IV.
Viisi viikkoa oli Irja ollut tutkintovankeudessa, mutta ne olivat hänelle pitkät kuin ijäisyys. Tuska ja epätoivo kalvoi yhtämittaa hänen sieluaan, öisin näki hän sellaisia hirmukuvia, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä niitä muistellessa. Yhä uudestaan ja uudestaan on hän nähnyt poikaraukkansa kalpeat, tuskan vääristämät kasvot moittivine kauheine katseineen, kuullut hänen viimeisen korahduksen, ollut tuntevinaan hänen hennot sormensa irroittamassa omia luisia, kuristavia sormiaan — voimattomina kuin kuolevan, tuskasta vikisevän hiiren pikku kynsien raapinan… Ja mikä kamala ristiriita raivosi hänen mielessään: hän katui, katui niin, että vääntelehti tuskissaan kuni kiusattu mato. Toisena hetkenä hän taas luuli tehneensä oikein; hän ei voinut, ei saanut tehdä toisin. Sillä nythän oli Arno rauhassa. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi nähdä nälkää, ei rukoilla äidiltä leipää — jota tällä ei ollut — ei koskaan kärsiä kurjuutta, häpeätä hän on ikuisessa levossa. Siis se oli oikein! Ja seuraavassa tuokiossa valtasi hänet taas kamala, valoton epätoivo; hän ei koskaan enää saa nähdä rakasta pienokaistaan — ei koskaan, koskaan!
Ja hän oli itse siihen syypää — hän itse! Hän olisi ehdottomasti lopettanut elämänsä, mutta silloin hän joutuisi kadotukseen, saamatta toisessa elämässäkään nähdä lastansa…
Mutta kukaan ei tahtonut ymmärtää hänen tuskaansa ja epätoivoaan. Kukaan ei edes kysynyt, miksi hän oli niin tehnyt, mikä pakotti hänet sen tekemään? — Siitä ei välittänyt kukaan! Mutta tuomita häntä osasi jokainen. Sanomalehdet kertoivat mitä pöyristyttävimmällä tavalla tapauksen, otsikoilla: "Julma äiti", "Petomainen äiti", "Peto ihmishaamussa" j.n.e. Paikkakunnan vanhoillinen sanomalehti julkaisi jyrisevän pääkirjoituksen heti toisen päivän aamuna otsakkeella: "Kylvö itää", jossa pontevasti ja selväpiirteisesti selitettiin, miten tuollaiset kamalat teot aiheutuvat "uusista opeista, joita edesvastuuttomat konnat saavat julkisesti, puhutun ja painetun sanan avulla levittää kansaan", ja vaati pontevia poikkeuslakeja sellaisia villitsijöitä vastaan. Nämä jalot mielipiteet saivat lämmintä vastakaikua niin esikaupungin juoruakkojen riveissä kuin kaupungin hienostonkin piireissä. Moni ei tahtonut etsimälläkään löytää kyllin ankaria sanoja moisia villitsijöitä ja ihmishirviöitä tuomitessaan! Mieliala oli siis Irjalle vihamielinen, hän oli yksin koko maailmaa vastaan, joka auttamattomasti oli hyljännyt hänet kadotukseen — mitään armoa ja sääliä ei ollut odotettavissa!
Kun tuomiopäivä vihdoin valkeni ja hänet tuotiin käräjäpaikalle, tunsi hän vaistomaisesti tuon vihamielisyyden. Hän näki sen niistä halveksivista uteliaista, vihaisista, jopa uhkaavistakin katseista, jotka tuijottivat joka puolella — ikäänkuin tahtoisivat lävistää hänet. Irja ei kylläkään niitä, paremmin kuin tuomiotakaan, pelännyt. Hän oli jo kärsinyt kamalimmat tuskat, mitä ihminen saattaa kärsiä ja kulki kuin unessa, miltei tylsänä — kulki minne vietiin. Ensin täytyi hänen odottaa kauan miltei pimeässä vankikopissa, ennenkuin hänen asiansa tuli esille.
Viimein vietiin hänet oikeussaliin ja hän katsahti koneellisesti ympärilleen. Hänen hämärän sokaisema katseensa eroitti epäselvästi lautamiehet, joukon kuuntelijoita, pari poliisia, nimismiehen ja vihdoin tuomarin. Hän vavahti kuin ankarasta iskusta — sillä pöydän takana istui Arno.
Koko maailma tuntui pimenevän Irjan silmissä, hänen jalkansa horjuivat ja lattia heilahteli niin, että hän oli kaatumaisillaan; sitten tuntui aivankuin jokin raudankova koura kuristaisi häntä kurkusta ja hänen täytyisi heti kuolla. Hän luuli pyytävänsä apua, hänen pitäisi jotain sanoa, selittää, mutta ääni ei lähde hänen kurkustaan, se kauhea koura ei hellitä, se uhkaa tukehuttaa hänet ja hän jännittää kaikki voimansa pysyäkseen seisaallaan…
Tuomariin vaikutti kohtaus valtavalla voimalla; kalveten liidunvalkeaksi tuijotti hän tylsästi pöytään niinkuin syyllinen seisoessaan yhtäkkiä tuomarinsa edessä. Mutta vähitellen hän sai takaisin kylmäverisyytensä, ja teki Irjalle matalalla, kähisevällä äänellä tavanmukaiset kysymykset: onko se ja se, mikä ikä j.n.e. Irja nyökäytti vain tylsästi päätänsä kaikkiin kysymyksiin.
