I
— Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä oikein huimaa vauhtia!
— Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!
He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen esikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.
Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät iloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä, tasaisena kuin lattia… Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko lakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty lukemattomilla pikku timanteilla…
Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä hänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret, sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät rouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet — ja silloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän silmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla… Kuuran peittämät yksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin salaperäiset, valkopukuiset, peikot… Ja valkeat metsät näyttivät liukuen siirtyvän sijoiltaan…
Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti, kun hän puhui:
— Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta huokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan…? Ja kun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat kuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut… ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:
"Kuu paistaa heleästi.
Kuolo ajaa keveästi…
Etkö pelkää, tyttöseni…?"
— Kyllä muistan… — vastasi vaimo.
— Niinhän mekin nyt menemme… Katsoppas, miten koko maailma on valkea ja hohtava… Pelkäätkö?
— En… — kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja mies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.
Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan ihastuksesta… Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen vielä kalpeille poskilleen vienon punan — hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen…
Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi hellästi ja leikillisesti:
— Vai et pelkää? Odotappas!
Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä, kaikuvalla äänellä:
— Noppe!
Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa kuin ikinä pääsee — ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia…
Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna pakenevan heidän altaan… Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma huounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja kuin salaperäinen, kalpea tuli — niinkuin he todellakin olisivat kiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja sieraimista tuli ja savu suitsusi…
Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja silloin kalpeni nuori äiti.
Mutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei ollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi hellyydestä värähtävällä äänellä:
— Joko nyt pelkäät?
— En, en sinun kanssasi…
Ja nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän kuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset.
Mies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas vaimoansa silmiin — ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä tulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä… Niin, hän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän onnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta.
— Nukkuuko Matti?
— Nukkuu…
He katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja hymyilivät — ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää kuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily… Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi yhä nuori juoksija eteenpäin…
Lähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin vihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia.
Hevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta sillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa kiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään…
— Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan… — puheli mies ja alkoi yhä viheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia.
Juoksija katsahti taakseen, pudisti päätään ja päristi äkäisesti — aivankuin syvästi harmissaan huvinsa pilaamisesta… Mutta täytyihän hänen lopulta hiljentää, kun ohjaksia yhä kiristettiin… Niitty loppui, ja he ajoivat tasaista ravia peltotietä myöten metsänreunaa kohden. Ja siellä, kauniilla, korkealla töyräällä, tuuheiden kuusien ympäröimänä, hohti valkeine seinineen ja lumisine kattoineen heidän uusi torppansa…
Samassa he jo olivatkin pihalla. Mies sitoi juoksijansa kuuseen ja auttoi nuoren äidin lapsineen reestä ja talutti sisälle.
— Miten kaunista täällä on! — huudahti nuori nainen ihastuneena ja jäi katselemaan liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen.
Ja kaunista siellä olikin… Vastaveistetyt seinät ja höylätty lattia hohtivat kellertävänvalkeina, ja ilmassa tuntui kuivan hongan raikas, suloinen tuoksu… Ja muuri, valkea kuin lumi! Ja astiakaapit, penkit, tuolit, ämpärit — kaikki — uutta, puhdasta ja valkeata…
Ja kamari sitten! Siellä oli uusi piironki, sänky, kehto…
Ja kaikki tämä oli Antin työtä!
Ellin täytyi taaskin katsahtaa Anttiin, kun hän siinä seisoi voimakkaana, uljaana ja hymyilevänä, silmät loistaen sydämellisestä ilosta, nähdessään miten ihastunut vaimonsa oli.
— Ja sinä et mitään ennen selittänyt…
Hän oli moittivinaan, mutta hänen äänessään soi vain rakkaus ja kiitollisuus, se värähti niin vienona ja hellänä kuin kevyt, suloinen hyväily…
Mutta Antti ei vastannut — hän vain hymyili onnellisena.
Elli alkoi varovasti aukaista pikku Matin kääröä ja asetti hänet kehtoon.
Mutta Matti heräsikin makeimmasta unestaan ja ilmaisi äänekkään paheksumisensa moista häiritsemistä vastaan.
— So, so, pikku matkamieheni. Älähän nyt suutu… älä suutu! — viihdytteli äiti hellästi.
— Kai sinun täytyy antaa hänelle ihan ensimäiseksi illallista…
Tokkopa hän vähemmästä leppyy…? — puheli mies hymyillen.
