VI.
Arnoldista tuntui kaikki ihanalta unelta — olivatko he todella matkalla kotiin…?
Se oli totta — vihdoinkin. Ja siksi kaikki katseet loistivat toivosta, odotuksesta, kukaan ei huomannut huonoa ilmaa, ahtautta, likaisuutta — koko vaunu tuntui olevan täynnä toivoa.
Eräällä asemalla päätti Arnold mennä katsomaan invaliidivaunuihin, jotka olivat junan jälkipäässä. Siellä oli kamalasti silvottuja, raajarikkoisia, kädettömiä, jalattomia, jotka eivät kyenneet liikkumaan paikaltaan — mutta heidänkin silmissään kuvastui jotain epämääräistä toivoa…
Mutta kun Arnold astui viimeiseen vaunuun ja näki yhtäkkiä vastassaan hämärässä nurkassa tyhjänä ammottavat silmäkuopat, pysähtyi hän ovelle kauhusta vavahtaen; hänestä tuntui ikäänkuin nuo mustat aukot, tuo tumma tyhjyys tuijottaisi haudantakaisesta, pimeästä tyhjyydestä. Joka puolella näkyi silvottuja kasvoja, nenättömiä, huulettomia, silmäpuolia ja kaksi muuta silmätöntä. Arnold tunsi puistatuksen, ne olivat kamalimpia, mitä hän oli nähnyt, sillä heissä ei ilmennyt toivoa eikä toivottomuutta, liikkumattomina ja elottomina möhkäleinä muistuttivat he haudasta karanneita vainajia. — Arnold ei saanut moneen päivään silmistään tuota näkyä.
Päivän toisensa jälkeen kiiti juna eteenpäin. Kuni jättiläs-suuret taulut, vilisivät silmissä tuhannet vieraat näköalat, loppumattomasti vieraita ihmisiä, vieraita kieliä…
Ja sitten vihdoin tuttuja, kaivattuja maisemia, tutunnäköisiä ihmisiä… Hän katselee kaikkea yhtä ahnaasti aivankuin janoon nääntynyt ihminen sammuttaa janonsa, löytäessään viime hetkellä lähteen… Kaikki tuntuu rakkaalta, omituiselta…
Arnold oli pääkaupungista saanut tietää, että hänen tätinsä asui eräässä maaseutukaupungissa. Ja nyt läheni juna sitä, nyt vihelsi. Arnold tuntee ruumiinsa värisevän, kun juna pysähtyy. Arnold hypähtää vaunusta, rientää asemasalin lävitse ulos — ei ajuria. No telefooni.
Vanhan neidin ääni alkaa ankarasti vavista. Arnoldin täytyy kolmasti kysyä ennenkuin täti änkyttäen ilmoitti Marcellan asuvan "Onnela" nimisessä kartanossa, jonne on 10 kilometriä…
Väkevän liikutuksen valtaamana asettaa Arnold kuulotorven paikoilleen, edes kiittämättä, vaikka vanhan naisen vapiseva ääni vielä kuuluu…
Jospa ilmoittaisin puhelimella…? Ei — minä yllätän hänet. Hän tarkasti vielä varmuudeksi ettei "Onnelaan" ollutkaan puhelinta.
Saatuaan tietää, että kaupungissa majaili rakuunarykmentti, riensi hän sinne ja sai eräältä upseerilta aivan erinomaisen ratsuhevosen ja sitten matkaan.
— Vhiu — vhiuu… — suhajaa Arnoldin korvissa rotujuoksijan jouduttavan laukan tahtiin, kun hän kiitää keväisen metsän halki. Sen heleä vehreys ympäröi hänet, sen suloinen tuoksu tuntuu huumaavan hänet kuin hieno viini ja silloin tällöin kuuluu suhinan seasta lyhyt katkelma lintujen laulusta… Hän tuntee jännityksen ja huumaavan riemun täyttävän sielunsa.
