NELJÄS NÄYTÖS
Vankikoppi.
Tummat, rapatut seinät. Vasemmalla katonrajassa pieni ikkuna paksuine ristikkoineen. Perällä paksu, raudoitettu ovi, jossa on pyöreä tirkistysreikä. — Kalustona vuode, pöytä ja tuoli.
Kuumeentapaisin askelin kävelee Storm kopissa nurkasta nurkkaan. Hänen kasvonsa ovat kuolonkalpeat, silmät suuret ja tuijottavat; näkyy, ettei hän lainkaan ole nukkunut. — Hänellä on vielä sama puku kuin vangittaessakin… veripilkutkin näkyvät vielä rypistyneellä paidanrintamuksella. Vieläkin on hän hirvittävän kaunis, mutta hän ei ole enää sama nuori mies kuin ennen.
Hän kävelee, kävelee nurkasta nurkkaan aivankuin peto häkissään. Toisinaan hän seisahtuu hetkeksi ja hänen kelmeät huulensa liikkuvat hiljaa — niinkuin hän ei uskaltaisi puhua ääneen.
Silloin alkaa kuulua laahustavaa, kahleihin kytkettyjen jalkojen astuntaa. Tyhjässä käytävässä kuuluu tuo lähenevä kolina omituisen räikeältä ja pelottavalta. Kun se menee Stormin kopin ohitse, tarttuu hän kaksin käsin päähänsä ja katseensa harhailee ympäri koppia kuin mielettömän. Kun kolina on häipynyt, alkaa hän uudestaan kävellä.
Pitkän äänettömyyden jälkeen kuuluu jostakin kauempaa epäselvästi joitakin karkeita kirouksia ja senjälkeen jonkun hullun ontto, pitkäveteinen nauru — niinkuin tuntemattoman villieläimen ulvonta…
STORM kokonaan suunniltaan, huutaa. Haa! Kuka taas nauraa?! Kuka, kuka?
Älkää naurako!
Kävelee entistä kiivaammin, tukkien korviansa käsillään.
Silloin ilmestyy tirkistysreikään liikkumaton, verestävä silmä, tuijottaen suoraan Stormia.
STORM muuttuen aivankuin mielettömäksi. Silmä, silmä… silmä! Pois, pois! Pois tuo kauhea silmä!
Avain kirskahtaa ilkeästi lukossa, ovi aukenee, ja kynnykselle ilmestyy tavattoman suurikokoinen, raa'annäköinen vartija, kädessä avainkimppu.
VARTIJA kolealla, tunteettomalla äänellä. Mikä on hätänä? Mitä te huudatte?
STORM. Älkää tuijottako minuun tuosta reijästä! Teidän silmänne on kuin kuolleen ihmisen silmä… Minä en voi kestää sitä! En, en, en!
VARTIJA hiljaa, uhkaavasti. Älkää huutako! Jos te ette lakkaa huutamasta — niin kyllä meillä löytyy keinoja, joilla suu tukitaan… Vaikka olettekin ollut herrasmies, niin luuletteko sentään saavanne pitää tuollaista elämää…? Mitä tulee siihen, että katselen toimianne, niin on se kokonaan minun asiani — eikä kuulu teille!
STORM katsahtaa jakkaraan ja sanoo käheästi. Menkää… menkää paikalla täältä! Muuten tapahtuu onnettomuus…
VARTIJA peräytyen kiireesti ovelle. Vai alatteko tuota nuottia! No, no, kyllä te siitä lakkaatte… sen minä vakuutan…! Odottakaapas hetkinen… Odottakaa!
Poistuu.
Storm jää seisomaan paikoilleen. Jonkun ajan kuluttua kuuluu taas askeleita ja ovi aukenee; vartija astuu sisään, sulkien oven ja vetää takkinsa alta suuren pampun.
VARTIJA uhkaavasti ja raivokkaasti. Te olette kolme päivää minua haukkunut ja huutanut… mutta nyt se on lopussa! Täällä ei kukaan saa huutaa…
Lähenee Stormia.
STORM sieppaa nopeasti käteensä raskaan jakkaran ja sanoo hillitysti ja koleasti. Älkää tulko lähemmäksi…
VARTIJA seisoo pitkän aikaa neuvottomana ja raivokkaana. Uskallatko sinä ruveta… minua vastustamaan…?
