TOINEN KERTOMUS
Yksinäinen huvila meren rannalla.
Musta syysilta peittää maan. Tummalla taivaalla ei loista kuu, ei vilku ainoakaan tähti. Vain vaivoin saattaa erottaa joitakin synkkiä pilvenlohkareita, jotka liitelevät siellä ylhäällä hiljalleen ja äänettöminä kuin suunnattomat, aavemaiset linnut…
Huvilan ympärillä olevat suuret kuuset erottuvat pimeydestä mustina ja epämääräisinä kuin jättiläisten haahmot — ja niiden raskas, hillitty kohinakin muistuttaa jonkun tavattoman suuren, nääntyneen olennon huokauksia… Jossakin kauempana värisee yötuulessa viimeisillä lehdillään yksinäinen haapa — ja niin salaperäiseltä ja alakuloiselta kuuluu tuo hiljainen värinä, kuin itkisi se yksinäisyyttään ja lähenevää kuolemaansa tai niinkuin nyyhkyttäisi siellä epätoivoon joutunut ihminen… Ja väsyneesti ja yksitoikkoisesti loiskuvat pienet aallot rannan kiviä vasten — niinkuin nekin kuiskailisivat keskenään jotain niin surullista…
Mutta huvilassa on valoisaa. Sali on koristettu kummallisella, miltei satumaisella tavalla. Kaikki seinämät ovat täynnä kukkia — ruusuja, neilikoita ja orvokkeja — järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin, muodostaen mitä ihmeellisimpiä ja hurmaavimpia väriyhdistelmiä. Ja kukkien tuoksu täyttää ilman, huumaten kuin väkevä viini… Mutta keskellä lattiaa on lumivalkoisella liinalla katettu pöytä, ja sen keskellä kristallimaljakossa vain yksi ainoa kukka — suuri, musta ruusu.
Ja kaiken ylitse leviää kymmenistä värillisistä sähkölampuista vaaleanpunainen, ruusunvärinen valo, saaden aikaan satumaisen tunnelman.
Kaikki on valmistettu kuin harvinaista juhlaa varten.
Mutta vain viidelle on pöytä katettu.
Salin ovi avautuu, ja edellä astuu sisään noin viisikymmenvuotias mies. Hän on laiha ja hyvin kalpea ja hänen tukkansa on ohimoilta harmaa; näkyy myös, että hän vain suurin ponnistuksin saattoi kävellä reippaasti. Mutta hänen otsansa on korkea ja hänen syvällä olevat harmaat silmänsä loistavat omituisesti, miltei nuorekkaasti, kun hän istahtaa pehmeään leposohvaan.
Hänen vaimonsa näyttää hiukan nuoremmalta; hänen vartalonsa on vielä solakka ja nuortea — mutta hänenkin kasvonsa ovat kalpeat kuin liina, hänen huulensa vapisevat, ja vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän voi pysyä tyynenä.
Ja sitten tulevat heidän kolme poikaansa — vanhin kahdenkymmenenyhden- ja nuorin seitsemäntoistavuotias — kookkaina, jäntevinä, ahavoituneina. Hekin näyttävät aroilta ja epäröiviltä, nähdessään kukkien paljouden.
Kun he olivat istuutuneet, kysyi mies hetken äänettömyyden jälkeen hiljaa:
— Pojat. Tiedättekö, miksi meillä on nyt näin?
Kukaan ei vastannut. Mutta vanhimman pojan ruskeat kasvot kalpenivat äkkiä — hän ymmärsi kaikki.
— Nyt on tullut se päivä, josta olen teille useasti puhunut. — Ja hän lisäsi hetken kuluttua vielä hiljemmin:
— Tämä on viimeinen kerta kun olemme yhdessä.
Oli niin hiljaista — ainoa ääni oli katossa lentelevän yksinäisen kärpäsen hento surina. Vihdoin sopersi vanhin poika omituisella, käheällä äänellä:
— Isä… onko, onko se nyt jo välttämätöntä…?
