TYKKIHEVONEN
Kapean niittykaistaleen yli laukkasi viisi hevosparia, vetäen jälessään tykkiä. Se heilahteli pelottavasti puolelta toiselle, kun pyörät pehmeissä kohdissa upposivat akselia myöten. Hevoset olivat märkiä kuin uitetut, vaahto tippui verisiltä kyljiltä ja niiden velttoina riippuvat korvat heiluivat laukan tahtiin. Ammottavista suista kuului koriseva huohotus ja värisevät, voimattomat askeleet osoittivat, että useimmat pian kaatuisivat maahan.
Mutta siitä eivät välittäneet ratsastavat miehet: he iskivät lyijynuppisilla ruoskilla voimainsa takaa ja repelivät käheästi kiroten kannuksillaan hevosten raadeltuja kylkiä. Sillä ilmassa ulvoivat yhtämittaa pommit räjähdellen joka puolelta — äsken oli takana räjähtänyt niin lähellä, että kaksi tykkimiestä oli saanut surmansa. Ja sivultapäin saattoi syöksyä koska tahansa vihollisen ratsujoukko. Heidän täytyi päästä eteenpäin nopeammin, nopeammin… Hiki valui virtana miesten likaisilta kauhistuneilta kasvoilta, he iskivät ja kannustivat horjuvia, väriseviä hevosraukkoja, tuskin tietäen mitä tekivät. Kun vain pääsisi eteenpäin, pian pian…
Ensimmäisenä oikealla oleva hevonen erosi huomattavasti toisista ulkonäkönsä ja värinsä vuoksi. Se oli rautias muuten, paitsi häntä ja harja valkeat, ja tuo kiiltävä harja hulmui tuulessa aivankuin hieno, hiukan kellertävänvalkoinen silkkilippu…
Muuta kaunista siinä ei enää ollutkaan — se näytti loppuun kulutetulta. Lyhyt kaula oli laihtunut rumaksi, ohueksi, pää riippui voimattomana ja silmät olivat himmenneet — ja kylkiluut törröttivät korkeina kuin paksut puuvanteet. Se näyttää ponnistelevan kuin henkensä edestä — ikäänkuin petoparvea pakeneva ihminen, se värisee, horjuu…
Mutta satulassa istuva sotilas ei taukoa hetkeksikään lyömästä — ja joka iskulla kuuluu terävä paukahdus, kun piiskansiiman raskaat lyijypalaset sattuvat luiseen kylkeen. Miehen silmät tuijottavat lasimaisina kuin unissakävijän; tylsillä kasvoilla, joihin hiki on uurtanut vaaleita viiruja, ei näy muuta kuin jähmettynyt kauhu. Mutta ikäänkuin koneellisesti iskee hän terävät kannuksensa luiseen kylkeen, kaivellen raadeltua kohtaa ja veri valuu yhä vuolaammin… Hevosraukan ruumis vavahtaa joka kerralla, sen suusta tunkeutuu aivankuin valittava ääni, se ponnistaa viimeisetkin voimansa… Mutta se on jo monta kertaa lysähtänyt polvilleen kuten toisetkin; taas se on vähällä vaipua maahan, taas tempaistaan rajusti, revityt suupielet kirvelevät — ja terävä kannus tunkeutuu kylkeen kuin tulinen rauta, syvälle, syvälle…
Mutta selkä — selässä polttaa yhä kamalammin: niinkuin satula olisi tulta, kurkusta kohoaa jotakin tulisen polttavaa, tukehduttavaa, on niin vaikea hengittää. — Ja kurkusta kuuluu joka henkäyksellä äänekästä korinaa. Auringonpaiste on muuttuvinaan himmeän punertavaksi, ja taas ovat vapisevat jalat pettämäisillään. Valkoharjainen hevonen ei saa ajatella, se tuntee vain tuskaa ja jotain hämärää, ikäänkuin ihmettelyä siitä, että nyt aina lyödään — ennen ei lyöty koskaan… Sen hän muistaa, että sellainen aika joskus on ollut. Tämä on niin erilaista ja tuskallista.
Liinaharjainen hevonen ei käsitä kauanko he olivat laukanneet, mutta kerran oli pysähdytty ja vierustoveri oli jäänyt sinne makaamaan.
