JOULUYÖ
Jo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli taittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli hän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut olla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut maalle poikansa luokse — ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan suuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa.
Sekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja juhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi ollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät… Juuri hänen altaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa, siellä soitettiin, laulettiin — ja toisinaan rähähti remuava, moniääninen nauru… Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen miesääni — niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata juhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua jouluvirttä…
Tuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se kirveli hänen sydäntään — niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu jotain polttavaa ainetta… Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti vain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota samaa virttä… miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla jouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen… Kerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä olikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen…
Alhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun, ja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen sydäntään: hän muisti taas kaikki… Tietämättä miksi, nousi hän vaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä tuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä — ja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän korkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei hän ollut saada astiaa huulilleen — ja keltaisenhimmeässä valossa se näytti läpikuultavalta kuin vaha… Hän katsahti jalkoihinsa, joissa erotti joka luusolmun — ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja jalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne törröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat kuollutta…
Pöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen. Hän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine, värähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he siskon kanssa olivat, kun ne…
— Ei, ei — kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, — ajatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti hänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen sammuksiin, ja huone tuli pimeäksi.
Väsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin hohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja sähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että se kuulosti pidätetyltä itkulta…
— Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli… Niin — pimeätä siellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja niiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli… Ja kädet, jotka minulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn iltaisin nukuin — niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä, syvällä maassa…
Taas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän tahtoisi ne tukehuttaa — hän tahtoisi repiä ne sydämestään… Mutta järkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan — niinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja raatelee saalistaan…
Mutta alhaalla nauretaan… Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi, niin yksinäiseksi…
Vihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on syöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle. Tuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen sykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee — niinkuin se olisi kuolemaisillaan…
Alapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa, haaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni juopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut, kajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru — aivankuin omituinen kiihottava ja hurmaava soitto… Tuosta naurusta kuuluu, että nainen on nuori, elämänhaluinen — luultavasti hänen silmänsä hehkuvat, poskensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset…
Hän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat vähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden tieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut — vain silloin tällöin koski sen kylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä ulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut…
Ulkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti kumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta yksinäisyyttään…
Ja hetken kuluttua tuli vasta ensi kerran koko yönä täydellinen hiljaisuus — niinkuin jättiläinen hänen alapuolellaan olisi vihdoinkin vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Äkkiä Hautala miltei lakkasi hengittämästä ja kuunteli…
Askeleita…?
Niinpä todellakin. Hänen yläpuoleltaan kuului askeleita — yksinäisiä, väsyneitä askeleita…
Nyt hän muisti, että yläpuolella oli vielä pieni vinttikamari, ja emäntä oli kertonut, että siellä asui eräs tyttö pienen lapsensa kanssa.
Sieltä kuului jotain muutakin, mutta samassa rähähti taas alapuolella juopuneitten naurunremahdus… Hautala kuohahti katkeruudesta, voimattomasta vihasta, ja hänen hampaansa kirskahtivat raivoisasti…
Vihdoin nauru lakkasi ja hän kuuli heikon, kummallisen äänen, jota ei tuntenut. Viimein kauan kuunneltuaan hän käsitti, että se oli sairaan lapsen itkua…
Miten väsyneeltä, heikolta ja särkyneeltä se kuuluikaan! Sinne alas se muistutti yksinäisen, hämähäkinverkkoon joutuneen kärpäsen surmaa — kärpäsen, joka viimeisillä, sammuvilla voimillaan surisee… Aina vähän ajan kuluttua keskeytti itkun hetkeksi käheä, vihlova yskä, joka viilsi niin armottomasti ja terävästi kuin saha kylmettynyttä puuta — aivankuin pieni rinta ja kurkku olisivat olleet riekaleina… Toisinaan tuntui siltä, että lapsi tukehtuu yskiessään: siellä oli niin pitkä, pahaenteinen äänettömyys…
Mutta pienokainen ei kuollutkaan, sillä entistä tuskallisempana alkoi taas tuo nääntynyt itku… Hänet valtasi kauhu, kun hän ajatteli minkä näköinen on lapsi, josta tuollainen ääni lähtee. Ja hän oli miltei näkevinään pienen, läähättävän, luurangoksi laihtuneen ruumiin — jonka suu on vääristynyt, kieli turvonnut ja valkoinen… Hänestä tuntui, ettei pienoinen enää kauan jaksa huutaa — ja hän odotti pitkän aikaa tuskallisella jännityksellä, milloin sieltä alkavat kuulua viimeiset heikot korahdukset…
Yön hiljaisuudessa löi tornikello kolme… neljä… viisi — haikein, väräjävin äänin. Jossain avautui rämisten rautaportti, alhaalta kadulta kuului yksinäisen kulkusen kilinä, ja kauempaa, luultavasti puistosta, kuului koiran ulvonta. Kenties se on joku hyljätty, viluinen kulkurikoira, joka on karkoitettu porttikäytävästä, koska se ulvoo niin valittavasti ja surullisesti kuin ulvoisi isäntänsä haudalla pimeänä syysyönä…
Alapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset pehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä yksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä… väsyneempinä kuin vangin, joka kopissaan astelee… Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja heikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu… Tuo ääni ei kuulunut enää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni, rautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu…
Äkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen — niinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet… Ja tukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku — niin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto — ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti vuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko ruumiiltaan… Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin joku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa olisi pakahtumaisillaan.
Hän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi, että jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi — ettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku — ja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti tukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana, kauhistavampana…
Vihdoin taukosi äidin itku — kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä.
Ja askeleita…
Hautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko jouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa… Ja hänen ajatuksensa olivat katkerat ja raskaat.
Silloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus… Ja vähitellen alkoi harmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä ylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni… Ja askeleita, askeleita…