätasaiseksi — niinkuin kävelijä olisi nääntymäisillään.
Arnold tunsi syvää sääliä naisraukkaa kohtaan. Hän ei myöskään voinut nukkua — kuunteli vain noita askeleita — jotka tuntuivat muuttuvan yhä väsyneemmiksi.
Hän oli miltei nukahtamaisillaan, kun askeleet taukosivat omituiseen kolahdukseen. Hän hätkähti ja alkoi henkeä pidättäen kuunnella — ei mitään!
Mitään ajattelematta lähti hän huoneestaan, nousi toiseen kerrokseen — ja hetken kuluttua huomasi hän kuuntelevansa erään oven takana. Sieltä oli kuuluvinaan kuin tukehtunutta itkua. Sitten koputti — ei vastausta; hän koputti toisen, kolmannen kerran, ja kun ei vieläkään saanut vastausta, astui vihdoin varovasti sisään.
Sydäntäsärkevästi itkien virui nuori vaimo lattialla aivankuin tainnoksissa. Arnold nosti hänet vuoteelle, kostutti hänen kasvojaan vedellä ja lopulta hän näytti toipuvan…
Arnold pyysi anteeksi menettelyään ja pyysi puhua muutaman sanan, mutta lupasi poistua hetikin, jos rouva tahtoo. Tämä pyysi Arnoldin jäämään, sitten ojensi kätensä kuin rukoillen ja parahti sydäntäsärkevästi:
— Hän on kuollut… kuollut! Vähitellen sai Arnold tietää, ettei rouva ollut saanut kirjettä koko kuukauden aikana ja pelkäsi pahinta… Hän ei tahtonut kuulla mitään, itki vain. Vihdoin Arnold käski hänen vaieta, ja kun rouva hämmästyen katsahti häneen, ilmoitti Arnold tyyneesti, ettei hänen miehensä ole ollut kolmeen viikkoon edes taistelurintamassa.
— Mitä… mitä te sanotte, toisteli nainen käsittämättä mitään.
— Minä sanon teille, että se armeija, johon miehenne kuuluu, sai kolme viikkoa sitten käskyn siirtyä toiselle rintamalle ja tiedättehän, ettei silloin saa kirjoittaa. Kaikki on siis hyvin.
— Jumalani… se on totta! — kuiskasi nainen kuin huumaantuneena.
Miten voisin teitä kiittää — hän elää!
— Älkää minua kiittäkö, hyvä… rakas ystävä. Olen ollut levoton teidän tähtenne. Olisin tahtonut puhua kanssanne, kysyä jotain, mutta kun te ette…
— Niin, antakaa anteeksi… Nyt tiedän, että teille voin puhua kaikesta — pienimmistäkin…
— Oi tehkää niin…
Siitä lähtien hän tekikin niin ja Arnold tunsi iloa voidessaan lohduttaa tuota naista, joka oli lohduttanut häntä niin paljo. Hän tunsi, että nainen oli hänen ystävänsä — tunsi, että he tukivat toisiansa, kuni veli ja sisar…
Mutta sittenkin sattui hetkiä, jolloin Arnold tunsi ympärillään vain musertavaa masennusta, hapuili epätoivon pimeydessä, joka oli pelottavampi kuin myrskyinen syys-yö eksyneelle vaeltajalle.
Oli satanut koko päivän tihkusadetta, ja Arnoldilla oli taas tuollainen synkkä hetki. He istuivat ruokasalissa teetä juomassa ja Arnold tuijotti äänettömänä ulos syysillan pimeyteen. Suuret pisareet vierivät alas mustia ruutuja niinkuin kyyneleet itkevän ihmisen poskia myöten ja silloin tällöin valitti tuuli puiston alastomissa puissa niin surullisesti — niinkuin siellä ulkona olisi itkenyt yksinäinen, hyljätty olento.
