II
Seuraavana iltana.
Hän ei ole vieläkään kuollut.
Mikään ei ole muuttunut: sama himmeä valo, sama inhottava löyhkä, samat valitukset — omaiset vain ovat yhä väsyneempiä, he ovat muuttuneet yhä hermostuneemmiksi, he toivovat yhä hartaammin loppua, kuolemaa.
Tapansa mukaan oli lääkäri käynyt aamulla katsomassa ja ilmoittanut, että hänen mielipiteensä mukaan sairaan on aivan mahdoton elää enää huomiseen.
Tämän ilmoituksen johdosta kutsuttiin pappi, joka antoi sairaalle herran pyhän ehtoollisen. Ja nyt hänen piti olla valmis kuolemaan.
Mutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä.
Kuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen; hänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen valituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja tukahtuneemmiksi — niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen koura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi puristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle…
Ja tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa.
* * * * *
Oli jo kohta puoliyö.
Silloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat syvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät kokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä alkoi pursuta vaahtoa… Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava kouristuskohtaus alkoi…
Vaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein kasvoin, tuijotti kauan, kauan — ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta hän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää rukoilla — hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat…
Kun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin aukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan.
Vähitellen hän palasi tajuntaansa — ja ihmeekseen hän huomasi, että sietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut — ruumis oli aivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa…
Silloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet tarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa — ja niin kylmät olivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla. Mitä? Ne ovat muutenkin kylmät… Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat jäällä…
Väsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa — eikä siellä ollut ketään…
Ja kuitenkin… kuitenkin… Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo lujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa työntyivät yhä ylemmäksi… Hän koetti liikuttaa jalkojaan… irroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes varvas liikahtanut.
Silloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu.
Kuolema…
Hän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan ollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti lähestyvää kuolemaa.
Ja nyt se tulee!
Ei, ei! Ei vielä! — huutaa hänen kauhistunut sielunsa. — Ei vielä!
Hän ei ole vielä valmis! Ei vielä…
Hänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa omaisilleen: kutsukaa rovasti!
Mutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan.
Hän oli menettänyt puhekykynsä.
Kauhean epätoivon valtaamana hän koetti puhua, huutaa, rukoilla, mutta tulos oli sama — kieli ei taipunut, se lepäsi suussa liikkumattomana kuin kuollut lihapala… ja huutaakaan hän ei enää jaksanut — hänen suustaan tunkeutui vain heikko, ilkeäsointuinen kähinä.
Ei, ei! Se on mahdotonta! Hänen täytyy saada puhua vielä! Hän ei voi kuolla näin… Hänen täytyy puhua… Tosin hän on elänyt kristillisesti, häntä on aina pidetty uskovaisena… mutta hän ei sittenkään ole valmis kuolemaan… Hän ei ole koskaan käsittänyt sitä niinkuin nyt, että kuolema tulee, koputtaa ovelle — ja sitä täytyy seurata. Ja hänen sairaat aivonsa päättävät, että jos hänen täytyy näin kuolla… niin hän on ehdottomasti kadotettu!
Hän jännitti sammuvat sielunsa ja ruumiinsa voimat, voidakseen lausua tuon yhden ainoan sanan: pappi. Mutta ei! Ei voinut!
Hän koetti uudelleen, kauan, kauan — turhaan! Hänen kasvonsa vääristyivät epätoivosta, hänen suunsa aukeni ammolleen, harmahtava, ajettunut kieli värisi, mutta ei kuulu muuta kuin sama eläimellinen kähinä. Hän koetti viitata jotakin — turhaa, turhaa, hän ei jaksanut — käsi ei noussut…
Vihdoin omaisetkin huomasivat, että hän oli menettänyt puhekykynsä; he näkivät hänen epätoivonsa ja aavistivat, että hän tahtoisi sanoa jotakin sanomattoman tärkeätä, ja heidän tuskansa tuli sen johdosta kaksinkertaiseksi.
Tytär syöksyi vuoteen viereen, tarttui isänsä käteen, mutta hellitti siitä kauhistuen — se oli aivan kylmä. Itkien hän vaikeroi:
— Isä, isä… Etkö sinä voi puhua…?
Kaikki kuuntelivat jännittyneinä, henkeä pidättäen. Mutta kuoleva oli äskeisistä ponnistuksistaan niin uupunut, ettei jaksanut edes silmilläänkään mitään merkkiä antaa.
— Kuuletko sinä vielä… isä, kuuletko minua…?
Kuolevan kasvoilla kuvastui sama jähmettynyt epätoivo. Ja tytär vaikeroi aivankuin mielettömänä:
— Isä, isä… tunnetko sinä minut…? Kuuletko minun ääneni…? Minä se olen… Minä se olen…
Ei vastausta. Liikkumattomina ja jäykkinä tuijottivat hänen silmänsä suoraan ylös.
Mutta vaikka hänen ruumiinsa olikin miltei kuollut, niin toimivat hänen aivonsa kuumeentapaisella, sekavalla tavalla. Suurena ja hirveänä vaivasi se yksi ajatus: että hänen täytyy heti kuolla, vaikka hän ei ole vielä valmis, ja että sitä täytyy koettaa estää. Ja välillä välähtelivät kuin vilkkuvat, ystävälliset tulet pimeässä yössä kaukaiset muistot — ja taas sammuivat. Ja aivankuin saaliinhimoinen, nälkäinen peto hyökkäsi taas se suuri, pelottava ajatus, se järkähtämätön, jota ei voi paeta…
Nyt hän ei enää valittanut, hänen ruumiilliset tuskansa olivat jo loppuneet, hän lepäsi vain hiljaa, ja lähenevä kuolema oli käynyt painamassa leimansa hänen silmiinsä — ne olivat niin omituisen himmeät ja tuijottavat, eikä hän nähnyt enää.
Mutta elävänä muistui hänen mieleensä seuraava tapaus:
Hän oli kerran metsästysretkellä, kauan, kauan sitten. Silloin hän näki kauniin, vihreän tikan ja kevytmielisesti ampui sitä. Vieläkin hän silmissään näki, miten lintu, toinen siipi katkenneena, koetti paeta, ja kun se huomasi hänen saavuttavan, pääsi siltä valittava, kauhistunut piipitys. Hän saavutti uhrinsa, koetti tarttua siihen, mutta se livahti hänen kättensä alta ja alkoi, yhä surkeasti ja rukoilevasti piipittäen, kiivetä puunrunkoa myöten ylös. Oi, hän muistaa sen niin selvästi… hän miltei on kuulevinaan tuon heikon, epätoivoisen äänen ja hentojen kynsien rapinan korkeata puunrunkoa vasten. Julmalla kiihkolla hän löi linnun alas pyssynpiipulla; se putosi kyljelleen ja jäi liikkumattomana makaamaan, veri pulppusi sen kyljestä valuen silkinhienolle, vihreälle höyhenpuvulle, ja yhä heikommin valittaen se katsoi kirkkailla silmillään häneen — aivankuin olisi varmasti luottanut siihen, että hänet armahdetaan, jätetään elämään, mutta kuitenkin vielä hiljaa rukoilee… Mutta hän löi lintua puunoksalla päähän; se kouristautui, alkoi väristä ja valitti heikosti, luoden murhaajaansa kirkkaat silmänsä. Hän löi uudestaan, mutta oksa oli laho ja katkesi — eikä lintu vieläkään kuollut. Hän tarttui toiseen oksaan, ja parin kolmen iskun jälkeen alkoivat sen silmät vihdoinkin himmetä ja kouristukset kävivät yhä harvemmiksi ja sen hennot varpaat puristuivat yhteen kuin pienen lapsen kädet… Hän katsoi kauan lintua, sen himmenneitä silmiä, katkennutta siipeä ja verintahrattua höyhenpukua, jota myöten vielä vieri joitakin punaisia verikarpaloita, ja käsiänsä…
Kun hän muisteli tuota tapausta, alkoi hänen sekavissa aivoissaan tuntua siltä, että hän onkin tuo lintu, ja kuolema ajaa häntä takaa samoin kuin hän silloin — silmät loistaen murhahalusta… Hänen jalkansa on katkennut… hän läähättää, hän on tukehtumaisillaan — ja yhä lähenee kuolema, lähenee, lähenee… Kuivat oksat murskaantuvat räiskyen sen jalkojen alla… Hän ei tiedä, minkä näköinen se on, hän ei uskalla katsahtaa taakseen, mutta luultavasti se on luurangon näköinen, päällään musta viitta ja käsissään terävä viikate. Ah, se on varmasti sellainen, koska hän kuulee luiden kalahtelevan… Huu! Miten hirveästi ne kalisevat… Nyt hän tuntee niskallaan sen jäisen, hyytävän henkäyksen… ja väristen odottaa iskua.
