II
Antti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi narskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui aidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä hyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista yhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili hiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen — odottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka oli jo kolmivuotias!
Oi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten ymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä muistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä ratsastamaan Nopella — sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu lupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta, mustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa mieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti!
Oh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! — ajatteli Antti.
Kun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja hän hymyili taas hiljaa itsekseen.
Nyt se varmaan ilostuu, kun saa näin suuria, kauniita sulkia!
Varpaillaan hiipi hän eteiseen, raotti hiljaa ovea ja huusi sisään iloisesti ja hellästi:
— Matti!
Ei vastausta.
— Onko isän pikku Matti mennyt piiloon? Arvaappas mitä isällä on?
Ei vastausta.
Mutta hän muisti, että pienokainen usein juoksi hänen tullessaan jonnekin piiloon ja istui siellä äänettömänä kuin pieni hiiri. Kun mies sitten löysi hänet sängyn alta tai muusta piilopaikasta, purskahti häntä vastaan niin kirkas ja sydämellinen nauru, hän kohtasi niin loistavat ja sädehtivät sinisilmät, että hänen täytyi silmänräpäyksessä nostaa pikkuinen syliinsä ja painaa huulensa pientä, punaista suuta vasten, joka oli täynnä hohtavanvalkoisia hampaita… Mies astui siis sisään, vilkaisi kaikki tutut piilopaikat, kurkistipa vielä uunillekin — mutta poika ei ollutkaan sisällä.
— Ahaa, hän on mennyt äidin kanssa navettaan…
Kiireesti hän riensi navettaan, jossa vaimonsa juuri laittoi haudetta lehmälle, ja kysyi iloisesti ovea avatessaan:
— Täälläkö se pikku Matti piileskelee?
— Ei, Matti on sisällä, — vastasi vaimo.
Mies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä.
Sanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet. Hän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä hänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi kaatunut.
Sudet… sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin…
Niinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos.
Kauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella lumella…
Kuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen kynnyksellä — ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin loikkauksin kadonnut metsään.
Epätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi seinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään.
Juostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt tapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja nopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat jäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin — noiden pitkien, raskaiden hyppyjen jälkiin…
Mitä? Pieni kenkä lumella… Matin kenkä… hänen poikansa pieni kenkä…
Oliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta — vai miten se oli irtaantunut…? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi, juoksi… Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja kurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla, tuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin.
Vihdoin hän seisahtui kuunnellakseen…
Ensin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti hyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon:
— Isä… isä… isää!
Ja viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut tukehtumaisillaan…
Raivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta — huuto, joka muistutti ärsytetyn pedon karjuntaa — ja hän lähti uudelleen juoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt huudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut sitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän juostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä käheämmiksi… ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta pelottaakseen.
Taas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli — tai ainakin oli kuulevinaan — taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä… Hän ei enää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö — hän vain juoksi..
Kauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi, miten saaliista — hänen pienestä poikaraukastaan — oli syntynyt tappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni kenkä harmaine sukkineen… pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli paikannut polvien kohdalta… ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu paita… Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen — kädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan…
Oih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä äsken ollut elossa… Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli epätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti irroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä, kuolainen vaahto… ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua isältä… Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on upottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen kätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja jättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet…
Käheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta, kirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi edelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet syödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen pelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt ampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen pyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain juoksi ja huusi yhtämittaa käheästi.
Samalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen. Hiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen, aivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki näytti hämärältä… Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta. Hänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän auttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa — huutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa pelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen kurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi, kunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä kuolonkorahduksia…
Juostuaan näin kauan — tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt — saapui hän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain muutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta… Mutta olipa muutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt sinne hangelle kasvot alaspäin…
Mies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät, avoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti kauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja, mutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin, silkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa vääristynyttä, kylmää suuta vasten… suuta, jossa tuntuivat pienet terävät hampaat…
* * * * *
Hitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa käärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen vaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi kotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi, sillä ei hänellä enää kiirettä ollut…
Hän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut, että pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä sitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta — hän laahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen, puristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten…
Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan kyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli vielä aivankuin huumaantunut — ja kerran välähti hänen mieleensä, että kaikki onkin vain hirveätä unta… Mutta sitten hän tunsi käärön rinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa elävänä… Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan… Ei milloinkaan…
Päivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä hehkuva taivas — niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten viskannut punaisen kajastuksensa taivaalle… Mutta takaa hiipi hiljaa harmaa hämärä… Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita takanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä vastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento…
Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi — eikä nähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja salaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut pienintäkään ääntä… ei risahdusta…
Kuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan samanlainen aavemainen hiljaisuus… Kuu valaisee kalpealla valollaan valkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu pitkäveteinen, valittava ulvonta…
Kun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä paitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat paleltuneet lumivalkoisiksi — hän näytti haudasta karanneelta vainajalta…
Horjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti istumaan raskaasti kuin juopunut — ja jäätyneitten kulmakarvojen alta tuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun villieläimen.
Vaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina… hän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti kuin apua anoen mieheensä — mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä, niinkuin ei olisi nähnyt mitään.
Vihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä — hän syöksyi kuin mielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki… mutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni, verinen paita…
Uudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi, että sieltä vierähti jotain… Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi, niinkuin olisi häneen isketty suuri puukko… Sitten hän lyyhistyi maahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa:
— Matti… Matti… Lapseni… lapseni…
Mutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen ruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin vilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei mielettömäksi… Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen hitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella äänellä:
— Miksi hänet päästit ulos?
Vaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla — ja niinkuin olisi saanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja koettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten pientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa:
— Lapseni… lapseni… lapseni…
Mies korotti ääntänsä.
— Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi!
Vaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken mieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena parahti hänen kalpeilta huuliltaan:
— Minun…?
— Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! — Mies nousi horjuen seisomaan, vesi valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin, korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:
— Se oli sinun syysi!
Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka longahti muutaman kerran — ja sitten hän oli liikkumaton. Mies tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen… Eihän lasta voinut sisään teljetä… ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti yksinkin… Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:
— Anna anteeksi… anna anteeksi… En tarkoittanut mitään… En mitään…
Mutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon kuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään vastausta.
Hirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen sekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä halkeavan tuossa tuokiossa… Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa ruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja huohotti kuumeisesti:
— Elli… Elli… Herää… herää…! Etkö kuule minua? Kuule minua… kuule minua!
Mutta vaimo lepäsi liikkumattomana ja äänettömänä.
Kaikki musteni miehen silmissä, tuhkanharmaana ja hurjana hän syöksyi seisoalleen, ja hänen suustaan tunkeutui kauhea huuto:
— Kuollut!
Elli kuollut… kuollut… Hän olikin aina ollut niin hento ja heikko… Ja nyt hän oli itse surmannut vaimonsa…!
Tämä luulo vei häneltä viimeisenkin ymmärryksen; hän ei kyennyt enää mitään ajattelemaan. Hän repeli tukkaansa, kynsi rintaansa, ja ähkyen kirosi hän jumalaa, itseänsä ja koko maailmaa… Ja kun hän asteli edestakaisin lattialla, katsellen hurjasti ympärilleen verestävillä silmillään, muistutti hän ahtaaseen häkkiin suljettua raivokasta, nälkäistä petoa, joka on päässyt veren makuun ja himoitsee enempää…
Tupa alkoi muuttua pimeäksi. Ja miehestä, jonka kuumeisissa aivoissa kaikki oli sekasotkuista, alkoi tuntua siltä, kuin se olisi ollut täynnä aaveita… Niinkuin pimeys olisi muuttunut eläväksi… lukemattomiksi eläviksi olennoiksi… Ensin ne mustina ja salaperäisinä kiipesivät uunilta, hiipivät hiljaa nurkkiin, penkkien ja astioiden alle… Mutta niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne tulivat yhä rohkeammiksi, rohkeammiksi… Nyt ne jo ojentelivat mustia, varjomaisia käsiään hänen kurkkuansa kohden… joka puolelta kuului läähättävää hengitystä, uhkaavaa, sihisevää kuiskutusta… Hän alkoi huitoa vimmatusti käsillään, mutta ne pujahtivat niin viekkaasti ja sukkelasti hänen iskujensa alta, ettei yhteenkään sattunut…
Mutta ne ärtyivät yhä enemmän hänen vastustuksestaan… Niitä tuli kokonaisia parvia, niiden raivokas sähinä vinkui hänen korvissaan kuin myrsky alastomissa puissa… Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kaikilta tahoilta, niin että hän oli tukehtumaisillaan… Eikä hän tiennyt mitä olisi tehtävä, mihin voisi piiloutua…
Silloin hänen verensä aivankuin hyytyi kauhusta… Syvältä lattian alta, tai jostakin muurin takaa, kuului äkkiä kauhistava ulvahdus — niinkuin mahdottoman jättiläissuden kumea, kiukkuinen ulvonta… Ja se nousee, lähenee, lähenee, lähenee… Nyt se ulvahtaa jo paljon lähempänä… ja välillä se uhkaavasti murahtaa…
Ja nuo kauheat olennot estävät paon! Hän ei pääse mihinkään — ne ympäröivät hänet mustana seinänä, ja sadat karvaiset sormet haparoivat hänen kurkkuaan… Ja yhä lähempää kuuluu tuo kaamea ulvonta ja murina…
Vihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa aivankuin värisi tuosta murinasta — ja muurin takaa nousi hitaasti suunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen. Se oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se nuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään… Silloin hän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos… Ja yhä mielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden…
Ja pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä huutonsa autiolta niityltä…
* * * * *
Mutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää lattialla makaavaa, tiedotonta naista — erottaa vain ikkunareijät, jotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat tuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät…
Ja siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa…
Ei risahdusta… Ei huokausta.
Vihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni… Ensin se kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen viimeiset kuiskaukset… Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua nopeampaan…
… huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa — ja lattialle tipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita…