KOLMAS NÄYTÖS
Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Vain eteisessä on himmeä valo. On kohta puoliyö — seurusteluhuoneen kello on puoli kaksitoista.
Jossakin vasemmalla kuuluu kaukainen kellonsoitto, Ingrid tulee avaamaan ja Mirjam palaa teatterista.
Hän riisuutuu Ingridin avulla; menevät seurusteluhuoneeseen.
MIRJAM riisuen koristuksiaan. Onko herra Lund käynyt täällä?
INGRID. Ei.
MIRJAM. Eikä lähettänyt kirjettä…?
INGRID. Ei kirjettäkään…
Ingrid aukaisee hänen leninkinsä. Menevät makuuhuoneeseen, ja hetken kuluttua palaa Mirjam puettuna ohueen, pitsikoristeiseen aamupukuun.
Kun Ingrid on poistunut, kävelee MIRJAM edestakaisin suuren levottomuuden vallassa. Vihdoin se näyttää saavan hänet kokonaan valtoihinsa, ja käsiään väännellen mutisee hän hiljaa.
Mitä minun on tehtävä?
Katsoo kelloa ja menee eteiseen. Kun Ingrid samassa tulee kamaristaan, kysyy hän levottomalla äänellä.
Eikö kukaan ole soittanut tänne?
INGRID. Ei.
MIRJAM seisoo vieläkin muutaman hetken tuskallisesti epäröiden, mutta sitten sanoo hän itsekseen päättävästi. Minun täytyy se tehdä!
MIRJAM menee telefooniin; hillitysti. Saanko 113. Suo anteeksi, kun soitan näin sopimattomaan aikaan, mutta pyytäisin sinua heti tulemaan luokseni. — On… tärkeätä. — Voitko heti tulla? — Ota auto. — Ingridille — Kun herra Lund tulee, niin laske hänet heti luokseni..
Menee seurusteluhuoneeseen ja istahtaa kirjoituspöydän ääreen. Ottaa esille laatikosta jo alotetun kirjeen, lukee sitä itsekseen ja ryhtyy kirjoittamaan lisää. Kun kirje on valmis, soittaa hän Ingridin.
MIRJAM antaen kirjeen Ingridille. Toimita niin, että tämä tulee jo aamupostissa perille.
INGRID epäröiden. Kuulkaa neiti…
MIRJAM. No mitä?
INGRID hiljaa, moittien. Minkätähden te käskitte hänet tänne… tuon herra Lundin. Se ei ole oikein.
MIRJAM hermostuneesti. Mikä ei ole oikein? — Minä pyydän ettet sekota itseäsi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu.
INGRID kuohahtaen suuttumuksesta, ja heräävästä mustasukkaisuudesta. Vai niin! Mutta minun mielestäni on jokaisella oikeus lausua mielipiteensä silloin, kun näkee ihan suoranaista petollisuutta…
MIRJAM suuttuneena, loukkaavasti. Petollisuutta?! Minä toivon, että sinä muistat asemasi! Sinulla ei ole oikeutta puhua minulle paitsi kun soitan sinut luokseni ja kysyn jotakin. Ymmärrätkö?
INGRID Yhä nousevalla vihalla ja mustasukkaisuudella. Senkö, että olen palvelijatar? Kyllä! Mutta siitä huolimatta sanon kuitenkin suoraan, että te olette arvoton herra Stormin vaimoksi. Hän on jalo ja rehellinen… itse olette sanonut, että hän on vielä viaton… Ja te — niin, te olette herra Lundin…
MIRJAM on kalvennut ja näyttää olevan kuin pyörtymäisillään; keskeyttää käheästi. Vaiti!
INGRID. Minä en voi enää vaijeta… Minun on niin paha olla siitä, että olen ollut osallisena hänen pettämisessään. Mutta minä luulin, ettette enää olisi häntä pettänyt…
MIRJAM kokonaan suunniltaan. Ulos täältä!
INGRID. Kyllä… Mutta minä en enää valehtele teidän tähtenne.
Menee pois nyyhkyttäen.
MIRJAM nousee aivankuin aikoisi mennä hänen jälessään, mutta pysähtyykin; istahtaa sitten raskaasti tuolille ja mutisee käsiään epätoivoisesti väännellen. Vielä hänkin… nyt minä olen hukassa…
Jonkun ajan kuluttua tulee Lund kalpeana ja masentuneen näköisenä, asettaa silkkihattunsa ja päällystakkinsa eteisen naulaan ja menee sisään.