Vihdoin tullaan eräälle pellolle, jossa on niin kauheata. Räiske, huudot ja jyrinä täyttää vapisevan maailman, ilmassa lentää jotain kaameasti ulvoen ja sokaisevat jyrähdykset iskevät kovemmin kuin mikään, pakottaen vavahtamaan tuskasta ja pelosta. Taas jyrähtää, kaikki peittyy pahanhajuiseen savuun, se salpaa hengityksen, kirveltää ja sitten on kuin kaikki lakkaisi olemasta, iskutkaan eivät tuota tuskaa, paukahdukset vain kuuluvat aivankuin jostain etäältä…
Liinaharjainen hevonen havahtuu tuosta tunnottomuuden tilasta salaperäiseen kauhuun, rangaistuksen pelkoon: hän oli polkenut ihmistä. Se oli kiemurrellut, huutanut… Mitä nyt tulee…? Ja taas ohjattiin suoraan maassa makaavien ihmisten päälle. Valkoharja koettaa väistää, mutta tuntee taas kuinka kannukset tunkeutuvat tulisen polttavina syvälle kylkiin: täytyy eteenpäin. Ja maa on miltei täynnä makaavia ihmisiä! Mitä tämä on? Ne ovat aina olleet korkeimpia, salaperäisiä, voittamattomia ja nyt ne huutavat, uikuttavat, kiemurtelevat matojen lailla, kun raudoitetut kaviot polkevat heidän ruumiitaan. Toisinaan kuuluu kummallinen rusahdus kun luut musertuvat… Mutta ruoskaniskut satelevat taukoamatta.
Kavuttiin erästä mäkeä ylöspäin, kun valkoharja horjahti ja vaipui maahan. Veriset polvet ja turpa iskeytyivät terävään kiveen, maailma musteni… Mutta se tunsi vaistomaisesti, että kaatuminen on samaa kuin kuolema, ponnisti viimeiset voimansa ja pääsi vielä kerran seisaalleen. Ja sitten taas eteenpäin surkeasti ontuen. Mutta maailma on uudelleen kuuma kuin palamaisillaan, ja nagaikan lyönnit polttavat kuin tulinen rauta ja niiden kauheat laukaukset johtavat hänen mieleensä hämärän muiston hetkestä, jolloin koko maailma hohti sinertävänvalkoisena, himmeässä kuunvalossa, ja silloin tällöin kuului jostakin terävä paukahdus…
Vihdoin päästiin kukkulalle, ja heti hurjaa vauhtia alas jyrkkää rinnettä. Silloin tuntui yhtäkkiä kuin maa olisi hypähtänyt, jyrähtäen auennut, syössyt sisästään tulisen, tukehduttavan pilven, joka peitti kaikki sisäänsä ja jokin kauhean terävä viiltää ruumista, ja samassa repäisi niin tuskallisesti kuin olisi jättisuuri, teräväpiikkinen kannus viiltänyt vatsan halki; jalat hervahtavat, mies putoo satulasta, verinen kylki laahaantuu maata vastaan, jokin hihna kuristaa, häntä poljetaan… — Sitten rusahdus, kirousta, vetohihnoja katkotaan, tykki alkaa jyristen ja hyppelehtien vieriä alas jyrkkää mäkeä — ja hän jää makaamaan siihen…
Maa tuntuu pyörivän, aurinko on himmeän punainen, mutta sittenkin valtaa haavoittuneen hevosen pelko, yksinäisyyden kauhu. Se tahtoo nousta, lähteä jälkeen, valkoharjainen pää nousee vaivaloisesti: siellä ne menevät ainoat auttajat… Se käsittää vaistomaisesti, että nyt juuri tapahtuu jotain outoa, kamalaa: hänet jätetään…
Kuuluu käheä, hätäinen hirnunta ja se ponnistaa taas kaikki voimansa päästäkseen ylös… Turhaa, sisältä viiltää, ruumis retkahtaa velttona maahan, pää kolahtaa kiveen. Himmeä katse kääntyy toisten jälkeen kuin rukoillen, mutta siellä kaukana näkyy vain tumma möhkäle, joka hyppii kuin jättiläissuuri sammakko, ja sitten se yhtäkkiä katoaa harmaaseen usvaan…