Irja muisti kaikki kärsimykset, mitä hän oli kestänyt Arnon takia, muisti hänen lupauksensa, hänen lemmenvalansa ja sitten jätti hänet hukkumaan heidän yhteisen lapsensa kanssa… Ja kuitenkin rakasti hän vieläkin tuota miestä!
Sillä aikaa luki nimismies — joka toimi yleisenä syyttäjänä — sepittämänsä syytöskirjelmän, jossa mitä räikeimmin kuvailtiin murhan yksityisseikkoja ja tuotiin selvästi ilmi murhaajan petomainen luonne, sekä vaadittiin mitä ankarinta rangaistusta hänelle. Irja ei kyllä kuullut sanaakaan koko kirjelmästä; hän oli kuin kuumeessa. Hän pohti vain hämärissä aivoissaan kysymystä, kuinka voi löytyä niin julmaa vääryyttä — ja löytyykö jumala, joka sallii kaiken tämän tapahtuvan? Hän heräsi vasta, kun kuuli tuomarin — Arnon! — katkonaisella, tukehtuneella äänellä kysyvän:
— Myöntääkö syytetty edelläluetun syytöksen todenperäiseksi?
— Myönnän, kuului kuin haudasta Irjan koriseva ääni.
Todistajia ei ollut useita eikä niitä tarvittukaan, koska syytetty itse tunnusti. Useat niistäkin puhuivat vain asiaan kuulumattomia sivuseikkoja, vieläpä väritettyjä, perättömiä juorujakin. Mutta Irja ei kyennyt niitä oikaisemaan — hän vain tuijotti heitä tyrmistyneenä. Sitäpaitsi käsitti hän hämärästi, ettei tässä mikään auta — hän on yksin…
Senjälkeen käskettiin syytetty ja todistajat pois oikeussalista, että oikeus saisi tehdä päätöksensä. Kun hänet pienen ajan kuluttua uudestaan kutsuttiin sisälle luettiin tuomio, jonka lopussa m.m. mainittiin: "että koska syytetty Irja Maria Mattsson, kuten selville on käynyt ja oman tunnustuksensa mukaan, on kuristanut kahden ja puolenvuotisen, luvattomassa yhteydessä syntyneen poikalapsensa, sekä siten aiheuttanut hänelle kuoleman, katsoo oikeus kohtuulliseksi tuomita syyllisen, naimattoman naisen Irja Maria Mattssonin Rikoslain 21 luvun 1 pykälän nojalla kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, sekä menettämään kansalaisluottamuksensa kymmeneksi vuodeksi".
Tuomari luki sen samanlaisella käheällä äänellä kuin äskenkin, tavantakaa rykien, aivankuin koettaen poistaa jonkun kurkkuunsa tarttuneen tukehuttavan palan. Sitten hän hengähti tukehtuneesti ja tuijottaen tuskallisella jännityksellä edessään olevaa pöytäalmanakkaa, aivankuin siitä riippuu koko elämä, kysyi hän käheällä, katkonaisella äänellä:
— Onko syytetyllä vielä… jotain sanottavaa?
Irja tahtoi puhua. Hän tahtoi huutaa julki kamalat tuskansa, kärsimyksensä ja sen hirvittävän vääryyden, jota hän oli saanut kärsiä. Hän tahtoi kysyä — ja vaatia vastausta! — minkätähden hänet niin julmasti petettiin ja miksi yhteiskunta, koko maailma leimasi hänet rikolliseksi sentähden, että hän oli tulemassa äidiksi ja osoitti ylenkatsetta ja kovuutta silloin, kun hän kipeimmin tarvitsi auttavaa, lämmintä kättä, rohkaisevaa sanaa. Eikä siinä kyllin! — se ryösti häneltä leivän, toimeentulon ja viskasi kylmästi yksin lapsensa kanssa taistelemaan taudin, kurjuuden ja nälkäkuoleman kanssa. Hän tahtoi kysyä, saako tuo mies, joka oli suurimpana syynä hänen elämäntappioonsa — saako sama mies nyt tuomita hänet? Lopuksi tahtoi hän kysyä, löytyykö kaikkivaltias jumala, joka näkee tämän ja antaa viattomien hukkua, joutua ikuiseen vaivaan ilman apua — vai eikö häntä ole? — Hän aukasi jo suunsa, mutta samassa tuntui kuin olisi joku iskenyt häntä päähän; häntä huimasi, hänen ajatuksensa sammuivat: hän ei muistanut mitä piti sanoa! Hän tahtoi sanoa edes jotain, mutta hänen päässään pyöri kaikki kohisevana sekamelskana: sanaakaan hän ei muistanut. Hän näki kaikki kuin harmaan sumun lävitse, joka näytti tihenevän, kietoutuvan hänen ympärilleen, kuni kamala, kuristava hämähäkinverkko, häntä ahdistaa, jalat hervahtavat, hän lysähtää polvilleen, hän tarrautuu epätoivoisesti lähellä olevaan tuoliin, hänen täytyy rukoilla Arnolta… mitä? Kuin rukoillen kääntää hän suunnattoman tuskan ja hädän vääristämät kasvonsa tätä kohti, mutta hän näkee vain harmaan, häipyvän haamun: suunnattomat hämähäkinverkot ympäröivät hänet läpitunkemattomana, lähenevät, puristuvat hänen ympärilleen tahmaisina, tukehuttavat… Hän parahtaa kuin hukkuva…
Samassa kuulee hän ankaran jymähdyksen, eikä tunne enää tuskaa… Ja ikäänkuin raskaan unen lävitse kuulee hän jonkun tutun, tukehtuneen äänen ähkyvän:
— Viekää syytetty ulos:
* * * * *
Seuraavana aamuna löydettiin kopista mielipuoli…