JUHANNUSYÖ
Jo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus. Nuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat hermostuneella jännityksellä juhannusta — aivankuin olisivat odottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka kauan, kauan sitten on kadotettu… Lapsellisella innolla he puikkivat salaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka hyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat — he tahtoivat vain olla jotenkin mukana.
Oi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja, jolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja voimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen ja ruohon tuoksua — kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi lepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja hurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä pohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki…
Kun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä kahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui rauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja tervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi.
Kauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he olivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin, huomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja sitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty, särkynyt yskähdys puhuivat toista.
Apulaislääkäri, joka hääräili kohteliaana isäntänä, huusi iloisesti:
— Kas niin! Olkaa hyvät ja tulkaa ottamaan kahvia!
Kuului iloisia ja leikillisiä huudahduksia:
— Tarjotaanko tässä talossa kahviakin?
— Lähdetään sitte, ennenkuin jäähtyy…
— Te ensin!
— Naiset ensin, sanoi kapteeni, kun matkustajia alettiin mereen heittää, — lasketteli joku nuorista miehistä.
Kuului iloista naurua, ja eräs nuori nainen huudahti vastustaen:
— Sellaisessa tapauksessa olisivat miehet saaneet näyttää esimerkkiä!
— Kiitoksia paljon! Kapteeni oli mielestäni kohtelias mies, kun ei tahtonut riistää naisilta etuoikeuksia. Ja kun naiset muuallakin…
— Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään…
Kahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa — ehkä liiankin iloisen, sillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua hetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei milloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla seurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa… Ja pitkinä, unettomina öinä, kun kaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen hiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus — silloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato…
— Missä Kalliola on? — kysyi joku.
— Ei hän voinut nousta.
Kalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut useita verensyöksyjä.
— Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin… — sanoi osaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen.
Ja useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä iloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään.
— Minä menen katsomaan, miten hän voi, — lausui eräs hänen toverinsa,
Vaarala, ja nousi.
— Se on hyvä.
— Sanokaa terveisiä minulta! — lausui viehkeästi eräs tyttö.
— Kyllä, kyllä
Ja taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja kuolema…
* * * * *
Kun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky.
Vuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli hyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma verivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla, kellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti kiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan — aivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto, tai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä kerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa… Lasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös…
Tyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka molemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja lehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja kauempaa kuului laulurastaan laulu…
Ovi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar ja kysyi pelästyneellä äänellä:
— Mitä te täällä teette?
— Tulin katsomaan…
— Menkää jumalan tähden…
— Oliko täällä lääkäri?
— Oli, oli, mutta millä voi sellaisen verensyöksyn ehkäistä? Menkää nyt, lääkäri voi tulla, ja te olette täällä…
Äänettömänä tuijotti hän kauan noita jäykistyneitä piirteitä. He olivat olleet tovereita pienestä pitäen; monta leikkiä oli lapsena leikitty, monta kepposta yhdessä tehty… Elävästi muisti hän senkin, kun Kalliola oli pelastanut hänet hukkumasta uintimatkalla, kun hän oli saanut suonenvedon… Ja nyt hän lepäsi tuossa liikkumattomana eikä enää koskaan nouse… Tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa kylmälle otsalle, joka oli vielä kostea — kuolonhiki ei ollut vielä ehtinyt kuivua. Omituisen kauhun värähdys kulki hänen ruumiinsa lävitse tuosta viimeisestä, kylmästä kosketuksesta…
Kun Vaarala palasi rantaan, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja hänen kätensä vapisivat. Kuului hillityitä, levottomia kysymyksiä.
— Mitä on tapahtunut?
— Kuinka hän voi?
Vaarala katseli ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta jonnekin, jossa hänen ei olisi tarvinnut nähdä ketään, kuulla mitään — eikä vastannut.
— Onko hän taas saanut verensyöksyn?
Hiljaisella, tukehtuneella äänellä hän vihdoin kuiskasi:
— Hän on kuollut!
Läsnäolijat kalpenivat, ja joku hymyili aivankuin se olisi ollut uskomaton asia.
— Sinähän lasket leikkiä…
— Kuollut…
— Miten se on mahdollista?
— Hän oli taas saanut verensyöksyn ja tunti sitten… — Vaarala rykäisi, niinkuin olisi koettanut niellä jotain katkerata palaa, ja jatkoi särkyneesti ja käheästi kuin itsekseen: — Niin, siellä hän nyt makaa… hänen silmänsä ovat aivan avoimet ja hän on jo kylmä…
— Ah!
— Älkää kertoko!
— Hyvä jumala!