— Virta… punainen silta — suora kuusikuja oikealle — toistelee Arnold poliisikamarista saamaansa matkaohjetta… Ja hevonen kiitää kuin lentäen, ikäänkuin sekin tuntisi samaa jännitystä.
Jo näkyy silta, kuja… Oh, mitä hän mahtaa ensin sanoa, tehdä — pikku
Marcella raukka… Nyt lähenee sinua onni — kärsimysten jälkeen…
Arnold hypähti alas satulasta ja sitoi huohottavan ratsunsa pylvääseen, pyyhkäsi hikisiä kasvojaan — ja sitten sisään.
Eteisessä taapersi häntä vastaan pieni poika… Arnoldin sydän alkaa hurjasti lyödä — Marcellan silmät… suu… Hänen silmänsä sumenevat kyynelistä, kun hän väkevän liikutuksen ja riemun vallassa ottaa pojan syliinsä ja suutelee tätä sopertaen käheästi:
— Pienokaiseni… poikani…
Poika alkaa hurjasti huutaa… ovi aukenee ja kynnyksellä seisoo Marcelia… Hänen kasvonsa valahtavat kuolon kalpeiksi, hän tarttuu vapisevin käsin sohvanselkään ja lysähtää istumaan kuin jalkansa olisivat äkkiä halpautuneet. Poika juoksee itkien äidin syliin…
Arnold aikoi rientää syleilemään vaimoansa, mutta pysähtyi tyrmistyen ja tuijotti häntä kasvot kauhusta vääristyen — ikäänkuin olisi nähnyt pöyristyttävän aaveen… Vihdoin kysyi hän katkonaisesti, tolkuttomasti:
— Mitä… mitä, Marcella…?
— Mitä tämä on… Marcella…? — kuului taas kuin kaiku. Ja sitten kuuli hän tuntemattoman, tukehtuneen äänen:
— Sinä elät…
— Niin, minä elän…
Äänettömyys…
— Niin, minä elän, — kajahtaa äkkiä kuin tuomarin ääni — eikä syyllisyys voi koskaan kuvastua selvemmin kuin nyt naisen kasvoilla… Mutta Arnold ei voi, ei tahdo uskoa. Hän katsahtaa poispäin ja sitten kuuluu hiljaa, tuskallisesti, miltei vaikeroiden:
— Ei, ei… Eihän voi…?
Mutta nainen ei vastaa — hän ei kiellä eikä myönnä… Arnoldin aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena. Hän katsahtaa taas naiseen ja hänestä tuntuu, että jotakin hirmuista heti putoaa hänen päällensä, tukehuttaa, murskaa… Ja aivankuin kaukaa kuuli hän kolean, tukehtuneen äänensä.
— Ei… minun… poikani…
Kuin jähmettyneenä seisoo hän yhä tuijottaen kalpeata naista. Tämän huulet liikkuvat, mutta hän ei voi puhua. Huohottaa vain raskaasti ja katsahtaa välillä mieheen kuin tuomiota odottaen. Vihdoin parahtaa hän tuskallisesti:
— Voi Arnold… armoa… armoa…
Kun mies ei vastannut, lisäsi hän entistä tukehtuneemmin: — ilmoitettiin — sinä kuollut… Ja Kaarlo… oli niin hyvä… ystävä… auttoi minua ja…
Mies ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen luotaan jotain saastaista. Marcella vaikeni pelästyen ja sitten vaipui sohvalle voihkien kuni inkvisiittorien kidutuspenkkiin sidottu uhri:
— Voi minua… voi, voi… Minä kuolen… kuolen…
Arnold tuskin kuuli hänen sanojaan, hänen mieleensä muistuivat nuo ijäisyyttä pitemmät kärsimysten vuodet, lukemattomat, kiduttavat yöt… — ja miten hän oli kaikki kestänyt kuvitellessaan tätä päivää, tulevaisuutta, ja nyt se oli tullut… Hänen hampaansa kirskahtivat yhteen kuni toisiinsa sopimattomat hammasrattaat…
Marcella parkasi vihlovasti kaatuen lattialle, ja pienokainen puristi pienillä käsillään äidin kaulaa, sydäntäsärkevästi itkien. Arnold tunsi sääliä pienokaista kohtaan… Hän astui pari askelta nostaakseen Marcellan ylös. Mutta hän pysähtyikin äkkiä. Kuin jähmettyneenä hän näki että Marcelia oli vähän kehittyneessä raskaudentilassa.