STORM ei vastaa mitään, mutta hänen silmänsä liekehtivät sellaisella tavalla, että se saa vartijan yhä epäröimään.
Käytävältä alkaa kuulua askeleita. Vartija piilottaa pampun poveensa ja aukaisee oven. Sisään astuu vankilanlääkäri.
VARTIJA levottomasti ja mielistelevästi. Jaha, jaha… Tohtorikin tulee…
LÄÄKÄRI Stormille. No, miten nyt on laitanne, ystäväni? Oletteko jo rauhoittunut? Oletteko nukkunut?
STORM hiukan tyyntyneenä. En.
LÄÄKÄRI. Oletteko jo syönyt?
VARTIJA palvelushaluisena. Mitään muuta hän ei ole maistanut kuin vettä…
LÄÄKÄRI. Mutta miksi te ette syö?
STORM hermostuen. Olenhan sen teille jo useasti sanonut! Minun ei ole nälkä… Minun ei ole nälkä!
LÄÄKÄRI. Rauhoittukaa ystäväni… Ja sanokaa minulle oletteko ajatellut sitä, että jos te tuota yhä pitkitätte, kuolette te nälkään…?
STORM. Minulle on kaikki samantekevää…
LÄÄKÄRI hermostuneena. Tjaa! Sitten en todellakaan ymmärrä… en todellakaan voi tehdä mitään hyväksenne…
STORM. Yhtä asiata tahtoisin teiltä kysyä… Nimittäin sitä, että saavatko vartijat täällä piestä vankeja?
LÄÄKÄRI hämmentyen. Ei suinkaan… Ei ilman johtokunnan lupaa… tarkoitan ilman johtokunnan päätöstä… Muuten, jos teillä on jotakin valittamista, niin se on tehtävä johtokunnalle.
VARTIJA. Niin… se on niinkuin tohtori sanoo…
(Lääkäri lähtee.)
Samassa tulee sisään vahtimestari, seurassaan Ingrid. Tämä on puettu mustaan, siroon pukuun ja näyttää kalpealta ja itkeneeltä.
VAHTIMESTARI katsoen kelloonsa. Ei enempää kuin kymmenen minuuttia.
Poistuu.
INGRID värisevällä äänellä. Täälläkö te nyt olette…?
STORM. Miksi te olette tullut…? Ja miksi tuo jätti meidät kahdenkesken?
INGRID. Minä olen sitä pyytänyt… rukoilemalla rukoillut tirehtööriltä… Minä kerroin hänelle kaikki mitä aijoin teillekin sanoa… Ja viimein hän suostui…
STORM. Ja mitä te tahdotte?
INGRID syvästi katuen. Voitteko… voitteko antaa minulle anteeksi…?
STORM. Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa…
INGRID. Oi, te ette tiedä…
STORM. Mitä sitten?
INGRID. Sitä, että neiti oli syytön… ja minä olen kaiken saanut aikaan… — (Tuskallisesti vaikeroiden) — Mihinkä, mihinkä minä menen…? Hän oli syytön…
STORM havahtuen. Syytön… Mitä sillä tarkoitatte?
INGRID. Sitä juuri, että hän oli syytön… Teitä yksin hän rakasti… Herra Lundin kanssa he olivat olleet ennen — mutta ei sitten enää kun hän teidät tunsi… Silloin illalla kutsui neiti herra Lundin sanoakseen, ettei hän enää koskaan saa tulla… Minä tiedän sen…
STORM. Onko tuo totta?
INGRID. On — minä vannon sen!
STORM. Mutta miksi sitten toisin sanoitte?
INGRID. Niin — minä luulin hänen teitä pettävän… luulin, ettei hän teitä enää rakastanut… Vasta kirjeestä näin…
STORM. Mistä kirjeestä?
INGRID. Neidin kirjeestä… Hän kirjoitti samana iltana teille kirjeen… ja kun tuo onnettomuus tapahtui — niin minä… minä luin sen. — (Hiljaa) — Tässä se on…
STORM tuijottaen kauhistuneena kirjeeseen. Hänen kirjeensä…
Hirveä tuska kuvastuu hänen kasvoissaan ja hän nojautuu seinään kuin olisi kaatumaisillaan. Lopulta hän lysähtää rahille istumaan.