— On, — puhui mies tyynesti. — Minulla on nyt ollut kuumetta yhtämittaa toista viikkoa. Ja minä tunnen olevani nyt jo niin huono, että joudun aivan pian vuoteeseen — josta en milloinkaan nouse… Ja minä haluan säästää teitä kaikkia.
Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi sitten reippaasti:
— Ja nyt, pojat! Näyttäkää, että olette miehiä. Ruvetkaamme illalliselle.
Hän hymyili ja katsahti ruokapöytään, niinkuin hänellä olisi ollut hyväkin ruokahalu.
Kun veitset kalahtivat lautasiin, katsahtivat pojat toisiinsa aivankuin pelästyneinä — niinkuin tuo räikeä kalina olisi ollut hautauskellojen ääni.
Silloin alkoi makuuhuoneesta kuulua valitun jouhikvartetin esittämänä Oginskin poloneesin omituinen sävel. Niin harvaan, niin surullisesti ja hillitysti kuuluu tuo ääni monikertaisten oviverhojen lävitse, kuin vaikeroisi jossakin syvässä vankiholvissa ihminen, joka ei enää toivo poispääsyä…
Kun soitto taukosi, alkoi hän puhua. Hän kertoi matkoistaan ja muistoistaan sellaisella elävyydellä ja reippaudella, että pojat näyttivät hetkeksi unohtavan todellisuuden — hartaasti kuunnellen he söivät hyvällä ruokahalulla. Itse hän ei paljoa syönyt — maisteli vain hitaasti mitä vaimonsa hänelle tarjoili ja hymyili tälle rohkaisevasti.
He söivät jälkiruuaksi jäätelöä, josta hän oli niin paljon aina pitänyt. Kun pojat vielä söivät, tarjosi vaimo hänelle lisää:
— Kiitos, vanha ystäväni. Nyt minä en syö enää…
Äkkiä tuli niin tuskallisen hiljaista. Pojatkin lakkasivat syömästä kuin yhteisestä sopimuksesta. Tuo viimeinen sana enää oli hänen tahtomattaan saanut niin omituisen alakuloisen kaiun — niinkuin olisi kadonnut iäksi jotakin kallista ja rakastettua, jota ei enää milloinkaan saa takaisin. Vaimo kalpeni taas entistäänkin kalpeammaksi, ja hänen kasvoissaan kuvastui kalvava tuska ja levottomuus. Ja niinkuin hänen pyynnöstään olisi riippunut kaikki, koko elämä, kuiskasi hän ääni värähdellen:
— Rakas… ota, ota vielä… vähän…
Mies huomasi kaikki, ja hän muutti äänensä iloiseksi:
— No, kyllähän minä… Koska pojillakin näkyy vielä olevan.
Miltei henkeä pidättäen katsoivat kaikki, miten hän hitaasti imeskellen söi hiukan jäätelöä. Ja kaikki ajattelivat samaa: kun hän nyt on tuon jäätelöhiukkasen syönyt — niin hän ei syö enää milloinkaan.
Ja oli niin hiljaista, niin hiljaista ja painostavaa kuin haudassa.
Eikä punertava valokaan kyennyt salaamaan heidän kalpeuttaan…
Hän kostutti suutaan viinilasissaan, nojautui hiukan taaksepäin leposohvallaan ja puhui:
— Roomalaiset — he osasivat kuolla, mutta nykyään ei uskalleta. Nykyään tuomitaan jokaista, ken uskaltaa itse lähteä elämästä. — Hän hymyili hienon ivallisesti, samalla kun jatkoi: — Kai tekin, pojat, olette jo lukemattomia kertoja kuulleet sen miltei sananparreksi muuttuneen fraasin, että "täytyy olla rohkeutta elää". En voi auttaa, että minusta tuntuu tragikoomilliselta, kun kuolemaisillaan olevat raukatkin sopertelevat näitä sanoja — sellaiset, jotka elävät vain tuskaksi itselleen ja taakaksi muille. Sillä tämän fraasin ovat keksineet lohdutuksekseen juuri pelkurit — kun kauhu ja epävarmuus siitä, mihin he joutuvat kuolemansa jälkeen, on estänyt heitä eroamasta kurjasta elämästään… Ja se on kristinusko, joka on muuttanut kuoleman pelottavaksi, salaperäiseksi ja kauheaksi, vaikka pitäisi olla päinvastoin — se juuri on yleisen mielipiteen saanut sellaiseksi, että värisemme, kun…
Hänen puheensa keskeytti terävä yskänpuuska, ja hänen kalpeilla huulillaan näkyi verta.