LUND. Hyvää iltaa Mirjam…
MIRJAM hermostuneesti. Suo anteeksi kun kutsuin sinut näin myöhään… mutta tämä oli ainoa tilaisuus jolloin voimme puhua rauhassa… kun, kun Bruno on poissa… Ja minun täytyi puhua kanssasi… selvittääksemme suhteemme…
LUND. Mitä sillä tarkoitat? —
MIRJAM. Saadaksemme kaikki selväksi… Minä en voi elää tässä levottomuudessa. — (Päättävästi) — Niin, minun täytyy saada tietää mitä sinä aiot…
LUND hämmästyneenä. Mitä aion…? En minä mitään aio…
MIRJAM. Minä sain eilen sen käsityksen, kuin aikoisit kertoa Brunolle — ja minä olen ollut ihan kuolettavassa tuskassa koko päivän… Ja kun et tullut teatteriinkaan…
LUND loukkaantuneena. Kuinka voit ajatella minusta jotakin niin alhaista? Olenko milloinkaan antanut aihetta tuollaiseen luuloon…?
MIRJAM. Et kyllä ennen… mutta muista vaan eilisiä sanojasi.
LUND. Oi Mirjam, Mirjam… Jospa tietäisit, mitä olen kärsinyt viime aikoina, niin et niin kovin punnitsisi jokaista sanaani… Katsos Mirjam, tuska panee ihmisen toisinaan puhumaan sellaistakin, jota ei ole milloinkaan ajatellut…
Äänettömyys.
MIRJAM. hiljaa. Etkö sinä voisi unohtaa…?
LUND ihmetellen. Unohtaa… Oletko sinä jo unohtanut kaikki..?
MIRJAM tuijottaen äänettömänä eteensä.
LUND liikutettuna, aivankuin uneksien. Kuinka voisin unohtaa ne onnelliset hetket, joita yhdessä olemme viettäneet… Kuinka voisin unohtaa sinun pienen kamarisi kaksi vuotta sitten…? Muistatko vielä niitä iltoja?
MIRJAM tahtomattaan liikutettuna. Muistan…
LUND. Ja muistatko, miten tuotimme sinne illallista läheisestä
ravintolasta… Ja miten sinä lauloit ja soitit… — (Tarttuen
Mirjamin käteen) — Armaani, ethän ole voinut kaikkea unohtaa…
Rakastithan sinäkin silloin vähän minua…?
MIRJAM. Ei ystäväni… se ei ollut rakkautta….
LUND. Minä en ymmärrä… Sinä ainakin sanoit…
MIRJAM. Et sinä voikaan sitä ymmärtää… koska minun on itsenikin toisinaan vaikeata ymmärtää miten kaikki on tapahtunut…
LUND. Ettet itsekään…?
MIRJAM. Niin juuri, ystäväni… Mutta minä koetan selittää sinulle. — Niinkuin sinulle olen kertonut, on taide ollut minulle kaikki kaikessa… se on ollut koko tähänastisen elämäni sisältö. Minä voin sanoa, että olen rakastanut taidetta ja kun ankaran työn jälkeen onnistuin, tuotti se minulle suurta tyydytystä. — Niin, todellista iloa, jota en ennen osannut aavistaa.
LUND. Se on työn iloa… luomisen iloa… Minä olen sen useasti nähnyt säteilevän silmistäsi — koko olemuksestasi.
MIRJAM. Kaikesta huolimatta valtasi minut yhä useammin omituinen tunne, jota en ennen ollut kokenut: tunsin itseni aivankuin hyljätyksi. Joskus kun tulin asuntooni näytännön jälkeen, valtasi minut niin sanomaton kaipaus ja ikävä, että olisin tahtonut heittäytyä maahan ja itkeä, itkeä — mutta en voinut edes itkeä… Minun elämäni on ollut niin kovin yksinäistä, en muista enää edes äitiäni — ja kuitenkin olen aina kaivannut ymmärtämystä, ystävyyttä, rakkautta… Ja sitten tapasin sinut.