INGRID vaipuu äkkiä polvilleen Stormin viereen ja painaa nyyhkyttäen kasvonsa hänen kalpeata kättänsä vastaan.
Pitkä äänettömyys.
INGRID yhä painaen Stormin kättä kasvojaan vastaan; hiljaa kuiskaten.
Minä rakastan teitä…
STORM aivankuin kauhistuen. Te…
INGRID masentuneesti ja nöyrästi. Se on kyllä väärin, että rohkenen sen sanoa — kun olen niin paljon teitä vastaan rikkonut… Mutta minä koetan sovittaa sen… Minä olen kuolemaan asti teidän orjanne… Jos te tahdotte, jos te käskette, olen minä valmis heti kuolemaan… Mutta antakaa anteeksi… minä olen niin onneton…
STORM nousee kiivaasti seisoalleen ja tuijottaa häneen.
INGRID väännellen käsiään kuolettavassa tuskassa. Älkää katsoko minuun noin… Sanokaa, sanokaa jotain… Enhän minä tahallani ole teille pahaa tehnyt… Minä olen niin paljon teitä rakastanut…
VAHTIMESTARI aukaisten oven; kylmästi. Olkaa hyvä ja tulkaa!
INGRID alkaa lähteä. Lähellä ovea hän kääntyy. Hänen huulensa liikkuvat hiljaa ja hän ojentaa kuin rukoillen kätensä. Mutta Storm ei edes nosta katsettaan — niinkuin ei huomaisikaan häntä.
VAHTIMESTARI. No, joutukaapas nyt siitä…
INGRID seisoo kuin kuolemaantuomittu. Sanomaton hätä ja tuska kuvastuu hänen kalpeilla kasvoillaan. Vihdoin hän lyyhistyy lattialle kuin riepu, ja hänen äänensä vapisee kauhusta ja epätoivosta kun hän rukoilee.
Bruno… Bruno… armahda, armahda… Minä kuolen…
STORM kääntää häneen väsyneen katseensa, niinkuin ei käsittäisi mitään.
VAHTIMESTARI nostaa Ingridin ylös ja alkaa taluttaa ovelle. Pois… pois täältä… Mitä tämä on…?
INGRID vaikeroiden. Nyt on kaikki lopussa… lopussa…
Ovi sulkeutuu.
STORM tuijottaa kirjeeseen aivankuin epäilisi sitä avata. Lopulta hän konemaisesti repii rikki kuoren ja lukee hiljaa seuraavaa:
Rakkaani!
Minun täytyy kirjoittaa sinulle, että saat sen heti kun tulet matkalta.
Olen kovin pahoillani, että niin kovasti pidin kiinni siitä vihkimisestä… ja pahoitin mielesi. Se saa nyt olla aivankuin sinä tahdot. Luovun teatteristakin kokonaan jos tahdot. Minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin! Minä rakastan sinua…
Minä olen niin levoton, levoton. Ja se mitä nyt sanon, saattaa tuntua omituiselta, epäilyttävältä… Mutta katsos Bruno, elämä on niin kummallinen, surullinen ja kauhea… Ja vaikka mailma sanoisi mitä, niin minä pyydän: älä minua koskaan tuomitse, ennenkuin olet kuullut minua. Ja usko, etten koskaan ole ketään muuta rakastanut kuin sinua — enkä tule milloinkaan rakastamaan. Sinua seuraan vaikka kuolemaan — vaikka kadotukseen.
Rakas! Tule pian luokseni, että saan suudella, syleillä sinua… Sitten olemme niin onnellisia… onnellisia…
Sinun Mirjamisi.
Mitä etemmäksi hän lukee, sitä suuremmaksi käy hänen tuskansa. Hänen äänensä tulee yhä käheämmäksi ja hänen on vaikea lukea loppuun. Ja vuorenraskaana vyöryy hänen päällensä hänen suuren onnettomuutensa tietoisuus.
Askeleita.
VARTIJA aukaisten oven. Teidän asianajajanne on täällä.
Lindevall tulee sisään. Vartija poistuu.
