I
Tuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi vihellyspillin kimakka kiljaisu — aivankuin vihlova, kuoliniskun saaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla äänellä:
— Kolmannel-le!
Ylimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin, irroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi pitkään ja sointuisasti:
— Poikki on!
Punainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut lähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa.
He olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista kiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna, ja vielä oli tavarajuna järjestämättä — kesti vielä pari tuntia ennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista!
Unto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän ei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja hänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla, joka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli satanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää työpäivää ja pimeyttä — laittaisivat edes kunnon valaistuksen!
No, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja terve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa!
Niin, tulevaisuus… Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän muisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä vakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät…
— Kuudennelle! — huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi:
— Viidennestä poikki!
Hän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta koukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki voimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo liikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri vaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan kiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä vierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi — ja samassa kuului kauhea rouskahdus… Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän huomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli… Suonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään pois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta tunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä kerran jalkaterästä — aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja joka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä rouskuttanut suunnaton peto… peto, jonka hirmuisissa hampaissa suurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret…
Hän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää jaksanutkaan — kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin huudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin liehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni — se suureni suurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja vihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen… se oli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä…