KAPINA
— Isä tulee! Isä tulee!
Pikkutytön laihat ja kalpeat kasvot suurine sinisilmineen loistivat ilosta, kun hän juoksi ympäri huonetta, toistellen taukoamatta noita ihania sanoja.
Niitä huudahtelivat toisetkin lapset kuni salaperäisiä taikasanoja; silmät loistivat, jalat liikkuivat — he olisivat tahtoneet juosta ympäri huonetta, huutaa kaikin voimin, mutta äiti oli kieltänyt… Vaikeata oli nyt pysyä hiljaa, — sillä isähän tulee!
Nyt muutti pikkutyttö nuo kaksi sanaa lauluksi — ottaen nuotin eräästä kansanlaulusta ja alkoi käsillään tahtia lyöden ja laulaen reippaasti marssia ympäri huonetta.
Aina välillä katsoi äiti iloisesti hymyillen pikku laulajatarta. Tuo heleä ääni kuului toisinaan liiaksikin, sillä naapurin ja heidän huoneensa eroitti vain ohut lautaseinä, mutta hän ei hennonnut kieltää — hän olisi itsekin tahtonut laulaa ja hyppiä ilosta niinkuin tuo viisivuotias lapsi!
Lapset olivat viime päivinä laihtuneet tavattomasti, kun hän oli sairaana, eikä ollut ruokaa. — Mutta noin he nyt iloitsevat! Hänkin tunsi itsensä terveeksi! Sillä hän tulee kuitenkin vielä kotiin!
Puolen vuoden aikana ei hän ollut saanut mitään tietoa mieheltään, ja he kaikki olivat olleet varmoja, että isä oli kaatunut… Voi, miten paljon lapsetkin olivat itkeneet — hän oli kärsinyt niin kauheasti, että luuli kuolevansa… Mutta mitäpä niistä enää! Toissapäivänä oli tullut häneltä kirje, että saapuu kotiin! Nyt muuttuu taas kaikki hyväksi! Nyt saavat lapset taas riittävästi ruokaa, heidän poskilleen nousee taas puna ja he saavat lämpimät vaatteet ylleen! Ja nyt iltasin istutaan yhdessä, isä kertoo kokemuksiaan sodasta ja he muistelevat näitä kauheita kärsimysten vuosia kuin pahaa unta. Oi jumala, jumala! Onko se mahdollista? Saavatko he todella vielä olla yhdessä? Jospa se onkin vain ihanaa unta?
Ei — piirongillahan näkyi häneltä toissapäivänä tullut kirje. Ja vanhin poika oli parhaillaan asemalla vastassa — he saattavat saapua jo piankin…
— Tuleeko isä jo pian? — kysyi kymmenvuotias poika malttamattomasti.
Äiti katsahti kelloa ja vastasi iloisesti:
— Heti, heti! Odotetaan vielä pieni aika!
— Mutta jos isä olisikin haavoittunut? — kysyi vanhimmasta toinen, 14-vuotias laiha ja nälkiintyneennäköinen poika.
— Ei — kyllä isä olisi kirjoittanut, jos niin olisi, — vastasi äiti huolettomasti. — Hän on vain joutunut vangiksi eikä ole vankileiristä saanut kirjeitä perille!
Hänkin nousi kävelemään. Hän näytti nuortuneen, silmänsä loistivat ja kalpeille poskille oli kohonnut hiukan punaa.
Eteisestä kuului kolinaa, askeleita…
— Isä tulee! — kuului pienokaisen suusta — ja nyt hänenkin äänensä vapisi ilosta.
Kaikki tuijottivat henkeä pidättäen oveen — ja äiti koskettaa vaistomaisesti kädellään rintaansa… hänen sydämensä lyö niin, että miltei koskee. Pienin tyttö pitää äidin hameesta kiinni, hän on ehkä tyynin — mutta hänkin pistää hennon kätensä äidin kouraan.
Ovi aukenee…
Kuolemanhiljaisuus.
— Mitä, mitä…? sopertaa äiti vapisevin huulin ja tarttuu rintaansa. Hänen silmänsä suurenevat kauhusta ja puna katoaa hänen kasvoiltaan nopeasti kuin pilven varjo kedolta tuulisena kesäpäivänä.
Vanhin poika seisahtuu hetkeksi kalpeana ovensuuhun, niinkuin ei jaksaisi peremmälle… Hän kantaa jotain.
Äidin kasvot ovat liidun valkeat ja jokin kylmä koura puristaa hänen sydäntään kauhealla voimalla — tai näkeekö hän väärin…? Ei — lastenkin suurenneet silmät seuraavat tuijottavina, pelästyneinä, kun vanhin veli lähtee vuodetta kohden, kantaen sylissään jotain lyhyttä, epämääräistä…
Oin! Jumala, Jumala! — huone hämärtyy, pimenee, hän on kaatumaisillaan; viime hetkellä hän saa tuolista kiinni, lysähtäen hervottomasti istumaan; ikäänkuin hyvin kaukaa kuuluu vanhimman tytön pidätetty nyyhkytys ja sitten tuntee hän nuorimman hennon, vapisevan kätösen omassaan…
Hän alkaa taas nähdä.
Hänen miehensä oli vielä sotaan lähtiessäänkin uljas ja voimakas. Tukka oli hieno ja sysimusta, — hän oli aina pitänyt siitä niin paljon… Ja nyt.
Epäselvästi kuin harmaan harson lävitse eroitti hän vuoteella jotain surkean avutonta ja muodotonta: jalattoman ruumiin; hän näki oudot, harmaankalpeat kasvot, joita ympäröi harmaa tukka ja parta; syvällä luisista kuopista tuijottivat himmeät silmät kuin pääkallon silmäaukoista.
— Jumalani, jumalani…
— Oih! Se on sittenkin hän. — Ja minä…!
Hänen hengityksensä muuttuu joka hengenvedolla yhä raskaammaksi — niinkuin kurkku pienenisi nopeasti. Hän tarttuu kaksin käsin rintaansa — ja hänen kasvoillaan näkyy kamala epätoivo. Sitten hän äkkiä syöksyy aivankuin mielettömänä vuoteen viereen, syleilee vapisevin käsin miestään. Ja koettaa sanoa jotain, mutta ei voi, — huulet vain vavahtelevat… Vihdoin hän purskahtaa itkuun ja lapset seuraavat esimerkkiä.
Vanhin poika kääntyy seinää kohden peittäen kasvonsa ja puree hammastaan. Mutta vain hetken hän jaksaa taistella vastaan… Hänen hartiansa alkavat nytkähdellä, hän vaipuu polvilleen, kaikki itkevät…
Paitsi raajarikko. Hän tuijottaa kattoon himmeillä, suurenneilla silmillään, niinkuin ei lainkaan huomaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
* * * * *
Monta päivää oli hän maannut vuoteellaan puhumatta, nauramatta, hiukan hän vain söi ja vastasi myöntäen tai kieltäen kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Hän näytti loppuun menehtyneeltä, kuolevalta, jolle kaikki on yhdentekevää.
Mutta vähitellen alkoi hän hiukan toipua, katseli toisinaan ympärilleen, kysyikin jotain ja alkoi syödä vähän enemmän.
Vanhin poika oli malttamattomasti odottanut milloin hän voisi kysellä sodasta, eri hyökkäyksistä ja muista seikoista.
Kahdeksan päivää oli kulunut. Oli ilta. Isä oli ollut hiukan virkeämpi tänään, ja poika päätti kysyä, koska oli sopiva tilaisuus; lapset nukkuivat ja äiti oli päivällä viety sairaalaan — hän oli uudestaan tullut sairaammaksi. Isä istui vuoteella rikkinäisten tyynyjen varassa poltellen paperossia, kun poika rykäsi ja kysyi arasti, missä taistelussa isä oli jalkansa menettänyt…
Raajarikko vavahti — pelästyi kuni pahantekijä, jota muistutetaan rikoksestaan. Hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui sekaisin kauhu ja hurja voimaton viha, kalpeat huulet vääntyivät johonkin katkeraan, hymyntapaiseen, kun hän hetken kuluttua käheästi sanoi:
— Jaha… että missä taistelussa…? Vai niin. Tahtoisitko sinä sen tietää?