Mutta hän pääseekin vielä eteenpäin, taas hän kuumeisesti huohottaen laahustaa pakoon, ja jälessä tulee kuolema… risut räiskyvät, luut kalahtelevat… Ja niin hän pakenee kauan — niin loppumattoman kauan…
Vihdoinkin hän on turvassa. Hän on päässyt pakoon, hän tuntee lepäävänsä omassa vuoteessaan. Hän sulkee silmänsä kuolemanväsyneenä…
Sitten näkivät omaiset, että hänen silmänsä äkkiä aukenivat, silmäterät alkoivat laajeta, niin että ne täyttivät miltei koko silmän, koko syvän silmäkuopan.
He alkoivat väristä — he tunsivat, että noilla mustilla, luonnottomilla silmäterillä nähdään jotakin kauheata…
Vertahyydyttävä olikin se näky, minkä hän näki:
Ovesta hiipi hiljaa suunnaton, varjomainen olento ja liukui omituisesti, äänettömästi yli lattian kellonurkkaa kohti. Hän näki karvaisen ruumiin, tahi oikeammin sanoen luurangon, jota peitti harmaa, hienokarvainen nahka… Se asettui seisomaan nurkkaan ja alkoi tuijottaa häneen uhkaavasti luisilla kasvoillaan — silmien tilalla mustat, ammottavat kuopat…
Niin — siinä se on… Nyt se on tullut häntä hakemaan. Se on kuolema — sama kuin äsken metsässä… Se löysi sittenkin… tännekin. Nyt ei mikään auta…
Hän tahtoo pyytää kuolemaa odottamaan edes hiukan, edes muutaman hetken, jotta hän saisi rukoilla — mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan. Ja ilkeästi irvistellen viittaa haamu suurentuneeseen huoneen peräseinään — ja samassa alkaa se äänettömästi kohota, niinkuin esirippu teatterissa, ja siellä näkyy sysimusta pimeys…
Nyt tarttuu hirviö voimakkaasti johonkin mahdottomaan kampiin, ja silloin kallistuu koko huone sinnepäin, mistä seinä on poissa… Hän jäykistyy kauhusta: nyt hän vierähtää sänkyineen syvyyteen… Mutta huone heilahtaakin takaisin ja alkaa harvaan heilua — niinkuin suuri laiva valtameren myrskyssä… Kaikki omaiset ovat paenneet, hän on yksin hirviön kanssa… sen silmäkuopat kiiluvat pirullisesta ilosta ja nautinnosta. Se vääntää ja ponnistelee yhä kauheammin…
Hänen pitäisi huutaa vaimoansa, pyytää, rukoilla, ettei tämä jättäisi häntä elämän hirvittävimmällä hetkellä… Hän tahtoo vieläkin rukoilla hirviötä, että se pysähdyttäisi vielä hetkeksi, hänellä olisi vielä jotakin niin tärkeätä sanottavaa, että siitä riippuu kaikki, kaikki — mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan…
Ja yhä valtavammin heiluu huone… Ooh! Nyt oli lattia jo jyrkkä kuin ulkokatto, ja hänen kauhunsa lisääntyy yhä, kun hän muistaa, että vuoteen jalkojen alla on porsliinirullat: silloinhan sänky vielä helpommin saattaa vierähtää… Oi, jospa vielä hetkeksi voisi pysähdyttää tuon heilumisen! Ei, ei, ei! Tuolla hirviöllä ei ole sääliä…
Nyt hän näki tuon syvyyden läpitunkemattoman pimeyden… Hänen luiset, keltaiset sormensa tarttuvat sängynlaitoihin kuin suuret kravunsakset, ja kuolinhetken suonenvedontapaisella, itsetiedottomalla voimalla imeytyy hänen kummituksentapainen ruumiinsa sänkyyn, kuin ahnas mustekala uhriinsa. Ja sitten hän koettaa olla niin hiljaa, hiljaa — ettei vain liikahduksellaan aiheuttaisi vierimistä… Hän ei uskalla enää nikoillakaan, peläten vain ärsyttävänsä hirviötä: hän tuijottaa vain pimeyteen.