Silloin nuorin poika, joka oli voimakas ja harteva kuin täysikasvuinen mies, syöksyi isänsä sohvan viereen, painoi päänsä hänen polvilleen nyyhkyttäen kuin pieni lapsi:
— Isä… isä…
Mies silitti hänen tuuheata tukkaansa, ja kun hän pitkän äänettömyyden jälkeen puhui, oli hänen äänensä hiljainen kuin tuulen henkäys:
— Pikku Matti… niin, vaikka sinä oletkin noin suuri, olet sinä kuitenkin vielä isän "pikku Matti"… Minä ymmärrän, että sinun on ikävä… Mutta ajattele, paljon ikävämpi olisi sinun olla isän vuoteen vieressä silloin, kun isä ei jaksaisi enää puhua teille ainoatakaan sanaa, ei liikauttaa jäsentä… Ja teidän täytyisi katsella ehkä kauan hänen kuolinkamppailuaan… Eikö niin?
— Niin… — nyyhkytti poika hiljaa.
— Ja ajatelkaa, pojat, kuolema on luonnollinen ja välttämätön — kukaan ei voi sitä paeta. Tekin, jotka nyt olette noin nuoria, terveitä ja voimakkaita — teidänkin täytyy ehdottomasti kuolla. Kun se siis on välttämätön, niin on kummallista, miksi ihmiset tekevät sen itselleen niin hirveäksi kuin suinkin. He lykkäävät sen ihan viimeiseen, siksi, kunnes heidän ehdottomasti täytyy kuolla. Minäkin voisin lykätä vielä tuonnemmaksi kuolemanhetkeni, jos tahtoisin; kun nyt kuolen, niin se tapahtuu omasta tahdostani. — Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin: — Pian kyllä tulee aika, jolloin se ei enää ole minun vallassani — kuolema tulee kysymättä tahdonko vai enkö.
Taas tuli pitkä äänettömyys. Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana kääntyi vaimo poispäin ja pyyhkäisi kyynelen silmästään. Hellästi lohduttaen sanoi mies:
— Sinä, rakas ystäväni — älä murehdi… Tätä ei voi auttaa.
Vaimo tarttui miehensä käteen ja kuiskasi hiljaa ja päättävästi:
— Minäkin kuolen sinun kanssasi.
Mies hämmästyi. Hän oli luullut voivansa kuolla tyynesti — ja nyt tuli hänen eteensä uusi asia, jota hän ei ollut ottanut lukuun. Hän katsoi vaimoansa aivankuin jotain vierasta, mieltäkiinnittävää henkilöä, jonka näkee ensi kerran. Joku pojista alkoi hengittää raskaasti, niin raskaasti, että se kuului läähätykseltä hiljaisessa huoneessa.
— Niin… minä ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä… ja tahdon seurata sinua. — Kyynel kohosi hänen silmäänsä, ja liikutuksesta värisevällä äänellä hän lisäsi:
— Minä en voi elää sen jälkeen kuin sinä olet kuollut… Sinä olet ottanut minun sieluni — ja niinkuin sinä kuolet, tahdon minäkin kuolla…
— Mutta ajattele… pojat… he jäävät yksin, — sammalsi mies epätoivoisesti.
Naisen poskille nousi vieno puna, hän näytti olevan kuin haltioissaan, kun hän sädehtivin silmin puhui:
— Katso, miten voimakkaita he ovat — ei yksin ruumiiltaan, vaan myös sielultaan. Ja siitä minä kiitän yksinomaan sinua. Sinä olet opettanut heitä elämään, sinä olet opettanut heille kuoleman salaisuuden… He tulevat yksinkin…
— Mutta rakas… katso heitä, — keskeytti mies.