LUND. Miten elävästi vielä muistan, kun ensikerran näin sinut! — (Muistojensa valtaamana) — Minä muistan jokaisen ilmeesi, liikkeesi — vieläpä pukusikin! Sinulla oli musta puku, kun muut naiset sensijaan olivat vaaleissa… Ja kun muut iloitsivat ja riemuitsivat, istuit sinä yksin ikkunansyvennyksessä palmujen takana ja katsoit kaikkea omituisesti hymyillen… Siitä illasta asti rakastin sinua…
MIRJAM. Niin, me ymmärsimme toisiamme hyvin, meillä oli paljon samanlaisia mielipiteitä — ja minä tunsin itseni toisinaan hyvin onnelliseksi… Minä luulinkin, että se olisi ollut rakkautta…
LUND. Minä uskon, että se olikin sitä — vaikka se sitten kuoli…
MIRJAM. Ei, ei… Se ei ollut! — (Innostuen) — Sillä kun hän tuli, oli kaikki vallan toisenlaista… Aivankuin koko maailma olisi muuttunut… Niinkuin valtavan virran tulva lakaisee kaiken tieltään — samoin lakasi hän pois koko entisen elämäni… kaikki muuttui, kaikki vanha hävisi — niinkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan…
LUND tuskallisella kummastuksella. Voiko kaikki hävitä noin…?
MIRJAM. Voi… Kun muistelen nyt meidän elämäämme, niin tuntuu se aivankuin kaukaiselta unelta…
LUND. Sinä et enää ole sama kuin ennen.
MIRJAM kuin itsekseen. Sinä olet oikeassa. Minä en ole sama kuin ennen… Enkä minä enää saattaisi elää sitä entistä elämää — se on aivan vierasta ja mahdotonta.
LUND. Niin, minä ymmärrän, että kaikki on nyt auttamattomasti lopussa.
Minulta sinä olet jo mennyt…
Äänettömyys.
MIRJAM liikutettuna. Oi ystävä parka… Minä en voi sitä auttaa… minä en voi sitä auttaa! — Jospa sinä edes koettaisit unohtaa.
LUND. Oo — minä olen koettanut… Monet, monet yöt olen valvonut ja ajatellut vain tuota asiaa… Ja kun juuri olen päättänyt, että unohdan sinut… riistän kuvasi sydämestäni — silloin juuri saatan pitkiksi tunneiksi unohtua ajattelemaan vain sinua… — (Hiljaa) — Ja kuinka voisinkaan olla sinua rakastamatta kaiken sen jälkeen, mitä välillämme on ollut…
MIRJAM tuskallisesti. Sinun täytyy unohtaa! Sinä et voi ymmärtää, miten hirveästi pelkään… Senjälkeen mitä eilen kerroit Brunon isoisästä, olen ollut aivankuin mieletön…
Äänettömyys.
LUND hiljaa. Mutta jospa kertoisit hänelle kaikki… Silloin tuo piinaava epätietoisuus häviäisi…
MIRJAM sisäisellä kauhulla. Minä olen sitä niin paljon, paljon ajatellut… Mutta kuulithan sinä itsekin eilen mitä hän sanoi… Minä en uskalla… minä en uskalla…
Purskahtaa itkuun.
LUND. Rakas Mirjam, rauhoituhan toki… Vaikka en voikaan ajatella hänestä hyvää tässä suhteessa, niin ei hän mahda kokonaan raakalainen olla… Ja jos hän sinua rakastaa…
MIRJAM. Ei, ei, se on mahdotonta! — Ajattele, ettei hän vielä koskaan ennen ole ketään rakastanut… että hän on kaikissa suhteissa vielä aivan kokematon — niin, tarkoitan myöskin sitä, että… hän ei vielä tunne ketään naista… Ja hän luulee että myöskin minä… Ei, ei… se koskisi häneen niin että hän tappaisi itsensä… Tai minä en voi tietää mitä hän tekisi — ja se on juuri kauheinta, etten voi sitä edes aavistaa — mutta kun muistan hänen eiliset sanansa, niin olen varma, että jotain hirveätä tapahtuisi… Minun olisi pitänyt aivan alussa sanoa — nyt se on jo myöhäistä… Se täytyy nyt salata, ja sinun täytyy luvata, ettet milloinkaan enää tule luokseni, etkä milloinkaan puhu kellekään…
Äänettömyys.
LUND. Sinunhan pitäisi tietää, etten milloinkaan mitään ilmaise… — (Kuin itsekseen, synkästi) — Onko tämä nyt sitten viimeinen kerta, kun olen luonasi…?
