SODAN ÄÄNI
Hän kohotti hiukan harmaata, pörröistä päätään ja tuijotti eteensä verestävin silmin — niinkuin kuolemansairas eläin…
Hän katsoi katsomistaan, mutta ei käsittänyt mitään, koko maailma tuntui olevan täynnä tulta ja pauhua, joka jyskytti ruumista taukoamatta, takoi korvissa kovana ja terävän tuskallisena… Kaikki oli liian kamalaa ollakseen totta — hänen täytyi siis uneksia…
Niinpä todellakin. Vanha mies tunsi päänsä vaipuvan lyijynraskaana maata vasten ja hänen mieleensä lennähti muinoinen lapsuusajan uni: kaukana idässä leiskahtaa korkeuteen häikäisevä liekkipatsas, se leviää hirmuisena leimahduksena yli taivaanrannan — aivankuin tulinen jättiläissuuri lintu levittäsi suunnattomat siipensä. Se lähenee, lähenee täyttäen koko maailman sokaisevana, kohisevana tulimerenä… Sitten hän yhtäkkiä huomaa hengästyneenä juoksevansa äidin kanssa yli aavan, jäätyneen suon. Hän on uuvuksissaan, mutta äiti vetää kädestä kehoittaen tulemaan nopeammin, sillä heti alkaa viimeinen tuomio.
Vanha mies oli kauan omituisessa horrostilassa, kaikki on niin sekavaa. Onko hän vielä lapsi ja uneksii nyt vasta sen unen — vai onko todella tullut maailman loppu?
Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi toverinsa, joka makasi maassa kädet levällään, ruumis liikahdellen raskaitten hengenvetojen mukaan. Oliko tämä sittenkin totta? Harmaapäinen mies ponnisti epätoivoisesti tylsistynyttä ajatustaan, ja muisti silloin tällöin, että he olivat juopotelleet koko viikon, ja viime päivät makailleet tällä kukkulalla, mistä oli niin mukava katsella kaupungin hyörinää… Vihdoin muisti toverin maininneen jotain sodanjulistuksestakin, mutta hän oli pitänyt sitä tyhjänä huhuna… Niin, ja toverikin oli nauraen sanonut, etteivät viholliset ainakaan tähän puistoon pääse, kyllä miljonäärin portinvartija siitä pitää huolen — eivätkä ne löydä sitä aukkoa josta he tulivat…
Ja olisiko nyt sota?
Hänen sisällään alkoi niin ankara poltto, että silmissä musteni ja hän luuli kuolevansa siihen paikkaan. Hän alkoi hätäisesti herättää toveriansa, mutta ei onnistunut: tämä oli aivankuin tainnoksissa, kasvot sinertävät ja pöhöttyneet… Silloin hän muisti mitä he olivat viimeksi juoneet ja ymmärsi, mikseivät he mistään tietäneet: he olivat maanneet tajuttomina myrkytyksestä…
* * * * *
Monen tunnin kuluttua hänen oli onnistunut saada toveri hereille. Ja nyt lojuivat he suullaan ja tylsästi tuijottelivat alas palavaan kaupunkiin.