Pojat olivat kuunnelleet kalpeina ja tuskaisina. Vanhin poika oli sulkenut silmänsä — ja pitkien, tummien ripsien välistä vierähti silloin tällöin suuria kyyneleitä… Keskimäinen puristi jäntevillä, urheiluissa karaistuneilla käsillään ruokaliinaa — ja aivankuin varkain pääsi hänen suustaan terävä hammasten kiristys… Mutta nuorin oli painanut kasvonsa valkeata pöytäliinaa vasten ja hänen voimakkaat hartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä.
Matalalla, värisevällä äänellä kuiskasi mies:
— Hehän ovat meidän pienet… pienet poikamme…
Naisen kasvoilla kuvastui tuska, sääli ja hellyys, kun hän katsoi poikiinsa. Sitten hänen huulensa alkoivat vavista, ja vihdoin hän aivankuin vastustamattoman voiman pakottamana läheni nuorinta poikaansa ja painoi huulensa tämän päätä vasten, sopertaen katkonaisesti:
— Ei… ei äiti voi… poikia jättää…
— Kuuletteko, pojat! — huudahti mies aivankuin vapautuneena suuresta taakasta. — Kuulettehan mitä äiti sanoo! Älkää nyt olko surullisia — nythän on kaikki hyvin… Äiti jää teidän luoksenne, neuvoo teitä, pitää teistä huolta…
Ja hän puhui edelleen niin iloisesti ja reippaasti, kuin olisi ollut kysymys vain jostakin lyhyestä matkasta — ja kaikki muuttuivat taas iloisemmiksi.
— Miksei sentään ole elämää kuoleman jälkeen… — lausui nainen aivankuin olisi arastellut puhua siitä. — Olisi niin onnellista tavata vielä…
— Sinä sanot erään syyn, joka suureksi osaksi on synnyttänyt uskon haudantakaiseen elämään; ihmiset ovat tahtoneet nähdä toisiaan vielä kuoleman jälkeenkin, ja he ovat laatineet myöskin uskontonsa sen mukaan.
— Kummallista… — puhui nainen aivankuin uneksien, — joskus, kun ei ajattele tarkempaan, tuntuu niin surulliselta, kun ei enää koskaan näe… kun tavallaan häviää…
— Mutta rakkaani, emmehän me häviä: mehän elämme kuolemamme jälkeen… Katsohan poikiamme. Heissä me elämme. Heille olemme antaneet itsemme, sielummekin… Niinkuin ruoho lakastuu, kukat varisevat, niin täytyy meidänkin ruumiimme lakastua. Mutta niinkuin ruohot ja kukat keväällä nousevat uudelleen entistä kauniimpina ja elinvoimaisempina — samoin elämme mekin uudelleen lapsissamme. Ei meidän siis tarvitse kauhistua mitään tyhjiinraukeamista.
— Niin… niinhän se on kuin sanot… Meihin on vain niin syvälle juurrutettu tuo mahdoton luulo, ettei järkikään toisinaan voi sitä karkoittaa…
— Matti, ole hyvä ja aukaise ikkuna… tahtoisin…
Hän keskeytti — mutta kaikki ymmärsivät, että hän tahtoi vielä kerran kuulla aaltojen loiskeen, hän oli aina rakastanut merta.
Nuorin poika veti punaiset samettiuutimet syrjään ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot.