MIRJAM. Sen täytyy olla viimeinen…
LUND masentuneena. Viimeinen… Minäkin tunnen, että tämä on viimeinen kerta… Sillä minä en voi olla täällä enää päivääkään. Jo huomenna matkustan ulkomaille… keksin jonkun tekosyyn siksi, kunnes minulle myönnetään virkaero, tai siirto jonnekin kauas — jossa en saa kuulla mitään sinusta… — (Katkerasti) — Vaikka parasta minun olisi hävitä iäksi — sitten sinäkin voisit olla rauhallisempi…
MIRJAM liikutettuna. Oi ystäväni, älä puhu noin! Jospa tietäisit, miten paha minun on olla, kun tahtomattani olen syyllinen sinun kärsimyksiisi… Älä sentään muistele minua katkeruudella — tiedäthän, etten tahallani tuottanut sinulle surua…
LUND liikutettuna. Oi Mirjam, sinä saatat minut häpeämään! Mutta nyt olen poistuva valituksitta… Minäkin toivon, ettet katuisi, vaikka olet kerran ollut hyvä eräälle yksinäiselle ihmiselle… Hän on aina sinua muistava, ja ne hetket, jotka hän on kanssasi viettänyt, ovat hänen elämänsä ihanimmat hetket… Pitkä äänettömyys. Vielä kerran olisin kuitenkin tahtonut nähdä sinun näyttelevän Juliaa… Miten ihanasti sinä lausuit senkin kohdan: "Tule yö armas, mustasilmä yö", — miten se olikaan… Lausuhan hiukan siitä!
MIRJAM on hetken vaiti ja lausuu sitten, koruttomalla antaumuksella.
"Yö armas, kaunis mustasilmä yö!
Tuo mulle Romeo!
Ja jos hän kuolee,
Niin tähtilöiksi pieniks' hänet jaa
Ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa,
Ett' yöhön koko mailma ihastuupi
Ja uljaalt' auringolta arvon kieltää."
LUND. Niin, sinä elät siinä! — Ja minä näen, ketä sinä kaipaat, ajattelet siinä…
MIRJAM. En voi sitä kieltää. Häntä minä kaipaan, rakastan. St! Minä kuulin jotakin…
LUND kuunnellen. Ei se mitään ollut… Sinä olet vain hermostunut.
MIRJAM pidätetyllä kauhulla. Se oli jotakin… — (Nousee ja jää jähmettyneenä seisomaan; kuiskaa kauhistuneena.) Se on Bruno… Me olemme hukassa…
LUND. Mitä… mitä…?
MIRJAM. Mene… mene, lähde pois… lähde…
LUND. Ei, se on myöhäistä… Minä en mene minnekään…
MIRJAM (Yhä kauhistuneempana). Jumalan tähden… mene jonnekin täältä…
LUND samanlaisen kauhun vallassa. Minä menen tänne… ehkä hän ei mitään huomaa…
Lähtee makuuhuoneeseen.
MIRJAM käsiään väännellen. Jumalani… ei sinne… ei sinne…
LUND ei kuule häntä, vaan poistuu makuuhuoneeseen.
Samaan aikaan kun Mirjam lausuu Julian monoloogia, kuuluu jossakin vasemmalla taas hillitty ovikellon soitto. Ingrid tulee pelästyneenä kamaristaan, avaa epäröiden oven ja Storm tulee sisään. Vaikka hän koettaa näyttää huolettomalta, näkyy kuitenkin, että hän on kiihtynyt.
STORM. Ettekö aikoneet minua lainkaan laskea sisään?
INGRID hämillään. On jo niin myöhä…
STORM riisuen päällystakkinsa. Eihän nyt vielä myöhä ole… Minä pääsinkin tulemaan jo iltajunalla, ja kun näin tulta, niin poikkesin sisään. — (Epäluuloisesti) — Onko teillä vieraita…?
INGRID seisoo kalpeana eikä vastaa.
STORM matalalla, läpitunkevalla äänellä. Kuka siellä on?
INGRID hiljaa sopertaen. Herra Lund…
STORM kalpenee ja aikoo suoraa päätä syöksyä sisään, mutta pysähtyy ja kysyy käheällä äänellä. Oliko hän eilenkin täällä?
INGRID. Oli
STORM aivan masentuneena. Minun aavistukseni… minun aavistukseni…
— (Hiljaa ja hurjasti) — Kertokaa minulle kaikki, kaikki… heti!
Onko hän ollut täällä muinakin öinä?