Arnold oli ääneti, mutta hänen ajatuksensa kiiti kaukana, kaukana… Hän oli lukenut suunnattomista nälkäisistä pakolaislaumoista, joiden kulkua osoittamaan jää hangelle tiepuoleen joukottain vanhuksia, lapsia, äitejä pienokaiset sylissään, menehtyen nälkään ja viluun. Entä jos hän viruu siellä jossakin, juuri tällä hetkellä ja koettaa itkien suojella viime rääsyillä pienokaistaan, heidän pienokaistaan… Tuo ajatus poltti aivoja kuin tulinen rauta, se ahdisti, tukehutti, se kohosi hänen kurkkuunsa rajuna nyyhkytyksenä… Hammasta purren jännitti hän kaiken tahdonvoimansa ja onnistui tukahuttamaan pienimmänkin äänen, mutta hänen hartiansa hytkivät suonenvedontapaisesti, hänen koko ruumiinsa tuntui olevan pakahtumaisillaan…
Silloin tarttuivat pienet kädet hänen päähänsä, painaen sen pehmeätä naisrintaa vastaan — ja Arnold tunsi poskellaan sykkivän sydämen; sitten kuului värisevä, kuiskaava ääni:
— Oi älkää… lakatkaa! Me olemme molemmat onnettomia — emmekö ole myöskin ystäviä… Ettekö tekin voisi puhua minulle kaikesta niinkuin minäkin olen puhunut, ehkä teillekin olisi helpompi…
— Minä pidän teitä ystävänä, olen teille niin paljosta kiitollinen…
— Oi älkää puhuko — Kun ajattelen, miten te olette täällä kaukana vieraassa maassa, niin minua ikäänkuin kuristaa. — Lupaatteko, ettette enää näin yksin sure, että puhutte, että…
Arnold hillitsi nyyhkytyksen, tarttui naisen käsiin ja puhui värisevin äänin:
— Minä lupaan, ja minua hävettää, etten nytkään tehnyt niin. Sillä minun pitäisi olla kiitollinen kohtalolle, että olen saanut sellaisen ystävän… Tästälähin minä tahdon olla niinkuin te tahdotte.
Nuo sanat ja se, että oli onnistunut rauhoittamaan Arnoldin, vaikuttivat voimakkaasti naisen tunneherkkään mieleen. Hän puristautui kiihkeästi Arnoldin rintaa vastaan tuntematta, muistamatta muuta kuin että Arnold oli hänelle läheinen, rakas. Tuo surunsekainen tunne valtasi yhä väkevämpänä hänen mielensä ja se toi muassaan erään toisen tunteen, joka huumasi jollakin selittämättömällä tavalla — niin ettei tahtonutkaan ajatella mitä se oli. Hänen äänensäkin oli muuttunut omituisen helläksi ja hiljaiseksi, se oli kuuluvinaan jostain etäältä.
— Minäkin tahdon kaikessa olla… niinkuin te tahdotte… Jos te vain luotatte minuun, ellette ole surullinen, silloin saatatte minut onnelliseksi — niin onnelliseksi…
Arnold kuuli tuon vienon äänen värisevän, tunsi syleilevien käsivarsien vapisevan, ja hän tunsi oudon tunteen tarttuvan itseensä — tunteen, jota ei ollut ennen tuntenut ystävänsä läheisyydessä. Hän tunsi tämän suutelevan itseänsä — toisin kuin silloin kerran…
Mutta juuri silloin hän muisti Marcellan… Entäpä, jos joku toinen mies puristaisi Marcellaa rintaansa vastaan — niinkuin hän nyt tekee. Tuo ajatus syöksyi sydämeen, kuni kylmä terävä veitsi… Mutta samassa sen sysäsi tieltään toinen tunne: varmuus, ettei hän koskaan olisi näin kenenkään toisen miehen kanssa… Kuinka hän itse siis voisi olla — miten hän sitten voisi katsoa Marcellaa silmiin?
Nainen tunsi, miten miehen puristus hölleni, tulinen katse kääntyi jonnekin kauas… Veri syöksyi hänen kasvoihinsa ikäänkuin hän olisi herännyt alastomana vieraan ihmisjoukon keskellä. Hän hellitti Arnoldista ja sopersi katkonaisesti, vapisevin äänin.
