PIENI SOITTAJA
Ensimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat ruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku — ja vaunujen jäljessä soittokunta.
Soittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti korkeintaan 12—13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli aivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen jaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen luonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin verkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän äänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se ulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja tuskallisesti kuin haavoitettu eläin… se luikerteli ja kiemuroi toisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme…
Koko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä, läpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi raivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi pienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen verkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa toisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat soittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen linnun varpaat — linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen palannut pohjolaan.
Kun saavuttiin hautausmaalle, kantoivat sotamiehet toverinsa yksinkertaisen arkun hautaan. Soitettiin koraali, pappi luki kylmällä, laulavalla äänellä muutamia rukouksia, paiskasi multaa arkulle ja poistui. Oli siellä kaksi upseeriakin, mutta ne poistuivat samassa kuin pappikin, edes vilkaisemattakaan hautaan — olihan se vain tavallinen sotamies…
Ei ollut hänen haudallaan omaisia, ei isää, äitiä, sisaria — jotkut toverit vain katsoivat hetken alakuloisin katsein sinne alas ja heittivät viimeiseksi hyvästiksi multaa arkulle, joka kumahteli niin ontosti, kuin vainaja sieltä syvyydestä olisi kumealla, tukahtuneella äänellä vastannut heidän hyvästelyihinsä…
Heti kun koraali oli soitettu, pyyhki hän pienellä nyrkillään märät kasvonsa, asetti klarinettinsa eräälle ristille ja lähti kiireesti astelemaan kauemmaksi hautausmaalle. Siellä, miltei hautausmaan äärimmäisessä nurkassa, mäntyjen siimeksessä, hän polvistui eräälle hautakummulle, jota yksinkertainen puuristi koristi.
Se oli hänen äitinsä hauta.
Kauan hän siinä oli polvillaan katsoen koko ajan hartaasti ristiin ja sitä koristavaan seppeleeseen mustilla, kosteilla silmillään. Ja nuo silmät olivat niin kummalliset pitkine, mustine ripsineen, jotka miltei peittivät silmät, kun hän loi katseensa alas — jotain kauheata, liian aikaista kärsimystä, kovuutta ja surua oli tuossa liikkumattomassa katseessa.
Pikku soittaja yhä katsoo, katsoo ja muistelee… Kaikki kulkee hänen sielunsa silmien ohi kuin tuskallinen uni, josta ei voi herätä, vaikka kuinka tahtoisi…
Vasta yksi vuosi! — ajatteli pieni soittaja. Nuo maalatut kirjaimet seppeleen nauhoissa eivät vielä olleet ehtineet kulua pois — olivatpahan vain haalistuneet. Ja hänestä tuntui, että äidin kuolemasta oli kulunut jo niin äärettömän kauan… Oi miten hän itki silloin, kun äiti peitettiin tuonne mullan alle…
Onkohan mahdollista, että äiti on tuolla alhaalla…? Vain muutama arshina erottaa hänet äidistä… Ja minkä näköinen hän nyt mahtaa olla?
Hän muisti äidin niin selvästi — miltei näki hänet edessään korkeana, solakkana, kalpeine kasvoineen ja sysimustine, loistavine silmineen… ja miten suloista oli silloin, kun hän oli vielä pienempi ja äiti riisui hänet paitasilleen, kietoi pehmeän shaalin hänen ympärilleen, otti syliinsä ja hiljaa huojuttaen ruumistaan lauloi jotain kaunista, kaunista laulua — vielä unissaankin hän kuuli tuon suloisen laulun…
Olihan hänellä ikäviäkin muistoja… Äidin luona kävi usein vieraita miehiä, siellä juotiin viinaa, ja usein öisin hän heräsi tappelun melskeeseen… Ja kun vieraat aamupuolella yötä poistuivat, niin kuinka katkerasti itkikään äiti… Hän vaipui polvilleen jumalan-äidin kuvan eteen, painoi otsansa lattiaan ja nyyhkytti, nyyhkytti…
Mutta miten sanomattoman hauskaa olikaan taas toisina iltoina!