INGRID taistelee uskollisuutensa ja mustasukkaisuutensa välillä. Vihdoin hänen silmänsä leimahtavat, kun hän lausuu lujasti. On… hän on ollut.
Äänettömyys.
STORM tuijottaa häneen kuin nousevan raivonsa jäykistämänä; vihdoin kuiskaa hän hiljaa. Onko hän ollut toisinaan aamuunkin asti?
INGRID on aivan kalpea ja hänet on vallannut pelko ja tuska. Hän tietää sanoneensa jo liian paljon ja tuntee hämärästi, että siitä seuraa jotain kauheata — ja hän katsoo ympärilleen niinkuin aikoisi paeta. Mutta Stormin rautainen tahto pakottaa hänet pysymään paikallaan kuin naulattuna.
STORM tarttuu hänen olkapäähänsä ja sähähtää. Onko?
INGRID kuiskaa kuin hypnotisoituna. On…
STORM tarttuu molemmin käsin päähänsä kuin olisi saanut ankaran iskun, ja hänen kurkustaan tunkeutuu omituinen, koriseva ääni.
INGRID. Oi älkää nyt ottako sitä noin raskaasti. Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa… mutta, mutta minä, minä…
STORM muuttuu äkkiä hirvittävän näköiseksi ja aikoo syöksyä sisään kuin ärsytetty peto.
INGRID tarttuu epätoivoisesti hänen käteensä ja puhuu pelästyneellä, rukoilevalla äänellä. Älkää menkö… älkää menkö… Mitä te aijotte…?
STORM hiljaa, raivolla. Hellittäkää!
INGRID epätoivoisesti. Minä en hellitä… Rakas herra Storm… Te olette niin kauhean näköinen… Te teette jotakin… Minä rukoilen teitä; älkää menkö sinne… Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa, mutta minä en voinut… — (Syöksyy polvilleen ja puhuu kiihkeästi kuiskien) — Oi älkää välittäkö heistä… menkää heti pois täältä… Unohtakaa hänet kokonaan, koska hänkin teidät unohtaa… Antakaa minun puhua… Minä rukoilen teitä… Minä…
STORM irrottaa hänen kätensä, työntää hänet luotaan, sanoen koleasti ja uhkaavasti. Älkää nyt enää asettuko minun tielleni…
MIRJAM on ollut koko ajan kuolettavassa tuskassa. Kerran hän nousee, aivankuin lähteäkseen eteiseen. Stormin raivokkaan äänen kuullessaan hän lysähtää aivankuin hervottomana istumaan.
INGRID huutaen epätoivoisesti. Herra Storm… rakas herra Storm! Älkää tehkö mitään…! Se ei ole totta mitä sanoin… Odottakaa… Minä selitän… (Vaipuu maahan kuin menehtyneenä; hetken kuluttua sanoo kuiskaten.) Mitä, mitä minä olen tehnyt…?
Toisella puolella nousee Mirjam taas konemaisesti seisomaan. Hän on kalpea kuin palttina ja hengittää raskaasti kuin kuoleva.
Silloin kuuluu miten avainta kierretään lukossa, ovi aukenee ja oviverhon takaa astuu sisään Storm. Hänen kasvonsa ovat nyt kuolonkalpeat, hänen silmänsä hehkuvat kuin kekäleet; hän on puraissut huulensa rikki ja valkealla rintamuksellakin näkyy joitakin veritäpliä. — Hän seisoo kauan äänettömänä ja tuijottaa kauhealla katseellaan Mirjamia, joka on aivankuin halpaantunut.
STORM vieraalla, käheällä äänellä. Missä on rakastajasi?
MIRJAM läähättää raskaasti, hänen huulensa liikkuvat, mutta sanaakaan ei kuulu.
STORM hiukan ääntään korottaen. Missä on herra Lund, — sinun rakastajasi.
MIRJAM tolkuttomana. Minä en tiedä…
STORM. Nyt sinun täytyy tietää! Olethan jo riisuutunutkin…
MIRJAM rukoillen. Bruno… Bruno…
STORM keskeyttäen armottomasti. Missä on rakastajasi? — No, saammehan nähdä…
Lukitsee oven ja pistää avaimen taskuunsa. Kun hän taas kääntyy, seisoo Lund makuuhuoneen ovella. Hän on myöskin aivan kalpea ja lausuu äänellä, jota hän turhaan koettaa saada rohkeaksi ja välinpitämättömäksi. Tässä olen…
STORMIN silmät välähtävät julmasta tyytyväisyydestä. Hänen huulensa vääntyvät aivankuin hymyyn — niin että pienten tummien viiksien alta välkähtävät valkeat hampaat kuin pedon hampaat… Kiduttavan äänettömyyden jälkeen sanoo hän hirveällä tyyneydellä.