Silloin kallistuu huoneen lattia miltei pystysuoraan — ja hän vierähtää mustaan syvyyteen.
Kiljahdus niin kamala ja vihlova, kuin se tulisi ikuisesta kadotuksesta, tunkeutuu hänen kurkustaan. Ja niin odottamaton ja epäinhimillinen on tuo huuto, että läsnäolijat kalpenevat liidunvalkoisiksi. — Hänen vaimonsa pyörtyy ja kannetaan pois tiedottomana, tytär alkaa eläimellisesti huutaa, ja nuorin poika kyyristyy sohvaan, painaa päänsä sen nurkkaan ja puree tuskissaan pehmeätä sohvatyynyä…
Mutta kuoleva putoo, putoo. Vauhti on niin huimaava, että hän tuskin voi hengittää, ja hänen korvansa humisevat valtavasti. Milloin, milloin hän saavuttaa pohjan ja millainen on siellä syvyydessä pohja: kivilouhikko, vesi, lieju…? Luultavasti musta lieju, samanlainen, jonka hän näki kerran eräällä suurella nevalla Lapissa… Ah, nyt leyhähtää sieltä jo hyytävä kylmyys — hänen ruumiinsa kylmenee, jäätyy, kaikki jäsenet ovat jo puutuneet, kovat kuin kivi… Ja yhä alaspäin, alaspäin, alaspäin… Ja sieltä alhaalta, kaukaisesta, pimeästä syvyydestä alkaa kuulua joitakin tukahdutettuja huutoja…
Kuoleva oli jo menettänyt tajuntansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet yhä lasimaisemmiksi ja vääntyneet kieroon. Hänen kasvonsa olivat kokonaan vinossa, ja joka henkäyksellä vääntyi hänen suunsa ammolleen, kuin hän olisi tahtonut yhä enemmän ja enemmän ahmia ilmaa tai kuin olisi sieltä väkisin tunkeutunut hurja, vihlova kiljaisu… Mutta sieltä kuului vain jokaisella kauhean pitkällä hengenvedolla käheä korahdus…
Ja vieläkin hän putoo… putoo… yhä samalla pyörryttävällä vauhdilla. Ja hämärästi käsittää hän, että se matka, minkä hän on jo pudonnut, on niin hirvittävä, hän on niin suunnattoman kaukana, että kaikki yhteys elämän kanssa on kauan, kauan sitte jo auttamattomasti katkennut…
Jo kuuluvat selvemmin huudot… Mitä ovat nuo huudot… Tuo hirveä, yhtämittainen huuto…? Ah — ne ovat kadotettujen tuskanhuutoja… Sinnekö hän siis joutuu…? Sinnekö… sinnekö…?
Jo erottaa hän äärettömän suuria, kömpelöitä hirviöitä — samanlaisia kuin jurakauden liskoeläimet, mutta niillä on suunnattomat alligaattorien kidat… Niiden silmät hohtavat vihreällä valolla, ja vain ne niukasti valaisevat hirviöiden jaloissa vääntelehtiviä, alastomia ihmisruumiita… Eräs jättiläishirviö on juuri hänen kohdallaan… nyt se huomaa hänet, se valaisee hänet kokonaan silmiensä kauhealla välähdyksellä — ja ahnaasti loksahtaen aukenee sen suunnaton, sinipunerva kita, ja sieltä löyhähtää jääkylmä hengähdys…
Ja hän putoo sinne…