Kun he olivat äidin kanssa juoneet kuumaa teetä rinkelien kanssa, kiipesi hän omaan pieneen sänkyynsä, äiti peitti hänet ja suuteli ja hyväili häntä. Tosin hän silloinkin joskus heräsi siihen, että äiti oli hänen vuoteensa vieressä polvillaan ja itkien silitti hänen tukkaansa kuiskien hiljaa ja hellästi: Volodja, Volodja… Mutta hän kuivasi äidin kyyneleet pienillä käsillään ja kiersi äidin pehmeät, mustat hiukset kaulansa ympäri — silloin äiti nauroi ja suuteli häntä… Ja taas hän itki… Nyt ei kukaan enää suutele eikä hyväile häntä — ei kukaan enää kutsu häntä hyväilynimellä…
Hän alkoi niin katkerasti kaivata äitiään. Jospa vielä kerran saisi nähdä hänet! Jospa hän vielä kerran kuiskaisi tuon pienen sanan: Volodja… Jospa hän kuiskaisi haudasta tuon yhden ainoan sanan… vaikkapa kuinka hiljaa: Volodja…
Tuuli humisee synkästi puiden latvoissa, märät lumihiutaleet putoilevat hänen kasvoilleen ja lyhyeksi leikattuun tukkaansa, ja kylmä vesi valuu hänen niskaansa, mutta hän ei välitä siitä. Liikkumattomana kuin vahakuva on hän yhä polvillaan lumessa ja jännitetyn tarkkaavaisena tuijottaa mustilla, kosteilla silmillään ristiin, ja hänen huulensa liikkuvat hiljaa… On aivankuin hän odottaisi näkevänsä äidin nousevan haudasta elävänä… Ja hän kuuntelee niin tarkkaan, milloin äiti siellä pimeässä, syvässä haudassaan kuiskaa hänelle hiljaa: Volodja…
Ei, ei! Hän ei enää koskaan näe äitiä! Ei hän enää milloinkaan kuule hänen hellää kuiskaustaan… Ei kukaan rakasta häntä…
Eikä äitiäkään enää kukaan muista…
Hänen kasvoissaan kuvastui niin sanomaton kaipaus ja toivottomuus. Kyyneleet tahtoivat väkisin tunkeutua hänen silmiinsä, vaikka hän oli oppinut tietämään, etteivät kyyneleet mitään auta — ja vaikka hän tiesi sen olevan epämiehekästä. Hän pyyhkäisi aivankuin salaa pikku nyrkillään silmiään ja saikin kyynelten tulon estetyksi.
Kun hauta oli luotu umpeen, kuuli hän jonkun huutavan häntä. Hän nousi aivan kuin hätkähtäen. Mutta kun hän ei tiennyt, milloin taas pääsisi äidin haudalle, meni hän vielä ristin viereen ja aivankuin arasti hyväillen silitti kohmettuneilla kätösillään seppeleen nauhaa ja katsoi hellästi haalistunutta kirjoitusta. Sitten hän vielä kerran polvistui, teki hartaasti ristinmerkin, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa…
Mutta nyt oli soittokunnan vääpeli todella suuttunut hänen kuhnailustaan. Hän huusi poikaa vielä kerran ja säesti kutsuaan kaikuvalla kirouksella. Ja kun pieni soittaja pelästyneenä juoksi paikalleen, sai hän niin ankaran korvapuustin, että lensi pitkälleen vetelään lumisohjuun.
Mutta hän ei itkenyt. Hän vain nousi nopeasti ja teki kunniaa vääpelille, katsoen häntä suoraan silmiin — hänen huulensa vain vavahtelivat; hän oli muuttunut kovin kalpeaksi, ja hänen korvastaan valui punainen veriviiru…
Vääpeli ojensi jo kätensä antaakseen toisellekin korvalle, mutta muuttikin mieltään ja tyytyi sensijaan muutamiin valittuihin haukkumasanoihin.
Sitten hän komensi ojennuksen, soittokunta lähti taas liikkeelle kaupunkia kohden. Ja etunenässä taapersi taaskin suurine saappaineen, avarine sinelleineen pieni soittaja, venyttäen naurettavasti askeleitaan. Ja hänen toisesta korvastaan valui hiljaa alas punainen veriviiru, tunkien kaulaa myöten vaatteiden alle — aivankuin itsepäinen, omituinen matelija…
* * * * *
Mutta likaisella lumella yksinäisellä hautakummulla näkyi vielä kaksi pientä syvennystä: pienet polvenjäljet, joista lumi oli sulanut…