Joku naisista purskahti itkuun, ja joku kauhistunut ääni kuiskasi:
— Kauheata!…
Kaikki muistivat, miten hauska ja iloinen hän oli ollut. Vielä toissa päivänä hän oli yhdessä toisten kanssa aterioimassa ja kertoi erään hauskan jutun, jolle kaikki nauroivat, ja nyt hän makasi siellä kylmänä…
Kokko sytytettiin. Mutta kukaan ei enää voinut olla iloinen. Aurinko laski paraillaan, värjäten viimeisillä säteillään taivaan ja järvenpinnan keltaiseksi. Järveltä suoraan ilmaan kohoava tulipatsas vain lisäsi tuota kauheata kajastusta, joka värjäsi kasvot entistä kelmeämmiksi ja aavemaisiksi — niinkuin tuon pienen järven rannalla olisi juhlinut parvi manalasta palanneita vainajia…
Miten erilainen olikaan tämä juhannusyö! Elävästi muisti Vaarala, miten ennen kotipuolessa tätä juhlaa vietettiin. Korkealle vuorelle laitettiin suunnaton kokko ja sen leimutessa ja rätistessä tanssittiin tasaisella kalliolla viulujen ja harmonikkojen soiton tahtiin… ja joukon riemuisasti hurratessa laukaistiin kymmeniä pyssyjä — niin että laukausten kaiku räikeänä kiiri taivaanrannasta toiseen. Ja täällä — aavemaisessa, yhä himmenevässä, kuolleessa valossa istui täällä äänettömästi ja synkästi tuijottaen joukko kuolevia…
* * * * *
Kun kello läheni kahtatoista, tuli lääkäri ilmoittamaan, että nyt on mentävä levolle.
Hiljalleen lähtivät sairaat rinnettä ylöspäin. Pilvet olivat vähitellen peittäneet taivaan, harmaa hämärä levisi metsään, ja järveltä nousi hiljaa valkea sumu — niinkuin suunnaton, kostea ja kylmä käärinliina… Lehdet eivät enää lepattaneet, linnutkin olivat aivankuin kauhusta vaienneet, ja ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta, oli notkossa kiemurtelevan puron yksitoikkoinen, surullinen solina — aivankuin jossakin itkisi yksinäinen, kaikkien hylkäämä ihminen…
Rinteen puolivälissä he seisahtuivat. Jotkut kääntyivät, heittäen vielä silmäyksen taakseen: puiden välistä vilkkui kajastus sammuneen rovion viimeisistä kekäleistä, ja heistä tuntui, kuin he olisivat nähneet oman, sammuvan elämänsä viimeisen kajastuksen. Vaikka he koettivat olla tyyniä, pelotti heitä mennä yksinäisiin huoneisiinsa; edessä tuijotti heihin pimentynyt makuuhalli kuin hirvittävän suuri, levällään oleva kita — kuoleman kita — joka rauhallisena ja julmana odotti, tietäen varmasti saavansa heidät kaikki.
Kun he vihdoin saapuivat makuuhalliin, loppuivat heidän voimansa. Siellä oli niin pimeätä ja kolkkoa, että he miltei tunsivat kuolleen toverinsa läsnäolon. Ja sama nainen, joka rannassa oli leikkiä laskenut, lyyhistyi polvilleen erään makuusohvan viereen ja vaikeroi itkien:
— Jumala, hyvä jumala… Miksi… miksi?
Hän oli nuori ja kaunis, hän oli kihloissa; he olivat aikoneet mennä syksyllä naimisiin — ja toissa päivänä lääkäri oli kehottanut häntä lähtemään kotiin — kuolemaan. Hän ei elä kuukautta kauempaa ja hän oli uneksinut rakkaudesta, kodista, lapsista…
Kukaan ei hänelle vastannut, kaikki tunsivat hänen lyhyen historiansa; miehet kääntyivät poispäin, naisten joukosta kuului tukahutettuja nyyhkytyksiä, ja se nuori tyttö, joka niin iloisesti oli illalla nauranut, itki nyt hiljaa ja toivottomasti, olkapäät nytkähdellen. Vaarala laski kätensä hänen hiuksilleen ja lausui ääni värähdellen:
— Älkää itkekö. Kaikki on turhaa…
Enempää ei puhuttu, eikä puheita tarvittu, sillä kaikki ymmärsivät sen läsnäolon: mustan varjon lailla se tuntui järkähtämättömänä, hellittämättömänä odottavan…
Kun muut olivat poistuneet, jäi Vaarala vielä makuuhalliin; hänestä tuntui kauhealta mennä huoneeseen, jossa vain seinä erotti hänet siitä paikasta, missä hänen ystävänsä muutama tunti sitten oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Yksin istui hän kauan makuusohvalla, tuijottaen liikkumattomaan, äänettömään metsään, ja hänen sieluunsa tunkeutui outo, sanoin kuvaamaton haikeus. Hän oli taas näkevinään kuolleen ammottavan, verisen suun, hän näki kuolevan tytön hennon ruumiin nytkähtelyt ja kuuli hänen nyyhkytyksensä — hänen, jota sulhasensa odotti…
Aurinko alkoi nousta…