— Minä pyydän sitä, isä, — lausui poika kunnioittavasti, mutta hänen kasvoilleen lennähti jotain levotonta.
Ja raajarikko alkoi kertoa.
— Meidän joukkomme hyökkäsivät parhaillaan työntäen vihollista hitaasti taaksepäin. Ja kun lentäjämme oli saanut selville, että heikko vihollisjoukko piti pientä kannasta hallussaan eräällä suoalueella, lähetettiin meidän pataljoonamme ottamaan se haltuunsa, sillä sen kautta olisi vihollinen saattanut tehdä kiertoliikkeen vasemman sivustan joukkojen selkäpuolelle.
Syyssateet olivat äskettäin olleet pahimmillaan ja meidän täytyi tehdä 50 km kierros soiden ja rämeiden ympäri. Eversti määräsi kuormaston menemään lyhintä tietä sille puolelle missä pieni vihollisjoukko nyt vielä oli ja käski ottaa ruokaa vain yhdeksi päiväksi, koska seuraavana päivänä tapaamme heti kuormaston, karkoitettuamme vihollisjoukon.
No niin! Puoliyön aikana lähdimme liikkeelle huonoa metsätietä myöten. Aamulla se loppui — ja sitten saimme marssia koko päivän metsiä ja uppoavia rämeitä myöten. Syyspäivän hämärtyessä pääsimme vihdoin perille märkinä ja ihan loppuunväsyneinä; kaikki eväät oli syöty viime levähdyspaikassa ja nälkäkin alkoi jo tuntua.
Mutta eversti määräsi meidät hyökkäämään, ja me tietysti tottelimme. Mutta viholliset olivat ehtineet kaivaa hyvät juoksuhaudat, kuularuiskut alkoivat soida, ja ainoa tulos oli että joukkomme hupeni puoleen.
Eversti kiroili kauheasti ja määräsi, että vielä ensi yön aikana on kaivettava juoksuhaudat ja huomenna karkoitettava viholliset vaikka miten!
Minäkin olin niin väsynyt, etten tahtonut pystyssä pysyä, saappaamme olivat täynnä reikiä ja päivällä oli kulettu suuren suoalueen halki, eikä sitten illalla saatu tehdä tulta, niin arvaat kai minkälaisessa tilassa olimme sinä yönä.
Sitä seuraavana aamuna meillä tosin oli jonkunlaiset juoksuhaudat, mutta niiden pohjalla oli vettä nilkkoihin asti. Ja nälkä oli kiihtynyt moninkertaiseksi. Sitten saimme levähtää vuorotellen — ja illaksi määrättiin taas hyökkäys.
Ilta tuli, me hyökkäsimme — ja taas lakaisi vihollisen kuularuiskutuli armottomasti rivejämme. Eikä meidän kuularuiskumme voineet mitään piilossa oleville vihollisille. En tiedä miten se yö kului, se tuntui loppumattomalta kidutukselta — koko yön värisimme vilusta niin että hampaat suussa kalisivat. Mutta loppui se sentään vihdoin.
Nyt olimme olleet lähes kolme vuorokautta syömättä sellaisissa olosuhteissa. Nälkä oli vähitellen kiihtynyt aivan sietämättömäksi. Sentähden esitimme sävyisästi, että eversti lähettäisi miehiä hakemaan edes hiukan ruokaa jostakin. Mutta eversti ärjäsi raivokkaasti, ettei sellainen tule kysymykseenkään! Ruokaa saadaan miten paljon tahansa, heti kun nuo muutamat miehet on karkoitettu, koska kuormasto jo odottaa edessäpäin. Illalla sen täytyy tapahtua. Lopuksi viskasi hän ajateltavaksemme muutamia voimakkaita sanoja pelkureista ja velvollisuudentuntoa vailla olevista lurjuksista.
Miltei koko aamupäivän tihkui taivaalta jääkylmää sadetta. Ja meidän repaleemme olivat niin märät kuin vedestä saattaa tulla ja vihollinen piti tarkkaa vahtia, ettei yksikään pää saanut kohota juoksuhaudan reunaa ylemmäksi. Meidän täytyi siis seistä nilkkoja myöten hyytävän kylmässä vedessä. Niin me vietimme koko päivän väristen kuin vilutautiset ja nälkä tuntui kalvavan sisälmyksiä aivankuin tuhannet kiukkuiset madot. — Ja kaiken lisäksi painoi meitä raskaana taakkana se, että vieläkin pitäisi lähteä suoraan kuolemaan — tällaisessa tilassa. Ja sellaisessa tilassa meidät komennettiin hyökkäämään.