STORM tarttuu kiihkeästi Lindevallin käteen, kuiskaten. Toitko sinä…?
LINDEVALL katsoen häneen tutkivasti ja surullisesti. Miten voit nyt, ystäväni?
STORM. Minähän kysyin oletko tuonut minulle vapahduksen tästä helvetistä — ja sinä kysyt miten voin…
LINDEVALL. Ystäväni, koeta kuunnella minua hetkinen tyynesti… minä selitän…
STORM keskeyttää hermostuneena. Minä kuuntelen sinua vaikka tunnin… kuin vain ensin sanot, toitko minulle myrkkyä?
LINDEVALL luoden katseensa alas. En — minä en tuonut…
STORM masentuneena. Niinkö… niinkö…?
LINDEVALL. Ja minä selitän sinulle miksi en tuonut… Katsos nyt… minä pyydän, että kuuntelet minua… Niin, minä olen paljon ajatellut sitä asiaa — koko viime yönä en ole silmiäni ummistanut. Ja minä olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei sinulla ole syytä ryhtyä sellaiseen äärimäiseen, epätoivoiseen tekoon.
STORM. Sinäkö sen tiedät…?
LINDEVALL. Sinähän lupasit kuunnella minua, ystäväni… Siis ensiksi on varmaa, että oikeus ottaa huomioon kaikki lieventävät asianhaarat ja rangaistus tulee olemaan mahdollisimman lievä — ehkä 4-5 vuotta. Ajattele myöskin sitä tulevaisuutta mikä sinulla saattaa olla: sinullahan on loistavat lahjat — sinä voit lueskella jo sinä aikana kun olet täällä… Sen jälkeen voit mennä esimerkiksi ulkomaille ja saavuttaa vaikka minkälaisen tulevaisuuden… Ja vielä… Niin, minä kyllä näen kasvoiltasi, että pidät minua kylmänä ja tunteettomana näitten sanojeni tähden… — (Liikutettuna) — Mutta usko minua — usko mitä jo eilen sanoin: minä kyllä ymmärrän tuskasi, ymmärrän, että sinusta näyttää siltä kuin olisi kaikki auttamattomasti kadotettu… Mutta sinä olet nuori… sinä voit vielä unohtaa kaikki, ja olla ehkä onnellinenkin…
STORM tuskallisesti. Oi ystäväni… Sinä unohdat yhden tärkeän seikan… sen, että minä rakastin häntä. Minä rakastin häntä enemmän kuin omaa elämääni! Ja kun hän on kuollut, on minulta kaikki loppunut…
Äänettömyys.
LINDEVALL arasti. Mutta ystäväni, selitä minulle — ei sentähden, että tahtoisin sinua tuomita — vaan että ymmärtäisin sinut täydellisesti… Niin… koeta selittää, miten sinä saatoit hänet surmata, kun… kun sinä rakastit häntä…
STORM. Siinä minun onnettomuuteni juuri on, että voin tehdä tuollaisia kauheita… Se on minun luonteessani… ja sen olen useasti sinulle selittänyt.
Äänettömyys.
LINDEVALL hiljaa. Mutta sinähän rakastit…
STORM kiihtyen. Se onkin kauheata, ettei silloin voi tehdä mitään eroa… ei muista mitään päätöksiään… Mitä muuten tulee tuohon kauheaan tapaukseen, niin muistan hämärästi, että koko olemukseni täytti vain se tunne, että minun täytyi heidät surmata. Jospa Mirjam olisi ollut aivan hiljaa, hiljaa, niin ehkä en olisi häntä ampunut… Mutta kun hän alkoi liikkua, pyytää, rukoilla… — (Tarttuen kaksin käsin päähänsä, muuttuen kauhean näköiseksi) — Ooh! Voi minua… voi minua…! Minä olen kirottu… kirottu… — (Vartijan silmä ilmestyy tirkistysreikään. Storm hyökkää ovea kohti) — Pois, pois!
LINDEVALL pelästyneenä. Rauhoitu ystäväni… rauhoitu! — (Viittaa vartijalle) — Ei se mitään… ei mitään…
STORM istahtaa rahille pää käsien varassa ja huohottaa raskaasti.
Äänettömyys.