Pohjoispuolisiin linnakkeihin satoi satamalla pommeja, mutta yhtämittaa niitä lenteli myöskin ylitse, putoillen pohjoisosaan kaameasti leiskuen ja räjähdellen… Rakennukset luhistuivat jymisten raunioiksi, leimahtivat tuleen — joka puolella syttyi yhä useampia tulipaloja, ne levenivät mahtaviksi tulijärviksi, jotka pohjoistuulen ajamina vyöryivät vastustamattomasti etelää kohden. Suunnaton savupilvi peitti näkymättömiin koko eteläpuolen kaupunkia, se näytti täyttävän puolen maailmaa. Kaikki itäänpäin johtavat kadut ja tiet olivat mustanaan pakenevia ihmisiä… Ja silloin tällöin häämöitti savupilven lävitse aurinko suurena, mustanpunaisena — niinkuin jättiläissuuri, hyytyneen veren peittämä silmä olisi sieltä katsellut näytelmää, ja välillä väsyneesti ummistunut…
Puoliyön hetki läheni, mutta kukkulalla oli kirkkaampaa kuin päivällä, ja tulen hehku paahtoi vanhain miesten kasvoja polttavana kuin tulisen jättiläisuunin hehku. Koko illan olivat pommit ja tuli tehneet hävitystä. Mutta vieläkin vapisi ilma tykkien ja leiskuvien pommiräjähdysten kaameasta jylinästä ja tulen riehunta näytti vielä kauheammalta: Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, vastustamattomana, tuhoavana tulvana vyöryi se yhä kauemmaksi etelään, niitä kaupunginosia kohden, jotka vielä olivat säästyneet… Suurin osa kaupunkia roihusi jo suunnattomana roviona, sen sakea savu peitti toisen puolen maailmaa läpinäkymättömänä, veripunaisena verhona, raskaat, matalalla kiitävät pilvet näyttivät sekaantuvan siihen ja tulisessa kajastuksessa näytti taivaskin palavan riehuvana, aaltoilevana tulimerenä… Kaukana itäisellä taivaanrannalla vain vallitsi pimeys, synkkä ja läpitunkematon — niinkuin salaperäinen, sysimusta esirippu peittäisi koko taivaanrannan…
Vanhat miehet olivat kauan katselleet palavaa kaupunkia kuin kauhusta jähmettyneinä — niinkuin kaikki olisi kamalaa painajaisunta. Mutta äkkiä he havahtuivat hätkähtäen, katsahtivat pelokkaasti ympärilleen, kuuntelivat… Oli tapahtunut jokin suuri muutos — mutta mikä, sitä he eivät voineet heti ymmärtää… Vasta hetken kuluttua käsittivät he sekavilla aivoillaan, että — pommitus oli tauonnut…
He kuuntelivat kauan ja tuo muutos vaikutti heihin omituisen tuskallisesti. Pommitus oli ikäänkuin turruttanut, huumannut heidät, tukehuttanut muut äänet — mutta nyt kuului niin kauhean paljon. Tulimeren kohina, ryske ja rätinä sekaantui kammottavaksi hirmumyrskyn pauhuksi; silloin tällöin kuului sen seasta lukemattomien kirkonkellojen kumajava hätähuuto, häipyäkseen taas luhistuvan kivirakennuksen ukkosentapaiseen jylinään tahi tulen kiihtyvään kohinaan — niinkuin hukkuvien hätähuudot häipyvät valtameren myrskyn pauhuun…
Suunnattomat pakolaisparvet olivat koko illan tulvehtineet kaupungista, peittäneet läheiset kentät ja pellot niinkuin lukemattomat jättiläissuuret heinäsirkat… Kukkulan alapuolella oleva töyräs muistutti kuhisevaa muurahaispesää — ja nyt kuului sieltä epäselvästi eksyneiden lasten epätoivoisia huutoja, äitien vaikeroivaa itkua ja loukkaantuneiden valituksia ja tuskanhuutoja… Pari kertaa kuului myös jotain heikkoa pauketta: pakolaiset yrittivät nähtävästi särkeä lujaa lankkuaitaa päästäkseen puistoon — mutta he eivät onnistuneet…
Vanha mies tuijotti jäykin katsein alas pakolaisten parveen… ja hänen sydäntään viilsi veitsen tavoin kumma tuska, kuullessaan tulen pauhusta lasten sydäntäsärkeviä, nääntyneitä ääniä… Vihdoin hänen kasvoilleen ilmestyi haikea kaipaus ja suru. Nuo äänet kuiskailivat hänelle taas niistä, joita hän ei ollut vuosikausin muistanut — jotka hän tahtoi kokonaan unohtaa…
… Hän seisoo nuoren tytön vieressä, vihittävänä… He rakastavat toisiaan… Kuluu muutamia onnellisia vuosia — heiliä on kaksi pienokaistakin. Mutta sitten tulee köyhyyttä, sairautta, kuolema vierailee kahdesti, kolmasti — ja hän on yksin… Siitä on kulunut niin monta vuotta, iäisyyttä pitempiä vuosia, mutta kaikki on hänelle samantekevää…
— Kuule, kellot… vaikenevat, — kuiskasi toinen pitkän äänettömyyden jälkeen.
Hänkin oli kuullut parin lähimmän kirkon kellojen äänen vaikenevan lyhyen ajan kuluessa, mutta ei pannut siihen mitään huomiota. Nyt näki hän taasen erään lähellä olevan kirkon jäävän tulivyöryn alle, syttyvän — kellojen soivan liekkien keskelläkin, niinkuin jokin liikkumattomaksi kahlehdittu jättiläisolento olisi jäänyt tulimereen, ja nyt huutaisi tuskasta palaessaan. Mutta kun vielä viidennet kellot vaikenivat, katsahti hän hätäisesti ympärilleen — tuntui ikäänkuin ne olisivat hukkuvien hätähuutoja, jotka vaikenevat yksi toisensa jälkeen vaipuessaan syvyyteen.