Silloin me kieltäydyimme yksimielisesti. Useat huomauttivat, etteivät he voi edes liikkua kylmyyden ja nälän tähden — ensin täytyy saada jotain syötävää!
Eversti alkoi vavista vihasta, mutta hän koetti hillitä itseään, selittäen minkälainen häpeä se olisi, jos me pysähdymme tähän, jätämme raukkamaisesti täyttämättä päällikkömme käskyn — kun isänmaan etu vaatii! Nyt on sumua, ja sen suojassa on hyökättävä.
Ilmassa leijaili tosin jääkylmää, hienon sateen tapaista sumua, mutta se ei peittänyt mitään viholliselta. Miehet pyysivät sävyisästi, että päällikkö suvaitsisi odottaa, kunnes saadaan vähän ruokaa.
— Vai niin. Te kieltäydytte tottelemasta. Te kapinoitte! — karjui eversti pahaenteisesti ja poistui. Hetken kuluttua kutsuttiin upseerit neuvotteluun.
Me emme kuulleet mitä neuvottelussa puhuttiin, mutta kauan se kesti ja me kyyristelimme juoksuhaudoissa väristen vilusta ja levottomuudesta. Kun upseerit vihdoin astuivat ulos everstin teltasta, hajaantuivat he rauhallisen näköisinä — puhumatta mitään.
Eräs nuori luutnantti yksin lähti kävelemään hiljaa leirin taakse metsään ja hetken kuluttua kajahti sieltä lyhyt, terävä pistoolinlaukaus.
Ja aivankuin ennen tehdystä sopimuksesta lähti kaksi upseeria astelemaan sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut — ja heidän jälessään kaksi sotilasta toisella kainalossa kangaspaarit. Kun he palasivat, lepäsi luutnantti paareilla. Hänen ohimossaan oli pieni pyöreä reikä, josta alkoi kapea veriviiru valuen lopulta alas niskaan.
Me emme saaneet mitään tietoa koko iltana — ja meidän levottomuutemme lisääntyi yhä.
— Mitähän ne oikein aikoivat? Miksi hän oli ampunut itsensä?
Ja koko illan puhalsi hyytävän kylmä tuuli aavikon tapaiselta suolta ja tähdet välkkyivät niin kummallisen kirkkaina ikäänkuin olisivat värisseet vilusta… Ja meidän vaatteemme jäätyivät yhdeksi tynkäksi, niin että oli vaikea liikkua.
Oi sitä yötä. Me olimme olleet kuusikin vuorokautta syömättä, kärsineet vilua, mutta ne yöt olivat olleet lapsenleikkiä tähän verraten; toisinaan tuli niin tuskallinen heikkous, että olisi tahtonut kuolla miten tahansa, vaikka hirsipuuhun, — kun vaan olisi päässyt siitä kauheasta. Jos olisi päivä, olisin varmasti kömpinyt juoksuhaudan reunalle ja antanut kuulien lävistää ruumiini.
Kaikkialla vallitsi vielä pimeänharmaa hiljaisuus ja salaperäisenä hyytävänä huntuna peitti sakea sumu kaiken näköalan. — Monet miesraukat eivät enää edes värisseet; viruivat vain jäätyneessä juoksuhaudassa kokoonkyyristyneinä kuni kuoliaaksi paleltuneet koirat. Kuin kloroforiunen lävitse kuulin joitakin kuiskauksia ja varovaisia eteneviä askeleita. Ne menivät ohi ja hetken kuluttua palasi vain yksi. Se pysähtyi meidän läheisyyteemme. Rykäsi ja sitten kuului äkkiä everstin uhkaava karjaisu:
— Ylös ja paikalla! Olkaa valmiit hyökkäykseen viiden minuutin kuluttua! Ymmärrättekö?