LINDEVALL rauhoittaen. Älä ajattele sitä nyt enää… Sinä tulet hulluksi tuollalailla…
STORM. Mutta mitään muutakaan en voi ajatella… Ja miksi en kuunnellut häntä… Sillä hän oli viaton…
LINDEVALL. Viaton…?
STORM antaen hänelle kirjeen. Lue.
LINDEVALL lukee mielenliikutuksen vallassa. Miten sait tämän?
STORM. Hänen kamarineitsyensä kävi täällä… Ja häneltä sain tietää totuuden… Ja se ilmenee tuossa kirjeessäkin…
LINDEVALL epäröiden, hieman katkerasti. Mutta onhan hän kuitenkin ollut… Lundin kanssa ennen…
STORM väsyneesti. Sitä minä en enää ajattele — minä ymmärrän sen nyt… — (Kuin uudestaan havahtuen; hurjan epätoivon vallassa.) — Voi, mitä minä onneton tein…? Ooh!
LINDEVALL. Älä ajattele sitä… älä ajattele sitä… Koeta nyt olla ajattelematta!
STORM tuskallisesti. Miten voin olla sitä ajattelematta… miten voin? Ei. Ajattele: hän oli viaton — ja minä tapoin hänet. Minä rakastin häntä — ja tapoin hänet… Ajattele, että hän pyysi, rukoili minua odottamaan, tahtoi selittää — mutta minä surmasin hänet… Hän oli polvillaan lattialla… hennot kädet ojennettuina minua kohden — ja siinä, siinä hänet ammuin…
Vaipuu polvilleen maahan ja painaa kasvonsa rahia vastaan nyyhkyttäen rajusti.
Mirjam… Mirjam…
Äänettömyys.
LINDEVALL on kokonaan liikutuksen vallassa ja tuntee itsensä voimattomaksi lohduttamaan.
STORM nousee rahille istumaan; kolkolla, toivottomalla äänellä. Minä en usko, että löytyy mitään elämää kuoleman jälkeen. Mutta vaikka siellä olisi minkälainen helvetti, niin siellä ei voi olla suurempia tuskia kuin minulla täällä… Sentähden aion kuolla…
LINDEVALL. Älä puhu noin, ystäväni…
STORM synkästi. Minä olen kyllä aina pitänyt sinua ystävänäni… ja luulin, että olisit minua auttanut… Mutta minä näen, että kaikki ovat minut hyljänneet…
LINDEVALL tuskallisesti. Sinä tuomitset minua väärin…
STORM. Saattaa olla… Mutta nyt ilmoitan sinulle, että kaikissa tapauksissa kuolen… kuolen nälkään… En ole nyt kolmeen päivään mitään maistanut — ja kun edelleen olen syömättä, niin kuolema tulee varmasti. — (Hymyillen katkerasti) — Vaikkakin hieman myöhempään…
LINDEVALL tukehtuneella äänellä. Aiotko sinä todellakin kuolla…
Ehdottomasti kuolla?
STORM synkällä päättäväisyydellä. Aion. Siitä ei minua voi kukaan estää! Minä olen näinä kolmena päivänä ajatellut sitä niin paljon… yleisemmältäkin kannalta… ja olen huomannut, että minulta on kaikki loppunut. Sinähän yksin tiedät, miten olen koettanut taistella luonnettani vastaan — ja nyt näet, miten turhaa se on ollut…
LINDEVALL. Kaikki voi parantua ja sinä itse voit muuttua…
STORM. Jos minä en nyt voinut hillitä itseäni, niin miten voisin vastaisuudessakaan sitä sen paremmin? Ja sano nyt suoraan, kannattaako minunlaiseni elää? Onko minulla siihen oikeuttakaan…? Minähän olen surmannut kaksi viatonta ihmistä… Minä olen pahempi kuin tavallinen rosvo…
LINDEVALL. Sinä syytät itseäsi ansaitsematta…
STORM toivottomasti. Ja vaikka olisi miten tahansa, niin minä en voi elää kun hän on kuollut… Kaikinpuolin on siis parasta, että häviän.
LINDEVALL. Mutta jos ystävän sanalla on jotakin merkitystä, niin sinä et tee sitä…
STORM järkähtämättömästi. Siitä ei enää kannata puhua: minä olen sen jo päättänyt.