— Mitä minä… mitä nyt… tein…? Nyt voitte käsittää minut vallan väärin… minä…
— Rauhoittukaa, rakas ystävä, lausui Arnold sydämellisesti, tarttuen hänen käsiinsä. — Minä en käsitä väärin…
— Mutta kun minä noin…
— Älkää vaan syyttäkö itseänne, minä tiedän, ettette tahtonut pettää miestänne, vaan…
— Oi te tiedätte, ymmärrätte sen, — huudahti nainen kiitollisena ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet… Jospa vain käsittäisitte, miltä naisesta tuntuu kun yht'äkkiä joutuu vastuunalaiseksi kaikesta, johon ei kykene, lopulta tuntee itsensä niin sanomattoman heikoksi ja avuttomaksi — ja sitten yhtämittaa odottaa kauhu sydämessä, milloin kaikki on lopussa… Tahtoisi edes hetkeksi turvautua johonkin voimakkaaseen, sellaiseen kuin te — olla heikko…
— Niin, rakas ystävä… minä ymmärrän…
— Mutta itse en sittenkään ymmärrä itseäni, — sopersi nainen tuskaisen hämmästyneenä. Enhän olisi voinut elää — nähdä häntä, jos olisi jotain tapahtunut. Te yksin pelastitte minut enkä minä vieläkään käsitä…
— Minä sanon teille vielä toisen syyn — puhui Arnold hiljaa… Nähkääs meitä on painanut samanlainen tuska ja epävarmuus, se on lähentänyt meitä — opettanut turvautumaan toisiimme. Ja vielä: me olemme nuoria.
Nainen katsoi häntä hetken ja hänen ilmehikkäillä kasvoillaan vaihteli tuska, hellyys ja suru. Vihdoin hän sammalsi katkonaisesti, epäröiden.
— On vielä yksi syy, suurin, jonka nyt vasta huomaan.
Ja Arnoldin uudistettujen pyyntöjen jälkeen hän vihdoin kuiskasi hiljaa, värähtäen:
— Että… minä rakastan teitä…
Arnoldin kasvoille leimahti tuskallinen neuvottomuus; sitten hän näytti kiihkeästi ajattelevan, ja katsoen naista sanoi hän pitkän äänettömyyden jälkeen hiljaa, kiinteästi:
— Sehän olisi onnettomuus… Mutta rakas ystävä… eihän se voi olla mahdollista. Kyllä te huomaatte sen kun oikein ajattelette.
Nainen pudisti tuskin huomattavasti kumartunutta päätään ja Arnold näki muutamia kyyneleitä putoavan lattiaan.
Taas tuli pitkä äänettömyys ja sitten kysyi Arnold teennäisen karmeasti:
— No, te toivotte siis, että hän jäisi sinne, kuolisi jonnekin sudenkuoppaan…?
— Mitä… mitä te puhutte…? — huudahti nainen kalveten. — Kuinka te voitte puhua noin kamalia…? Tuollaisesta asiasta…?
— Mutta sittenhän saisitte nopeammin hänestä eron… Kun ette enää häntä rakasta…?
— Tietysti rakastan, — huudahti nainen punastuen.
— Siinäpä se on — rakas, rehellinen ystäväni. Miten hyvä totuus onkaan — nyt olette itsekin varma siitä, että vain miestänne rakastatte… Jos joku onneton vieras on herättänyt teissä sääliä, niin mikä hän on teille miehenne rinnalla? Ajatelkaa, että hän haavoittuu, ja kutsuu teidät luokseen hoitamaan, lieventämään tuskiaan — jäättekö silloin sen vieraan luokse, vai menettekö hänen luoksensa?
— Kyliä minun täytyisi mennä, — kuiskasi nainen tuskallisen hämmästyneenä, katsettaan kohottamatta.
— Aivan niin. Te ette vähääkään silloin ajattelisi tuota vierasta… Se oli siis vain luulottelua, koska te rakastatte vain miestänne — ja se on hyvä…
— Te siis toivotte minut mahdollisimman kauas, — puhui nainen hiljaa, lievästi moittien.
— Se on toinen asia, mitä minä… Minä olen ajatellut asiaa vain teidän kannaltanne… Tahtoisin, että olisitte onnellinen.
— Oi minkälainen olettekaan. Teidän menettelynne… on… — Hän vaikeni hetkiseksi ja sitten lisäsi värähtävällä äänellä:
— Minä en koskaan voi korvata kiitollisuusvelkaani teille.
Mies puristi hänen kättään. Tuon tapauksen jälkeen he ymmärsivät toisiaan entistä paremmin…