Syysyön sakea pimeys hypähti taaksepäin nopeasti kuin peto, jota heitetään kekäleellä, mutta joka jää kuitenkin pienen matkan päähän mustana ja pelottavana… Ulkona oli tullut vieläkin hiljaisemmaksi. Vain vaivoin kuului silloin tällöin aaltojen väsähtänyt loiskina… haavan lehdet värähtivät kerran, kuin olisi joku kuiskannut hyvin hiljaa… Ja yötuuli suhisi puissa niin hillitysti ja salaperäisesti — niinkuin ylhäällä läpitunkemattomassa pimeydessä olisivat hitaasti suhahdelleet suunnattomat siivet…
He tuijottivat kauan tuohon mustaan ikkuna-aukkoon. Tuntui kuin olisi pimeydestä joku tuntematon olento tuijottanut heihin liikkumattomalla, jäykällä katseellaan. Mies kuunteli vain aaltoja, ja lukemattomat muistot, kokonainen sarja kuvia vilahteli hänen ohitseen. Hän muisti, miten aallot hyväillen loiskuttelivat veneen kylkiä, kun hän ensi kerran oli vaimonsa kanssa merellä ja kaupungista kuului etäinen soitto… Hän muisti Pohjanmeren aallot raivoisina, vaahtopäisinä syöksymässä ehtimiseen yli laivankannen… Ja nyt hän ei enää milloinkaan keinu aalloilla…
Silloin kuului yön pimeästä hiljaisuudesta kaukainen, vaikeroiva ääni. Ensin ei kuulunut mitä se oli, mutta sitten he tunsivat sen kurkien huudoiksi. Ne lähenivät, lähenivät, lähenivät… kuului selvästi, että siinä oli suuri parvi — pitkä, muuttava parvi. Kuin välähtäen muistuivat hänen mieleensä kauniit kesäillat muinaisessa lapsuuden kodissa: hän on pieni poika, aurinko on juuri laskenut, vain punainen rusko peittää vielä länsitaivaan… Hän seisoo pihalla kuunnellen kurkien salaperäisiä huutoja kaukaisella suolla…
Ne lähenevät — ne ovat jo kohdalla… Ah — nuo huudot eivät nyt olekaan samanlaisia kuin muinoin, lempeinä kesäiltoina… Nyt kun ne muuttavat, kaikuvat niiden huudot niin toivottomina, valittavina ja surullisina — niinkuin ne jättäisivät ikuisia jäähyväisiä… Huudot etääntyvät yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi… He kuuntelevat jännittyneinä, henkeä pidättäen… Hetkeen ei kuulu enää mitään — mutta sitten kuuluu vielä kerran yksi ainoa huuto niin kaukaisena ja heikkona kuin aavistus…
Ja taasen on hiljaista…
— Kurjet muuttavat… — sanoi mies, tuijottaen ulos pimeyteen.
— Niin muuttavat… — yhtyi siihen vanhin poika, tuskin kuuluvasti, ja hänen äänensä värisi…
Kummallista! Nyt, kun kuolinhetki tuli yhä lähemmäksi, ja vaikka hän tiesi, ettei hän sitä lykkää, hän alkoi tuntea jotain epämääräistä elämänkaipuuta… Hän olisi niin mielellään vielä tahtonut nähdä kesän, nähdä tuoksuvan apilapellon perhosineen, mehiläisineen… kuulla lintujen laulun kevätaamuna… Ja muistaessaan, ettei hän enää milloinkaan saa tuota nähdä, vaan että hän jo huomenna on kuollut, kylmä, tunsi hän jonkinmoista epämääräistä, ennen tuntematonta kammoa. Parempi taitaisi sittenkin olla elää — sairaanakin. Kuinka olikaan Salomo sanonut: "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona."
Ei! Kun hän ajatteli tarkempaan, tunsi hän, että se oli vanha kasvatus, joka siellä nosti päätään. Sillä miksi olisi kuolema viikon perästä parempi kuin nyt? Kesää hän ei missään tapauksessa enää näe. Ei! Nyt se on tapahtuva.
Hän nousi heti paikalla, meni kaapille ja ruiskutti käsivarteensa vahvan annoksen morfiinia. Sitten hän taas istuutui tyynesti sohvalleen…
Miten omituinen tunne! Vaikka jalat ja kädet tuntuvat liikuttaessa raskailta, niin kuitenkin on niin tavattoman kevyt olla. Ei mitään tuskaa, ei pahoinvointia — vain suloinen raukeus koko ruumiissa… Ja kaikki jännitys, se pieni kammo ja juhlallisuus, jota hän äsken oli tuntenut, katosi kokonaan… Hän tunsi vain halua levätä, nukkua, jättää kaikki…
Hän tunsi kuitenkin, että tuo raukeus tuli yhä suuremmaksi, ja sentähden hän sanoi hiljaa:
— Pojat, minä olen iloinen… kun olen voinut elää niin kauan, että te olette jo noin suuria… olette miehiä… — Hän pysähtyi hetkeksi, niinkuin puhuminen olisi uuvuttanut häntä, ja jatkoi sitten hitaasti, korostaen joka sanaa:
— Niin, pojat… Eläkää aina miehinä… ja kun aika tulee — niin kuolkaa myöskin miehinä.