LINDEVALL katsoo häntä tuskallisesti tutkien. Minä näen, että sinä aiot sen tehdä… Enkä tahdo, että sinä kuolet nälkään — (Hiljaa) — Minä toin sinulle…
STORM hypähtäen seisoalleen. Onko se totta? Mitä se on? Onko se sitä kuin pyysin?
LINDEVALL ojentaen hänelle pienen pullon. On. Sitä se on.
STORM pudistaen hänen kättään kauan liikutuksen vallassa. Ystäväni… ystäväni… ystäväni… Minä kiitän sinua… Anna minulle anteeksi…
LINDEVALL. Ystävä parka, ei sinun tarvitse mitään anteeksi pyytää… Minäkään en voinut toisin käyttäytyä — minun täytyi koettaa saada sinut luopumaan päätöksestäsi… Minun on ollut niin kauheata ajatella, että sinä, voimakas, nuori, lahjakas — että sinusta huomenna olisi jälellä vain kylmä ruumis… Ei, se on liian hirveätä…
STORM. Etkö sinä sitten ymmärräkään minua?
LINDEVALL. Ymmärrän kyllä… Minä aavistin jo ennenkin, ettet luopuisi päätöksestäsi — nyt olen varma siitä. Ymmärrän senkin, ettet voi toisin tehdä…
STORM. Miten hyvältä tuntuukaan, että sinä edes ymmärrät.
LINDEVALL. Niin veli… ja minusta tuntuu nyt kuin sinun voimakas, kokonainen luonteesi ei olisi koskaan voinut sopeutua tähän puoliluonteiden, sovinnaisuuden, valheen ja ulkokultaisuuden ilmapiiriin… Sinä otat elämän liian suoraan, liian ankarasti ja tinkimättömästi… Vielä minä pyytäisin, ettet syyttäisi itseäsi niinkuin äsken… Sinä et voinut mitään sille onnettomuudelle… Ja tuo hillitsemätön piirre sinun luonteessasi ei voi olla muuta kuin edellisten sukupolvien perintöä…
STORM hätkähtäen. Perintöä?
LINDEVALL. Niin, meillä kaikilla on — toisilla enemmän, toisilla vähemmän — jotakin sieltä kaukaa muinaisuudesta… Jokin intohimo, joku piirre luonteessamme, joka kerran saattaa nousta meitä itseämme voimakkaammaksi ja syöstä meidät turmioon. Mitä me silloin voimme…?
Äänettömyys.
STORM hiljaa ja synkästi. Niin… se oli kai minun perintöni… se minun perintöni olikin… Se on ollut tielläni kuin musta kiviseinä — ja siihen nyt olen murskaantunut…
Äänettömyys.
LINDEVALL kuin itsekseen, syvällä surulla. Niin sinulle sitten kävi…
STORM. Niin kävi — eikä sitä enää voi auttaa…
LINDEVALL. Tämä on siis viimeinen kerta kun näemme… — (Hetken kuluttua puhuu hän suuren liikutuksen valtaamana) — Muistatko vielä miten ensikerran tapasimme toisemme…? Silloin sinä pelastit minut varmasta kuolemasta… Minä muistan vielä niin selvästi, miten voimani loppuivat, aallot alkoivat lyödä ylitseni ja minä olin juuri vaipumaisillani syvyyteen… Silloin tunsin, että joku tarttui minuun ja voimakkain vedoin alkoi uida rantaa kohden. — (Särkyneellä, tukehtuneella äänellä) — Niin… sinä pelastit minut hukkumasta — ja nyt minä en voi sinua pelastaa…
Painaa kasvonsa Stormin olkapäätä vastaan ja hänen hartiansa nytkähtelevät niinkuin hän nyyhkyttäisi.
STORM omituisen reippaasti, pudistaen hänen kättään. Ystäväni, veljeni!
Älä ajattele sitä niin synkältä kannalta — jokaisenhan täytyy kuolla!
Minähän olen vain yksi ihminen… Ja mikä on yksi ihminen:
hiekkajyvä.
Äänettömyys.
LINDEVALL pakottaen itsensä tyyneksi. Niinhän se kai on… Mutta sinä
Bruno… olet loppuun asti mies.
Pitkä äänettömyys.