Vai siellä te olitte? Hyvä!
Äänettömyys.
STORM Mirjamille, viitaten Lundiin. Eikö tämä ole rakastajasi? — Vai kiellätkö?
MIRJAM on aivankuin menehtymäisillään; sanaakaan ei tule hänen huuliltaan.
STORM karmivalla, raivokkaalla ivalla. No, oletteko menettäneet puhekykynne? Jutelkaamme, jutelkaamme…
LUND käheästi. Mikä on tarkoitus…?
STORM. Jutelkaamme, jutelkaamme… Sanokaa, eikö tämä ole teidän porttonne?
LUND raivostuen. Ei jumalauta! Te ette loukkaa häntä! Te ette ole arvokas päästämään hänen kenkänsä nauhoja! — Teillä ei ole mitään oikeutta häneen… Oo! Te olette hiipinyt tänne kuin varas… Hyvä! Me emme lähde tästä huoneesta molemmat elävinä…
Sieppaa puukon tupestaan ja aikoo syöksyä Stormin kimppuun. Storm on kuitenkin ottanut taskustaan pistoolin ja tähtää kylmästi päähän Lundia, joka jää tyrmistyneenä paikoilleen.
MIRJAM kirkaisten. Bruno… Bruno — (Lundille) — Älä liikahda! Hän ampuu…
STORM. Sepä hyvä, että ajatukseni tunnetaan. Olkaa siis rauhallinen, herra Lund… ja jutelkaamme — sillä pian on se myöhäistä…
LUND kasvavalla kauhulla. Mitä tarkoitatte…?
STORM. Ah… minä taisin tulla sopimattomaan aikaan… Ja vielä eilen sinä sanoit… — (Viitaten makuuhuoneeseen, sanoo Mirjamille, korostaen jokaisen sanan hirveällä ivalla ja yhä nousevalla raivolla) — Tietysti tuolla on nyt epäkunnossa — niinkuin eilenkin…
Nauraa kaameasti.
STORM. Niin… eilen… Muistatko vielä eilistä päivää? Muistatko?
MIRJAM kuolettavassa tuskassa. Bruno… kuule minua… Anna minun selittää…
STORM keskeyttää julmasti karjaisten. Vaiti! Mitään selityksiä ei enää tarvita! Minä tiedän että hän on sinun… Ooh!
MIRJAM epätoivoisesti rukoillen. Kuule minua… kuuntele minua! Sinä et ymmärrä… sinä et tiedä syytä! Anna minun selittää… — (Vaipuu polvilleen, ojentaen kätensä Stormia kohden) — Kuule minua! Minä rakastan sinua… Minä rakastan sinua… Minä rakastan…
STORM keskeyttää mielettömässä raivossa, hammasta purren. Rakasta sitten…
Ampuu.
MIRJAM vaipuen lattialle, koristen. Bruno… Minä kuolen…
STORM Lundille. Ja nyt on sinun vuorosi!
LUND on mielettömän kauhun vallassa. Ennenkuin Storm ehtii ampua, pakenee hän nopeasti makuuhuoneeseen lukiten oven.
STORM on nyt aivankuin valloilleen päässyt hirmumyrsky… Kun hän tuntee, että makuuhuoneen ovi on lukossa, peräytyy hän muutaman askeleen — ja valtavalla potkulla lentää ovi räiskähtäen auki ja hän syöksyy makuuhuoneeseen.
Ovi sulkeutuu ja sieltä alkaa epäselvästi kuulua juoksevia askeleita, huonekalujen kaatumista… Ja Lundin käheä, mieletön huuto:
Auttakaa! Auttakaa!
INGRID on lamauttavassa tuskassa kuunnellut koko ajan. Kun laukaus kuuluu, värähtää hän aivankuin hänet olisi ammuttu. Vasta Lundin avunhuudon kuultuaan pääsee hän jähmettyneestä tilastaan ja huutaa.
Apua! Apua! Apua!
Ja taas hän alkaa tuskasta ja kauhusta väristen kuunnella.