Kukaan ei puhunut mitään. Lähenevän kuoleman vakavuus ja juhlallisuus oli tarttunut kaikkiin, eikä kukaan tahtonut rikkoa hiljaisuutta, eikä valittaa. Pojat tarttuivat isänsä laihtuneisiin käsiin ja puristivat niitä hiljaa aivankuin vastaukseksi.
Ja vaimo polvistui ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Mies tarttui hänen päähänsä ja suuteli häntä, puhuen hiljaa ja hellästi:
— Rakkaani… Minä en ole milloinkaan rakastanut sinua niin kuin nyt…
Hän hymyili, sillä hänen mieleensä muistui taas se ilta, jolloin he ensi kerran olivat soutelemassa. Hän painoi sähkönappulaa, ja heti alkoi verhojen takaa kuulua heidän lempivalssinsa alakuloinen sävel. Hän katsoi hymyillen vaimoansa ja kysyi kuiskaten:
— Muistatko…?
— Oi rakkaani… muistan… muistan… — sopersi nainen liikutettuna.
Niin… siitä oli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta heidän molempien mieleen tuli tapaus yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen.
He olivat kaukana lahdella, kaupungin melu ja jyrinä ei kuulunut enää — soitto vain kuului… Ja silloin alkoi äkkiä kuulua tämä sama valssi — niin vienona ja surumielisenä, että tyttö purskahti itkuun. Ja silloin mies hellitti airoista, meni tytön viereen ja suuteli häntä…
Se oli heidän ensimäinen suudelmansa…
Kaksikymmentäviisi vuotta! Ja nyt tuudittaa sama sävel hänet kuolemaan…
Mutta hän ei tuntenut enää mitään kaipausta… Elämä oli antanut hänelle paljon, vaikkakin ankaran taistelun jälkeen. Hän tunsi itsensä nyt onnelliseksi…
Sävel läheni loppuaan… värisi vielä hetken ja häipyi sitten kuin kaunis unelma… Mutta sekään ei tuottanut enää mitään tuskaa — hänen oli niin sanomattoman kevyt ja rauhallinen olla. Hän hymyili omaisilleen ja sanoi heikolla äänellä:
— Muistatteko Petroniusta?
Kukaan ei vastannut. He vain hymyilivät.
Sitten hän otti vielä annoksen morfiinia.
Hän nojautui yhä raskaammin leposohvansa selustaa vasten, ja hänen kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi. Mutta hänen huulensa hymyilivät ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton rauha, kun hän kuiskasi kuin itsekseen:
— Oi, miten hyvä minun on olla…
— Isä… eikö sinulla ole mitään tuskia…? — kysyi vanhin poika.
— Ei mitään tuskia… Hyvästi nyt… rakkaani…
Hän katsahti jokaiseen rauhallisella, väsyneellä katseellaan, ja he tarttuivat taas hänen käsiinsä. Ja vaikka he käsittivät, että he nyt näkevät hänet viimeisen kerran elävänä, ja vaikka he olivat kauhulla ajatelleet tätä hetkeä, niin se ei ollutkaan kauhea. Kun he katsoivat hänen tyyniä, hymyileviä kasvojansa, eivät he saattaneet tuntea mitään tuskaa. Oli vain niin omituisen juhlallista, salaperäistä ja hiljaista…
Hän hymyili yhä raukeata hymyänsä — niinkuin olisi muistellut jotain suloista, ja hänen puoliksi suljetuissa, hiukan himmeissä silmissään oli sellainen katse kuin katsellessa jotain kaunista, kaunista näkyä… Ja hän kuiskasi itsekseen niin katkonaisesti ja heikosti, että se muistutti yötuulen suhinaa:
— Tämä on… siis .. kuolema ..