Elli antoi pojan Antille, riisui palttoonsa, istuutui tuolille ja aukaisi puseronsa, paljastaen valkean, vielä neitseellisen rintansa… Ja kun nuori esikoinen taas pääsi äidin syliin, oli se täydellisesti hyvitetty; se lakkasi huutamasta ja alkoi ahnaasti imeä…
Oi, miten kaunis olikaan tuo ryhmä! Miten hellästi ja kauniisti katsoikaan nuori äiti imevään lapseensa! Antin valtasi kummallinen, outo tunne — aivankuin jonkunlainen heikkous… Hän ei olisi voinut sitä selittää, hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa — mutta jos hänen olisi tarvinnut astua kuolemaan noiden kahden puolesta, olisi hän sen empimättä tehnyt!
Hänen vaimonsa, hänen pieni poikansa…
Ja kun nuori nainen nosti kasvonsa, olivat hänen silmänsä niin omituisen sädehtivät ja kosteat… Hänen suunsa puoliavoimine, punaisine huulineen muistutti aukeavaa kukkaa… Ja hän kuiskasi hiljaa:
— Antti…
Antti ei voinut nytkään mitään sanoa. Hän asteli vain vaimonsa viereen, laski suuren, voimakkaan kätensä hänen hienoille, vaaleille hiuksilleen ja silitti hiljaa hyväillen hänen päätänsä.
Mutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä kovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten… Ja hänen rinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa… Välillä se levähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä kasvoihin kirkkain, sinisin silmin…
Antti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut ymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni… Ikäänkuin se ei voisi olla todellista…
Hän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä:
— Niin, Elli… — Minä menen nyt viemään Nopen talliin…
Kun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien malttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se tuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa.
Antti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin, kaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan pojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa… Kaikki keinot ja ansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut kaikki — ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä onnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa hevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten…
Kun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei mene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä, että vihdoinkin on täysin onnellinen…
Miten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten ihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa vihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman kukkuloineen, metsineen, soineen… Ja kaukana korvessa häämöttää sinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki — aivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana vartioi seutua. Ja tähdet…
Ah — heidän tähtensä!
Tuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä — aivankuin olisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää…
Antin mieleen muistui niin elävästi se ilta, kun he Ellin kanssa olivat omiin nimiinsä omistaneet kaksi lähekkäin olevaa tähteä länsitaivaalla… Elli katsoi niihin aina suurella hellyydellä, niinkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joista heidän onnensa riippui… Ja kerran oli hän liikutetulla äänellä sanonut säälivänsä niitä, kun ne eivät milloinkaan päässeet lähemmäksi toisiaan…
Sellainen pieni, herttainen hupakko!
Mitä se oli?
Hän ei ensin erottanut, mutta sitten hän kuunteli tarkempaan…
— Uu — uu!
Kaukaa korvesta kuului yksinäisen suden pitkäveteinen, valittava ulvonta… Se oli niin kaukana, ettei siinä erottanut mitään vihaa eikä raivoa — siinä soi vain syvä alakuloisuus ja suru; se kuului niin haikealta, kuin olisi susi nälkään nääntymäisillään tai kuolettavasti haavoittunut ja vielä viimeisillä voimillaan ulvoen rukoilisi apua… Joskus se alkoi tuskallisena ja hurjana kuin kidutetun ihmisen vihlova, sydäntäsärkevä huuto, mutta sitten se aleni ja loppuikin pitkään, nyyhkytyksentapaiseen valitukseen — niinkuin olisi jossakin toivottomasti ja haikeasti itkenyt nainen, jonka koko maailma on hyljännyt…
Oli hän ennenkin kuullut susien ulvontaa, mutta nyt se vaikutti hänen herkistyneeseen mieleensä omituisen tuskallisesti ja kaameasti.
Merkitseekö se jotain? Ei — mitäpä se merkitsisi?
Mutta miksi kuvastuu tuossa ulvonnassa sellainen suru ja alakuloisuus? Mitä mahtaa ajatella ja ikävöidä tuo yksinäinen peto synkeässä metsässään…?
Jospa se ei olekaan susi, vaan eksynyt ihminen?
Hän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon lähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa kohden… Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa, säälimätöntä uhkaa…
Kauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat valkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa kalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta ennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin tuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä kammottavammalta.
Häntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen pelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta…
Ja kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana:
— Uu — uu! — Uu — uu!