STORM. Sano minulle koska hänet haudataan?
LINDEVALL aivankuin kauhistuen. Haudataan…
STORM. Niin… Koska hänet haudataan?
LINDEVALL hiljaa. Tänään…
STORM kuin unessa. Tänään… tänään… — (Värähtäen) — Viedäänkö hänet uudelle hautausmaalle… tästä ohi..?
LINDEVALL. Viedään…
STORM. Vielä sekin… Ja ehkä jo pian?
LINDEVALL. Kolmelta.
STORM. Ystäväni… vie puolestani hänen haudalleen punaisia ruusuja…
Tahi… niin, tee se…
LINDEVALL nyökäyttää vain hiljaa päätään.
STORM ottaen pöydän takaa erään paperin. Tässä on testamenttini.
Äänettömyys.
Tervehdä sisartani… Sano, ettei hän itkisi paljon minun tähteni…
Äänettömyys.
Me emme enää tämän jälkeen näe toisiamme… — (Syleilevät toisiaan raskaan liikutuksen valtaamana.)
STORM pitkän äänettömyyden jälkeen; koleasti. Hyvästi, Arvid…
LINDEVALL aikoo sanoa jotain, mutta mitään ääntä ei hänen kurkustaan tule. Vihdoin hän onnistuu käheästi kuiskaamaan yhden ainoan sanan. Bruno…
Astuu raskaasti ovelle. Siinä hän vielä kerran kääntyy ja katsahtaa ystäväänsä — viimeisen kerran. Sitten hän poistuu sulkien oven — ja Storm on yksin.
Äänettömyys. Vain silloin tällöin kuuluu joku epämääräinen ääni,
raskaita, väsyneitä askeleita ja jossakin kalahtavat kahleet… Mutta
Storm istuu yhä rahillaan tuijottaen aavemaisin katsein eteensä.
Vihdoin kuiskaa hän hiljaa: Yksin…
Silloin alkaa hyvin kaukaa kuulua hautauskellojen soittoa. Ja vaikka se kuuluu hillittynä ja kaukaisena, hypähtää Storm ylös — aivankuin kuolemaantuomittu, jota tullaan noutamaan mestauslavalle. Ja niin seisoo hän kauan, kuunnellen noita surullisia, kumajavia ääniä… Hänen hautauskellonsa… — (Kuuntelee) — Ei, ei! Minä en tahdo kuunnella…
Tukkii käsillään korvansa ja alkaa vielä kerran kävellä kiivaasti edestakaisin kopissaan. Ja mitä kauemmin hän kävelee, sitä heikommilta näyttävät hänen askeleensa. Kerran hän horjahtaa kuin olisi kaatumaisillaan.
Äkkiä hän pysähtyy kuin naulattuna. Hänen herkistyneeseen korvaansa on saapunut kaukainen, epämääräinen ääni — aivankuin ihmissielun valitus jostakin kauheasta, tuntemattomasta syvyydestä… Vähitellen alkaa se kuulua selvemmin: se on Chopin'in surumarssin sävel, joka lähenee niin hitaasti, hitaasti…
Storm kuuntelee kuolemankalpeana ja aivankuin henkeä pidättäen lähenevää säveltä. Mutta kun se on miltei vankilan kohdalla… ja sen raju, sanoin kuvaamaton epätoivo purkautuu ilmoille — silloin ottaa Storm taskustaan pullon ja tyhjentää sen yhdellä siemauksella. Ja istahtaa vuoteelle.
Kun sävel alkaa etääntyä, silloin vaipuu hän hiljaa pitkäkseen. Hänen jäsenensä oikenevat, veltostuvat… ja hänen kasvonsa saavat sanoin kuvaamattoman rauhanilmeen — hän aivankuin hymyilee hiljaa. Ja soitto yhä hitaasti häipyy. Yhä etenee soitto… Etenee… etenee… Hänen huulensa liikahtavat vielä kerran niinkuin hän olisi lausunut jonkun nimen — mutta mitään ääntä ei enää kuulu.
Ja niinkuin kaukainen, surullinen kuiskaus, kuni yksinäisen, hyljätyn ihmisen nyyhkytys, kuuluu vielä hiljaa Chopinin surumarssin sävel…