Sitten alkaa ankara kipu raadella ruumista niin oudosti, tuskallisesti kuin ei koskaan ennen, eikä tiedä mitä se oikein on ja mistä johtuu. Pää heilahtelee koneellisesti ja hevonen näkee vatsansa olevan auki ja sieltä on tullut jotain pitkää, veristä, laahautuen hiekassa. Ja se käsittää hämärästi, että ihmiset tulevat auttamaan, pelastamaan… Musta hämärä peittää kaiken, ja oudon kohinan ja tykkien jyrinän lävitse kuuluu polttavasta kurkusta koriseva, raskas huohotus…
Mitään apua ei tule. Kaikki on niin epäselvää ja tuskallista, tuntuu kuin kuluisi kuukausia — eikä vaan apua…
Liinaharja koettaa ponnistautua ylös, mutta vain pää kohoutuu hiukan ja toinen etujalka liikahtaa hervottomasti — ei muuta. Aivankuin hämärän lävitse häämöittää hänen vierellään punainen lätäkkö ja sieramissa tuntuu kirpeä haju… Hän makaa kauan ummistetuin silmin ja odottaa. Kaikki sekaantuu niin kamalaksi ja tuskalliseksi, että täytyy liikkua — ja silloin kaikki häipyy. Mutta se tulee uudestaan ja tuskatkin palaavat kauheampina. Kurkku, rinta, koko ruumis tuntuu palavan tulessa, jokainen hengenveto vihlasee niinkuin repäistäisiin ruumis kahtia… Eikä yksikään ihminen tule… Kun vain tulisi ihminen — silloin olisi hyvin…
Liinaharja makaa taas kauan liikahtamatta ja odottaa. Silmät ovat sulkeutuneet, polttava suu on ammollaan ja kieli lepää likaisella hiekalla hervottomana — ei ole voimaa eikä tahtoa vetää sitä suuhun. Sieraimissa tuntuu inhoittava löyhkä, punainen lätäkkö on suurentunut, peittyen kärpäsparveen; ne ympäröivät kuolevan hevosen sakeana pilvenä, mutta se ei jaksa edes häntäänsä huiskuttaa. Odottaa vain, kauan, kauan… Mutta kukaan ei tule. Tuo kamala jyske ja hälinä kuuluu etenevän — ja nyt sekin saisi tulla lähemmäksi, merkitseehän se ihmisten läsnäoloa.
Vielä kerran ponnistaa kuoleva hevonen sammuvat voimansa, pää kohoutuu vaivoin ja ammottavasta suusta tunkeutuu hirnunta — ei hirnunta, vaan huuto, sydäntäsärkevä hätähuuto… Valkea harja häilähtää viimeisen kerran — ja pää putoaa hervottomasti, kolahtaen kiviin.
Aurinko lähenee jo taivaanrantaa ja näännyttävä helle haihtuu vähitellen. Taistelukin on tauonnut, jostain kaukaa vain kuuluu matala jymy, ikäänkuin maan uumenista…
Mutta apua ei tule…
Haavoitettu hevonen odottaa vieläkin. Ja hetket kuluvat vitkaan — niin vitkaan.
Silloin kuuluu aivan läheltä omituinen ääni, viserrys, joka tuntuu selittämättömän tutulta ja samalla kaukaiselta. Kuoleva hevonen makaa käsittämättä mitään, mutta kun tuo viserrys yhä jatkuu, aukaisee vihdoin vaivaloisesti silmänsä ja näkee muutamia vihreitä puita, ja niiden takana loistaa hehkuva punainen taivas…
Mitä — missä tämä on ollut ennen…? Ei — ei voi muistaa mitään…
Taas kuuluu tuo omituisen salaperäinen tuttu laulu. Se tuo mieleen joitakin epäselviä hajanaisia kuvia; vihreä haka, jonka lävitse virtaa kirkas, soliseva puro… Hän tulee, suitset kainalossa… Leipäpala kädessä… Niin, aina hän antoi makean leipäpalan, otti harjan länkien välistä, silitteli, puhui jotain ja hänen äänensä oli suloisempi kuin mikään maailmassa…
Kyllä hän nytkin tulee auttamaan.
Aurinko on painunut metsään, toisinaan kuuluu iltatuulen vieno suhina lehtipuista ja laulurastas laulaa…
Liinaharjaisen tykkihevosen revittyä ruumista ei enää tuska raatele, selkää ei enää polta, eikä jano kurista kurkkua… Hän juo parhaillaan kotihaan kirkkaasta purosta, — juo niin ahnaasti, ettei jouda hengittämään kuin silloin tällöin. Laihtunut, raadeltu kylki kohoilee niin tavattoman harvaan, harvempaan kuin koskaan ennen…