VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ
On näännyttävä helle.
Keskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan.
Tuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta.
Avaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma värisee — aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon tulisäteissä.
Mutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla on eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut sinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin tällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten tunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret leikkausveitset lihaan…
Ja valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten ahkeruudesta ja ripeydestä.
Mutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei innostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä — vain toivottomuutta ja kiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät niin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan — niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä eläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja raskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia kasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata täynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja jokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi, peittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin tukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä hengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon.
Etelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha salvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen silmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin heikkonäköiset silmänsä… Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään, hänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja silloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi.
Kas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan hiukan kaljaa kannusta — tai jos saisi vähän istahtaa…
Alhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden ympärilleen vaanivia katseita.
Alho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti valmiina… Hänen ei vielä…
Hän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia kertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas — nuorempia on yllin kyllin saatavissa.
Mutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä työtä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen menettää, silloin on edessä vain — vaivaistalo.
Vaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi — mutta hänen vanha, sairas vaimonsa… Ei, ei!
Ja vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen piilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi.
Mutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian paljon…
Niin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on epätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan — mutta turhaan! Päivä päivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi ovat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves… Jospa olisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta…
— Eikö Alhon nurkka jo ala joutua?
Kysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa ja sentähden saa olla pikkupomona.
Sanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä, huomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina…
— Valmishan tämä jo onkin… vähän vielä silittelen… — sopertaa Alho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti työnjohtaja silmäilee hänen työtään.
— Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos.
— Eihän tuo vielä mitään… vielähän tässä… — ja Alho koettaa vielä hymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin työnjohtaja käskee hänet pois työstä — mutta ei käskenyt, ainakaan tällä kerralla.
— Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! — komensi etumies.
Kun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi työnjohtaja Alholle:
— Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon ikkunain väliin.
— Otetaan, otetaan, — puhelee Alho.
Pölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho tarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle, sairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa nostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti ajaa hänet heti työstä. Ei — hänen täytyy nostaa!
Juuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono kuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti uudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi rajusti yskiä.
Hänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin menehtyäkseen…
Kun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa saadakseen pölkyn seinälle.
Mutta silloin tapahtui onnettomuus…
Äkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain — ja samassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta…
Hän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen — ja aivankuin estääkseen verentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee — hänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen.
Työnjohtaja tarttui hänen hartioihinsa ja asetti hänet varovasti pitkälleen telineille; miehiä kokoontui ympärille.
— Pitäisiköhän hakea lääkäri…? — kysyi työnjohtaja jonkunverran rauhattomana.
— Eihän tässä… kai se ohi menee, — sai Alho vaivoin soperretuksi.
— Kai se menee… on hänen rinnastaan ennenkin tullut verta, — rauhoitteli joku työtovereista.
Vasta kun hän lepäsi siinä pitkällään, näkyi, miten heikko ja loppuunkulunut hän jo oli. Joku repäisi auki hänen likaisen puseronsa, paljastaen ohuen, suonikkaan kaulan, laihat olkapäät ja luurankomaisen, huohottavan rinnan. Hänen kasvonsa olivat äkkiä käyneet kovin kalpeiksi, ja verisillä, työstä jäykistyneillä sormillaan siveli hän harmaata, vereen tahrautunutta partaansa ja katsoi käsiinsä aivankuin ihmetellen. Ja aina vähän ajan kuluttua purskahti hänen suunsa täyteen kuumaa verta…
— Alhon ei olisi pitänyt enää tulla työhön… — jutteli työnjohtaja lievästi moittien ja asetti hänen päänsä alle takin. Mielessään tunsi hän jonkinmoista mielihyvääkin siitä, ettei hänen tarvinnut ajaa vanhaa miestä pois työstä — nyt hän tietysti ei enää jaksa tulla.
— Niin, niin… — kuului epäselvä, käheä kuiskaus Alhon verisiltä huulilta.
Mutta veri ei tauonnutkaan vuotamasta, niinkuin arveltiin, päinvastoin alkoi sitä pursuta yhä enemmän, ja korina hänen kurkussaan alkoi kuulua yhä raskaammalta ja vihlovammalta.
Työnjohtaja muisti kerran hyvin kauan sitten kuulleensa tuollaista samanlaista korinaa — mutta missä? — Niin — nyt hän sen muisti! Hän oli silloin vielä lapsi, he olivat isän kanssa metsällä, ja eräällä suolla pettikin jää ja heidän vanha hevosensa upposi suohon… Ensin se ponnisteli ja riuhtoi voimainsa takaa, mutta pian se väsyi, sen vanhat jäsenet jäykistyivät jääkylmässä vedessä — ja sitten se voimattomasti ja alistuvasti vain korisi, vain korisi, samalla kun se hitaasti vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle liejuun…
Työnjohtajan mieleen palasi niin tavattoman elävänä tuo tapaus kaukaisesta lapsuudesta. Ja hänelle tuli omituisen paha ja apea olla — aivankuin sen loppuunajetun, uppoavan hevosen ja tämän vanhan, kuolevan työmiehen kohtalo olisi ollut aivan samanlainen…
— Menkäähän nyt jo työhön, — sanoi työnjohtaja tuskastuneena. — Ei se katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se taitaa olla parasta…
Alho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa — aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä…
Hänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja omituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut… Niin… hän tietää — se on nyt kuolema.
Niin — kuolema se on… Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa hiljaa hänen jalkansa — hän ei voi niitä enää liikuttaa… Nyt tuntuu se jo sormissakin…
Mutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule enää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää… Hänen korviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina… Niin, tuulihan se humisee puissa… korkeissa, vihreissä puissa…
Niin… niin… Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo märehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä… Vieno, lämmin tuuli hyväilee hänen otsaansa… ja suhisee hiljaa korkealla, tummien kuusten latvoissa… Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin rauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät… Siksipä tässä paksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa…
Mutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset, ja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän asettanut ristiin rinnalleen.
— Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi… johan se rupee tuossa paikassa kuolemaan… — tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä ja pyyhkien hikeä otsaltaan.
* * * * *
Mutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan.
Hän on olevinaan nuori mies… On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa hän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua… jonka ylitse lehtevät riippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen… Kuin omituinen soitto kuuluu lintujen laulu — ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien kimakat, surunvoittoiset huudot…
… Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan… Armottomasti vääntää hän ylös kannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan… Turpeet vain lentelevät…!
… Ei, ei… Lastujahan ne ovat… Lastuthan ne lentelevät… Hänhän rakentaa omaa tupaa… heidän uutta, yhteistä kotiansa… Kirves välähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä sinkoilevat valkeat lastut…
… Niin… lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa tuvassa… Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja… Hän höylää kaapinlautoja… höylää, höylää… Vihaisesti sihahtaen ja kiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella työnnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin lastun…
Ne köyhät vuodet… Ne köyhät vuodet… He syövät pettua… Ja Maijakin kehrää, kehrää… Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin mehiläinen… Maijan rukkihan se niin suriseekin… Siksipä tässä onkin niin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee…
Mutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet, herttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa…?
— Niin — niinhän se oli: he söivät pettua.
— Pettua…!
Vain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi sana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen ruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän olisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon…
Mutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki ulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus… Vielä pari harvaa nytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä…
Vihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa, laskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle ja sanoi työnjohtajaan kääntyen:
— Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit.
Ja työnjohtajan kanssa he lähtivät alas.
Samassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät myöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa.
Mutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki päänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana… Hänen kalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet, lasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan taivaaseen… Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin sanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen…
Taaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas peittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se hiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä himmeämmiksi, yhä himmeämmiksi…