Hän lepäsi vielä hetken liikkumatta. Sitten hänen silmänsä avautuivat, ne näyttivät vielä kerran loistavan kuin aurinko ennen lopullista laskemistaan. Hän katsahti vielä kerran kaikkiin hymyillen tuota ihmeellistä hymyään… sitten näytti siltä, kuin hänen silmiänsä olisi painanut sanomattoman raskas uni…
Mutta hänen laiha, kalpea kätensä alkoi hapuilla jotakin — sitten se löysi sähkönappulan sohvan kädensijan vieressä… hän painoi siihen, ja hetken kuluttua alkoi esiripun takana Chopin'in surumarssin sävel tuskin kuuluvana, matalana kuiskauksena…
Sitten hän sulki silmänsä…
Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän, hänen hengityksensä muuttui yhä kevyemmäksi ja kuulumattomammaksi — hänen rintansa kohoilua tuskin erotti…
Mutta itse hän ei tunne enää sitä. Hän on olevinaan konsertissa kihlattunsa kanssa… Soitetaan paraillaan Chopin'in surumarssia… Nuori taiteilija valaa noihin synkkiin säveliin koko sielunsa. Sali on hämärä, ja he puristavat toistensa kuumia käsiä .. He istuvat yhä haltioituneina kuunnellen kauan, kauan… Ja tuntuu kuin lupaisi tuo sävel jotain surullista ja suloista…
… Soitto alkaa kuulua etäämmältä, jostakin alhaalta… Ja nyt hän huomaa, että he kulkevat, liitelevät jonnekin… Ja on niin sanomattoman kevyttä, valoisaa ja suloista… Tuohon rakkaaseen musiikkiin liittyy joidenkin tuntemattomien lintujen hurmaava laulu… Ilma on täynnä loistavien kukkien tuoksua — ja niinkuin hellät kädet hyväilee vieno tuulenhenkäys heidän kasvojaan… Vähitellen alkaa heitä omituisesti raukaista. Pitäen yhä toisiaan kädestä nojautuvat he hiukan taaksepäin .. ja on aivankuin ilma kannattaisi heitä… Heidän silmänsä sulkeutuvat, soitto alkaa kuulua yhä kauempaa… he liitelevät yhä kauemmaksi, auringon valaisemien, tuoksuvien puunlatvojen yli…
Vielä kuuluu kaukaisena, hyväilevänä jotakin… jotakin… Hän nukkui.
Äänettöminä ja liikkumattomina katselivat he miten kuoleman kalpeus levisi hänen kasvoilleen ja miten hengitys muuttui yhä heikommaksi… Vasta kun hänen kätensä muuttuivat kylmiksi, huomasivat he, että hän oli jo lakannut hengittämästä…
Silloin alkoi nuorin poika hiljaa itkeä.
Omituisen hellyyden valtaamana tarttui vanhin poika hänen käteensä ja sanoi väräjävällä äänellä:
— Älä itke, Matti… Isä ei ole meille kuollut… Hän elää aina meidän muistossamme…
— Minä en itke surusta — muuten vain… — nyyhkytti nuorukainen.
Ja keskimäinen poika, jonka silmissä kimalteli jotain, kuiskasi aivankuin itsekseen:
— Mikseivät kaikki ihmiset kuole noin…?
Naisen täytyi katsoa hämmästyneenä poikiinsa.
He eivät olleet milloinkaan puhuneet noin. Outo liikutus ja miehekkyys loisti heidän voimakkaista kasvoistaan. Ja vanhin poika tarttui äitinsä käteen, suuteli sitä — ja niinkuin olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa, sanoi hän lujasti ja hellästi:
— Niin, äiti…
Mutta leposohvalla lepäsi mies kalpeana, uljaana… Ja hän hymyili vieläkin — niinkuin hän olisi nukkunut ja näkisi suloista unta…