Kukaan ei vastannut, kuului vain raskasta hengitystä, muutamia rykäisyjä; läheisestä metsästä kuului aamutuulen humina. Minä katsahdin ylös ja sumuharson lävitse näkyi muutamia kirkkaita tähtiä. — Ja minun rintaani painoi ikäänkuin kauhean raskas, suuri kivilohkare…
— Koirat, te aloitte eilen illalla kapinan ja nyt minä käsken viimeisen kerran: nouskaa hyökkäykseen! Ellette nyt nouse, niin olen minä pakoitettu käyttämään toisia keinoja. Minä olen tämän joukon päällikkö ja teidän täytyy totella.
Kuului käheätä ähkynää, rykäisyjä, yskähdyksiä ja pimeässä juoksuhaudassa näkyi jotain liikettä, niinkuin kuolleet olisivat alkaneet virota ja liikahdella pitkän peittämättömän haudan pohjalla; kuului epäselvää mutinaa, josta eroitti muutamia sammaltavia sanoja:
— Teidän ylhäisyytenne… emme voi…
— Olemme paleltuneet…
— Emme jaksa…
— Koko ruumis on jäykkä…
— Jalkani jäätyneet…
— Vaiti! ärjäsi eversti pahanenteisellä äänellä. — Te kapinoitte vieläkin. Hyvä on!
Kuului kimeä, viiltävä vihellyspillin kiljaisu, joka vaikutti kammottavalta hiljaisessa aamuilmassa. Me ponnistimme kaikki voimamme noustaksemme ylös ja samassa huomasimme, että juoksuhaudan jokaisessa polvekkeessa odotti upseeri kuularuiskun ääressä — valmiina lakaisemaan puhtaaksi oman osansa!
Me tunsimme vaistomaisesti, että olimme heidän vallassaan. Heistä oli kaatunut vain kaksi, heillä oli lämpimät vaatteet, ja vielä tänään olimme nähneet heidän syövän…
Mitä sen jälkeen tapahtui, en varmaan tiedä — kaikki oli epäselvää, kamalaa kuin painajaisunessa. Hämärästi muistan, että kaaduin monta kertaa ja nousin uudestaan hammasta purren — ja toiset tekivät samoin… tukehtuneesti ähkyen ja hampaitaan kiristellen.
Hitaasti ja vaivaloisesti lähdimme me kapuamaan juoksuhaudan reunaa — aivankuin pakkasen jäykistämät kärpäset, jotka syyspäivänä koettavat kiivetä ylös ikkunaruutua — ja niinkuin ne putoavat kerran toisensa jälkeen, samoin putoilimme mekin. Mutta terävinä kuin piiskan iskut, kuului yhtämittaa: Ylös! Mars!
Meistä oli suurin osa jo päässyt juoksuhaudan reunalle, mutta vierustoverini ei ollut vielä liikahtanut paikaltaan, nojautui vain juoksuhaudan seinää vastaan. Ja kun eversti komensi häntä nousemaan, vastasi hän änkyttävällä kähisevällä äänellä:
— Jalkani ovat aivan jäykät — ne eivät liiku. Ampukaa päälle vaan!
Eversti veti pistoolinsa vireeseen ja kähisi raivosta kiehuen:
— Kirottu laiskuri! Kuulitko mitä sanoin? Ylös! Mars! Yks!
Kankeasti käänsi kapinoitsija sinertävät, vihan vääristämät kasvonsa everstiä kohden, ja huusi hirveällä äänellä:
— Kirottu murhaaja! Ammu pian! Kai sinun kunniasi sen vaatii!
Vaikkei se vaadi hyökkäykseen vihollista vastaan!
Sitten hän sulki silmänsä kuni vanha hevonen, joka suuren kuorman edessä on nääntyneenä kaatunut tielle — ja odottaa kuoliniskua…
— Kaks! — kärähti everstin kummallinen ääni.
