II
Kun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja kummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain junia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen — joka paikassa vain junia, junia… Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit kiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat — ja kaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi…
Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli, aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.
Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi soperretuksi:
— Peittäkää jalkani… paleltuvat…
— Kyllä, kyllä, — rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa — niinkuin olisi puhuttu lapselle.
— Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?
— Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.
— Minun jalkani… paleltuvat..
Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli tapahtunut. Mutta mitä?
— Olenko loukannut itseni?
— Olette.
Nyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun… kaikki!
Jäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen — ja yhä kirveli hänen varpaitaan.
Vaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä, missä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan tasainen.
Mutta miksi varpaat pistelevät… Hän koetti liikuttaa varpaitaan, saadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan.
— Ovatko ne molemmat poikki? — kysyi hän vihdoin hoitajalta.
— Ovat, — sanoi hoitajatar hiljaa. — Mutta olkaa nyt rauhallinen.
Nyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin saaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin tulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi — ja niitä ei kuitenkaan ollut!
Ruumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa innokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta takaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa…
— Jalkani, jalkani…
Se tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan eläimen viimeinen korahdus… Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin vihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja hoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn.
— Jalkani, jalkani…
Oi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää…
Ei milloinkaan!
Mutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta?
Ei, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa — ja sileä ja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla…
Hän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa… Vielä eilen illalla he olivat kävelleet myöhäiseen… mutta nyt ei enää koskaan.
Ei milloinkaan!
— Jalkani, jalkani…
Ja hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti:
— Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla!
Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.