Tuo pieni yksityisseikka vaikutti häneen järisyttävällä voimalla. Ikäänkuin suunnaton kivilohkare olisi vyörähtänyt hänen ylitseen, murskannut hänet. Hän tunsi voimansa pettävän, outo, inhoittava tuska kuristi häntä kuin näkymätön jättiläismatelijan syleily… Tukehtuneesti voihkaisten syöksyi hän ulos niinkuin takaa ajettu…
— Armoa… armoa… Tuo ääni muistutti kuolettavasti haavoitetun eläimen parkaisua, eläimen, joka näkee metsästäjän lähenevän. Vielä pihallekin kuuluivat käheät, hätäiset parahdukset…
Mutta Arnold kulki kuin unessakävijä — vasta puiston ulkoreunalla hän pysähtyi pienen kirkasvetisen virran rannalle…
Hän kohotti vaistomaisesti päätään — aivan läheltä kuului satakielen laulu ja sitä säestivät sadat toiset linnut yhtenä helkkyvänä kuorona. Hän unohti hetkeksi kaiken — katsahti ympärilleen kuin lumottuna, nähdessään taas kotimaansa ihanan kevään, tuoksuvana, värikylläisenä… Pensaat ja puut näyttivät kilpailevan kukkapuvuissaan, koko puisto loisti hänen edessään kuin jättiläis-suuri hurmaava taulu. Taustalla seisoi yksin suunnattomana heleänkeltaisena kukkavihkona jättiläispihlaja ja etäämpänä näkyi rivittäin nuoria lumivalkoisia omenapuita — muistuttaen valkopukuisia naisia… — Naisia… Oooh — taas syöksyi tuo tuska raivokkaan pedon lailla hänen kimppuunsa, ja luonnon puhdas ihanuus tuntui hänestä hirmuiselta ivalta… Koko maailma tuntui niin saastaiselta, etteivät valtameren aallot voisi sitä puhtaaksi pestä. Siis pois, pois…
Arnold oli aina kovina hetkinä pakottanut itsensä tarkkaan ajattelemaan asemaansa, ennenkuin päätti mitään, ja selviytynyt silloinkin, kun kaikki näytti ihan mahdottomalta. Mutta nyt hän ei kyennyt — tuntui aivankuin hänessä olisi kaikki särkynyt ja ajatukset pyörivät sekavana, kohisevana kaaoksena kuin vesi väkevän kosken pyörteessä, pääsemättä mihinkään. Arnold muisti entisen vaimonsa ja yhtäkkiä hän hammasta purren päätti, että hänen täytyy käsittää kaikki, hänen täytyy pystyä. Sitten istahti hän puron reunalle, kostutti koneellisesti kuumaa otsaansa. Hän ponnisti kaiken ajatuskykynsä, mutta kaikki tuntui niin sekavalta ja kauhealta — sen hän käsitti, että oli tullut petetyksi, ja kärsi siitä, kärsi…
Hän ei tietänyt miten kauan oli siinä istunut, kun yhtäkkiä hänelle selveni totuus aivankuin öisessä vankikopissa olisi sytytetty kirkas sähkölamppu.
Niin — hänen elämänonnensa oli isketty sirpaleiksi, koko elämän sisältö murskattu, sillä ei enää ollut tarkoitusta, eikä päämäärää enempää kuin myrskyssä ajelehtivalla laivahylyllä. Helppo silloin oli kestää, kun tiesi kärsivänsä hänen puolestaan heidän yhteisen tulevan onnensa toivossa. Ja nyt oli tämä olento riistänyt häneltä kaikki, vielä viimeisen toivonkin. Miten hän voisi uskoa rehellisyyteen, kenen rakkauteen hän voisi luottaa, ketä voisi hän rakastaa, kun se ainoa, jota hän jumaloi puhtauden, rehellisyyden esikuvana, jota jumaloi yli kaiken — kun tämä oli unohtanut, pettänyt hänet heti kun kuuli kuolleeksi.
Arnold koetti löytää lieventäviä, puolustavia seikkoja: hänen turvattomuutensa, yksinäisyytensä; tuo toinen oli ehkä pelastanut hänet jostakin kamalasta, hän uskoi minun kuolleen j.n.e. Mutta yhdelle ei löytynyt puolustusta, sitä ei voinut toiseksi kuvitella: niin pian. Tuo kävelevä pienokainen oli niin murhaava todistus kuin olisi tämä sopertaen selittänyt: äiti otti minut vähän jälkeenpäin kuin setä oli lähtenyt sotaan. Arnold muisti heidän viimeisen syleilynsä. Marcellan sanat, katseet — ja sitten heti jälkeenpäin toisen, vieraan, vieraan kanssa, sellaisten hetkien jälkeen… Hän ähkyy tuskasta, hänen mieleensä tulvahtaa inhoittavia, kiduttavan selviä yksityiskohtia, ne kokoontuvat, kiertyvät kylmänä käärmeenä hänen ympärilleen, sen myrkky tunkeutuu jokaiseen soluun polttaen kuin helvetin tuli.
Hän kumartui käsiensä varaan ja hänen hartiansa nytkähtelivät muutaman kerran, aivankuin leikkausveitsen lihaan työntyessä, mutta pienintäkään valitusta ei kuulunut, yksikään kyynel ei lieventänyt hänen tuskansa polttoa. Ja vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kuului kuiskaava ääni, jossa värisi sanomaton suru, hellyys ja epätoivo:
— Marcella… miten voit olla toisen kanssa, heti… samoin…? Etkö tuntenut, miten poljit minut lokaan… hylkäsit…
Hän nousi ja hänen katseensa kiiti kuin hyvästellen yli peltojen, metsien ja valkoisena kukkivien puistikkojen — ja hän huokasi raskaasti. Maailma näytti ihanammalta kuin koskaan — nyt kun se täytyi jättää.
Arnold tarttui voihkaisten rintaansa, vavahtaen kuin kuolettavan kuulan sattuessa; hän huomasi ensikerran sen pääasian: miten ihanaa nyt saattaisi olla, jos Marcella olisi häntä odottanut… Mitä merkitsisivät kauheimmatkaan kärsimykset sen rinnalla, kun olisi tuntenut hänet ilosta itkevänä rinnallaan? Ooh — entä jos vielä kolmas? Nyt he ehkä olisivat jo täällä… Marcella tahtoisi näyttää puroa… he kävelisivät hiljaa tännepäin, taluttaen taapertavaa pienokaista keskellään… Marcella kumartuisi, kuiskaisi hellästi:
— Sano nyt, ketä äiti ja pikku soko ovat aina odottaneet?
— Itää… itää… — jokeltaa pienoinen epäselvästi vienolla äänellään. Mutta Arnold ei vaihtaisi tuota hetkeä koko maailman kultaan.
Ja häntä ei kukaan odottanutkaan — häntä ei kukaan kaipaa. Hän, jonka vuoksi hän oli kärsinyt, oli vieraan kanssa, hoiteli sen lasta, ja. toinen on jo…
— Ooh. Marcella!
Tuo tukehtunut ääni värähti vihlovan tuskallisena ja syyttävänä kuin hukkuvan, joka vajotessaan näkee toverinsa kylmästi nauraen katselevan hänen kuolemaansa…
Hän istahti puron reunalle, paljasti päänsä ja aukaisi pistoolikotelonsa… Mutta vielä kerran hän katsahti taloa kohden ja hänen huulensa sopersivat äänettömästi:
— Marcella… olen niin yksin…