Helvetissäkään ei koskaan voi olla niin hirmuista hetkeä; me muistimme kaikki hänen kahdeksan alaikäistä lastansa, joista hän aina puhui, hän rakasti pienokaisiaan yli kaiken… Ja nyt tähtäsi häntä oma päällikkö. Tunsin vihaavani noita kirotuita upseereita tuhat kertaa enemmän kuin vihollista! Jokaisen kasvoilla kuvastui hurja, voimaton viha, kurkuistamme kohosi synkkä, kumea murina — niinkuin nälkäinen koiraparvi olisi murissut… Mutta kuularuiskuja käännettiin hiukan — ja murinamme taukosi…
— Kolme! — kiljasi eversti korkealla, pingotetulla äänellä, ja sitten kajahti mauserpistoolin terävä laukaus…
Naapuriraukan pää putosi hervottomasti rinnalle, lakki putosi, ja pörröinen pää paljastui — niinkuin kuoleva olisi kumartanut paljastetuin päin noutajalleen… Ja minä muistin hänen kalpeat, odottavat pienokaisensa…
— Nyt eteenpäin! Mars! — huusi eversti kaikin voimin, kohottaen uudestaan pistoolinsa meitä kohden.
Viholliset olivat luultavasti kuulleet ja ymmärtäneet mitä meille tapahtui. Me olimme jo puolimatkassa, heidän juoksuhautansa edessä oleva multavalli häämöitti jo hämärän lävitse mustana jättiläiskäärmeenä. Eivätkä he ampuneet vieläkään, kun me hiljaa horjuillen lähenimme heidän piikkilanka-varustettaan.
— Nopeammin! — kuului takaapäin everstin terävä ääni, mutta vauhtimme ei parantunut vähääkään. Minäkin tunsin jalkojeni horjuvan kuin juopuneen.
Heitin mielessäni hyvästit kaikille, odotin vain, milloin kuolema tulisi antamaan viimeisen vapahduksen…
Vihollinen antoi meidän tulla okalankoihin asti ampumatta laukaustakaan.
Katselin tylsästi, miten sapööriosastoon kuuluvat meikäläiset lähenivät saksineen aitoja, minä tunsin mielessäni haikean surun ja ajattelin, joudutteko tekin kärsimään elämässä yhtäpaljon kuin isänne…
Silloin ensimmäisen miehen käsistä kirposi sakset ja hän kaatui vihlovasti kiljahtaen maahan.
Kukaan ei ollut aavistanut, että viholliset täällä saisivat sähkövirtaa okalankoihin; me odotimme laukauksia, olimme varustautuneet siihen, mutta tuota kiljaisua eivät hermomme kestäneet. Ja kun vihollisen kuularuiskut alkoivat yhtäkkiä kauheasti säristä ja tovereita vaipui maahan ympärillämme, vaikutti se hirvittävällä voimalla. Monet parahtivat, alkoivat tolkuttomasti huutaa, ja kymmenkunta miestä lähti kädet kohotettuna juoksemaan omia juoksuhautoja kohden… Ja minä kuulin viereltäni muutamia hätäisiä huutoja:
— Älkää juosko, ne ampuvat…!
— Älkää ampuko! Älkää juosko.
— Olemme omia miehiä… — Omia, omia.
Silloin tapahtui se kauhea, joka pysyy mielessä ikuisesti kuin inhoittava polttoarpi kasvoissa: omat kuularuiskut alkoivat toimia.
Pakeneva joukko kaatui miltei yhtaikaa — niinkuin suuri viikate olisi hirveällä sivalluksella iskenyt heidän säärensä poikki… Se sattui minunkin nilkkaani — kaaduin…
Kaikki tuntui kamalan sekavalta. Mitään ymmärtämättä nousin viimeisin voimin seisomaan ja kohotin käsivarteni huutaen kuin mielipuoli; silloin kuula lävisti käsivarteni lähellä olkapäätä, minä kaaduin uudestaan; nostin vieläkin tuota lyijynraskasta kättä — useat kuulat miltei murskasivat sen…
Vihollinen lakkautti tulensa heti, kun meidän puolella alkoi.
Päättelivät kai, että kyllä ne itsekin ampuvat miehensä…
Koko päivän viruin siellä — en tiedä miten se päivä kului. Mutta illalla tulivat vihollisen sairashoitosotilaat ja kantoivat minut ja toiset haavoittuneet sinne omalle puolelleen. Ja minä olin iloinen, ettei tarvinnut nähdä omia upseereita… Tuntui siltä kuin kuolisin vihasta…