Yhä jatkuu taistelu pimeässä makuuhuoneessa. Sieltä ei kuulu yhtään sanaa — kuuluu vain miten suuri peililasi lentää sirpaleiksi… ja epämääräistä painiskelun töminää… Sitten tukehtunut, tuntematon huuto, jonka vain vaivoin eroittaa avunhuudoksi… Sitten jotakin hervotonta potkimisia, korinaa — ja vihdoin pitkä, tuskallinen hiljaisuus.
Lopulta kuuluu sieltä raskaita askeleita. Särkynyt ovi avautuu, ja sisään astuu — Storm.
Hän pysähtyy aivankuin valoa säikähtäen ja katsoo käsiinsä kuin mieletön. Hän lähenee Mirjamin ruumista, mutta peräytyy kauhuissaan, kun huomaa sen kuolleeksi…
Hänen raivonsa talttuu, ja masentuneena lysähtää hän tuolille, jääden tuijottamaan Mirjamin ruumista — ja välillä katsoo hän käsiinsä, niinkuin olisi menettänyt järkensä.
Niin istuu hän kauan. Kerran purskahtaa hän kaameaan nauruun — mutta se muistuttaakin enemmän pidätettyä itkua… Sitten peittää hän käsillään kasvonsa, ja pitkän ajan kuluttua kuuluu hänen kurkustaan käheä ähkynä…
Äänettömyys.
Silloin alkaa ulkoa kuulua askeleita. Sitten kellon soitto ja voimakasta koputusta. Ingrid menee konemaisesti avaamaan, ja eteiseen tulee poliisikomisarjus kahden konstaapelin seurassa.
KOMISARJUS. Täältä on kuulunut avunhuutoja ja laukauksia… Mitä täällä on tapahtunut?
INGRID sopertaen varisten. Tuolla he ovat…
KOMISARJUS. Ketkä he? Keitä siellä on?
INGRID tolkuttomana. Niin… siellä…
Komisarjus kääntyy hänestä hermostuneena ja menee seurusteluhuoneeseen ovelle — se on lukossa. Koputtaa varovasti. Kun ei kuulu vastausta, koputtaa hän lujempaan.
KOMISARJUS hiukan käheällä, levottomalla äänellä. Avatkaa! Avatkaa!
STORM nostaa kerran katseensa ja tuijottaa omituisesti oveen; mutta aivankuin ymmärtämättä mistä on kysymys, painaa hän uudelleen päänsä käsien varaan.
KOMISARJUS koputtaa, ja huutaa entistä kovemmin ja hermostuneemmin.
Avatkaa lain nimessä!
Ei vastausta.
KOMISARJUS poliiseille. Ovi on murrettava.
Hänen käskynsä täytetään ja komisarjus ja poliisit astuvat varovasti seurusteluhuoneeseen. Storm on niinkuin ei kuulisi eikä näkisi mitään.
KOMISARJUS levottomana. Pitäkää kiinni hänestä!
Toinen poliiseista tarttuu häneen, mutta hän ei nytkään liikahda eikä nosta päätään.
Samaan aikaan kun komisarjus tarkastaa Mirjamin ruumista menee toinen poliisi sähkölyhdyn kanssa makuuhuoneeseen. Hetken kuluttua ilmestyy hän ovelle kalpeana ja lausuu kauhusta väräjävällä äänellä.
Täällä on eräs herra kuristettuna… Hänen kaulassaan on suuret punaiset juovat…
Äänettömyys.
KOMISARJUS. Tekö nämä murhat olette tehnyt…?
Ei vastausta.
KOMISARJUS. Lähtekäämme täältä!
Poliisit tarttuvat Stormiin ja miltei nostavat hänet ylös. Hän antaa kaiken tapahtua vastustelematta. Vasta kun tullaan eteiseen, näyttää hän aivankuin heräävän. Hän nostaa päänsä — ja yht'äkkiä hän raivoisalla voimalla lennättää poliisit luotaan. Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, juoksee hän takaisin seurusteluhuoneeseen.
KOMISARJUS säikähtyneenä. Meidän täytyy olla varuillamme… Hän meni varmasti hakemaan asetta! (Lähenevät varovasti ovea.)
STORM on heti syöksynyt Mirjamin ruumiin ylitse vaikeroiden sanomattomassa tuskassa. Mirjam… Mirjam… Mirjam.
Esirippu.