Yhtäkkiä he hätkähtäen kääntyivät ja alkoivat kauhusta jähmettyneinä tuijottaa taakseen…
Kaukaa itäpuolelta kuului kaamea, pitkäveteinen ääni, jollaista he eivät olleet koskaan kuulleet; siinä oli jotain niin pöyristyttävää, ettei sitä voinut käsittää: eniten se muistutti sanomattoman surullista, toivotonta itkua — mutta se ei ollut ihmisolentojen itkua…
Tuskallisen jännityksen vallassa he kuuntelivat ja tuijottivat pimeätä taivaanrantaa — niinkuin erämaahan eksyneet vaeltajat tuijottavat pimeyteen kuullessaan lähenevien petojen askeleita… Tuo moniääninen ulina hukkui tavantakaa tulen kohinaan, jatkuakseen hetken kuluttua entistä tuskallisempana, kaameampana…
— Mitä… mitä tuo oikein on? — kuiskasi toinen vihdoin.
— Olisivatko ne susia…?
— Ei ei — ei täällä enää susia ole…
Hetken vaitiolon jälkeen lisäsi hän kauhusta käheällä, vapisevalla äänellä…
— Vain paholaisen laulu voisi ehkä olla noin kamalaa. Ehkä niiden kuoro on tullut laulamaan tähän helvetin riemujuhlaan…?
Taas he kuuntelivat… Pitkän äänettömyyden jälkeen löi toinen otsaansa ja huudahti hämmästyneenä:
— Oo — ahaa. Ne ovat koiria.
— Eihän koirat ulvo… Jospa ne sittenkin ovat joitakin vainajain henkiä… Kuuntele nyt, siinä on jotain kamalaa, salaperäistä…
— Ei henkiä — vaan eläviä koiria… Se on kyllä kamalaa ja salaperäistäkin, että koirat, tavalliset koirat itkevät ihmisten tuhotöiden tähden… Mutta itkevätköhän ne, jotka ovat tuon hävityksen toimeenpanneet…?
— Kyllä ne ennemmin hykertelevät käsiään mielihyvästä; ovathan ne voittajia.
Hän tuijotti tulimerta tylsästä tuskasta jähmettynein katsein ja lisäsi hetken kuluttua itsekseen.
— Ei, — kyllä ihmiset ovat samanlaisia kuin perkeleetkin. Kun katsoo tuota näkyä, tuntuu mahdottomalta, että ihmiset olisivat sen toimeenpanneet.
— Kaikki on mahdollista nykyajan sodassa. Tämä on nyt sotaa ja tuo on sodan ääni. Minä huomaan nyt, että…
Hän vaikeni tyrmistyen: eräs punaisen hehkuva marmoripalatsi, johon illalla oli sattunut mörssärinpommi, liikahti omituisesti ja samassa se näytti horjahtavan, putoavan, vajoavan maan sisään… Sitten kuului ukkosentapainen jylinä ja kamalasti ulvahtaen syöksähti ilmaan valtava liekkipatsas ja punainen, rätisevä kipinäpilvi — aivankuin puhkeavan tulivuoren kidasta… Ja samassa leyhähti heidän kasvoilleen ikäänkuin jonkun tuntemattoman hirviön tulinen henkäys.
He peittivät kasvonsa käsillään kumartuen nopeasti maata vasten — ja niin he ovat kauan liikahtamatta kuin kauhun lamauttamat lapset tai metsäneläimet, jotka metsästäjän lähetessä painautuvat maahan…
Mutta yhtäkkiä kohoaa harmaa pää, vanhat kuihtuneet kasvot vääristyvät, hän katsahtaa taakseen, kuuntelee hetken hengittämättä — ja tukkii korvansa… Siitä huolimatta on hän kuulevinaan tuon mielettömän, pöyristyttävän ulinan, se tunkeutuu hänen sydämeensä hyytävänä jääpuikkona… Hänestä tuntuu ikäänkuin sotien lukemattomat mielipuolet olisi sulettu tuon kauhean, sysimustan esiripun taakse — ja he itkevät siellä ikuisessa pimeydessä.