NELJÄS NÄYTÖS.
Suuri, pitkulainen, loistava marmorisali, jonka kummallakin puolella on useita ovia; oikeanpuoleiset johtavat palatsin sisäsuojiin, vasemmat kylpyhuoneisiin ja keittiöön. Seinustoilla on kuvapatsaita, seiniä ja pylväitä koristavat köynnökset ja lukemattomat lamput. Kukkia on tavattoman paljon, ja perällä pääoven kohdalla, mistä leveät portaat johtavat alaspäin, on kokonainen pikku viidakko harvinaisia itämaisia kasveja ja niiden takaa kohoaa ilmaan kirkas, korkea, punertava vesisuihku. Kukkien tuoksu, suihkukaivon solina ja kaiken ylitse lankeava vaaleanpunainen, ihana valo saa aikaan hurmaavan tunnelman.
On paraillaan loistavat kemut, jotka palatsin omistaja Marcellus on pannut toimeen roomalaiselle ylhäisölle. Noin kuusikymmentä kevyesti puettua miestä ja naista loikoo ruususeppeleet hiuksillaan hienoilla makuusohvilla suuren, matalan pöydän ympärillä. Juhlaa on jatkunut jo kauan, koska useat vieraat näyttävät humaltuneilta. Jonkun harvinaisen ruokalajin syönti on juuri lopetettu.
MARCELLUS (viitaten orjan luokseen.)
Pois ruuat! Ja uutta viiniä. Falernolaista.
Orjat alkavat kiireesti kantaa pois ruokia. Toiset tuovat viiniä.
ANICIUS (tavattoman lihava, suurivatsainen ylimys, joka ulkonäöltään vaikuttaa humoristisesti.) Ystävät! Varmaankaan eivät jumalat ole tietäneet, että minä joudun usein olemaan Marcelluksen pidoissa. Jos se olisi ollut heillä tiedossa, olisivat he lahjoittaneet minulle useamman vatsan.
FULVIUS (osoittaen Aniciuksen vatsaa.)
Minusta tuntuu kuin tuo yksinkin riittäisi!
Naurua.
TRASEAS.
Minä puolestani uskoisin sen riittävän vaikka norsulle.
FULVIUS.
Se riittääkin hänelle. Sinun uskosi, ystäväni, ei siis ole turha!
Naurua.
ANICIUS. Sinun kielesi on kyllä terävä tänään ja ansaitsisit kultakolikon, mutta sinun suusi on aivan liian suuri, koskapa minun vatsani — joka tässä on havaittu melkoisen suureksi — mahtuu sinun suuhusi! — (Naurua.) — Mutta mitä alussa sanoin Marcelluksen pidoista…
FULVIUS (keskeyttäen.) Mitä Marcelluksen pitoihin tulee, niin tietää koko Rooma, että siellä ovat ruokalajit ja viinit harvinaisimpia, mitä kuolevaiset voivat koskaan saada. — Mutta salli minun, oi ystäväni, epäillä että olisit siinä määrässä jumalien suosikki kuin itse arvelet.
JUOPUNUT ÄÄNI.
Älkää puhuko jumalista ja heidän suosiostaan! Jumalia olemme me!
CRASSUS (kookasvartaloinen, kaunis ja ylpeä; puhuu kovalla, itsetietoisella äänellä.) Se on totta! Mitä liikuttavat meitä jumalat! Tärkeämpää olisi tietää, mitä kaikkea tänä iltana saamme nähdä ja kuulla. Marcellus on tunnettu kekseliäisyydestään ja hienosta maustaan.
FULVIUS.
Hän on saanut itse jumalilta tämän lahjan.
MARCELLUS (nousten.)
Minä kiitän teitä, ystäväni, näistä ansaitsemattomista ylistyksistä.
Hän viittaa ja samalla alkaa oikealta esirippujen takaa kuulua soittoa. Kappale on reipas, täynnä elämää ja intohimoa. Soiton kuluessa ovat useimmat ääneti, kuuluu vain epäselvää puheensorinaa ja yksityisiä huudahduksia. Kun soitto on tauonnut, kuuluu kättentaputuksia.
ÄÄNI.
Täällä tahtoisin olla aina…
POMPONIA (kiihkeännäköinen, kaunis nainen.)
Mutta sanokaa, ystävät, onko totta, että orjakapina on puhjennut?
FULVIUS.
Totta se on, mutta miksi sitä kysyt, valtijattareni?
POMPONIA. Sentähden, että nuo koirat tietysti ryöstävät maatilani, niinkuin viimeisenkin orjakapinan aikana!
LICINIUS (ylimielisesti.)
Joutavia!
VERUS.
Älä sano joutavia! Asema on vakava.
LICINIUS.
Joutavia! Mitä heidän kapinansa sitten merkitsee!
ANICIUS.
Onkohan Spartacus jo saatu kiinni?
LICINIUS. En vielä ole saanut siitä tietoa, mutta ei hän kauan voi piiloittautua. Clodiuksella on siksi suuri ylivoima, että hänen täytyy joukkoineen pian joutua kiinni. — (Kevyesti.) — Mutta te ette kai tiedä, että meillä oli toinenkin kapina?
ÄÄNIÄ.
— Koska?
— Kapina, miksi et sinä ole kertonut?
— Kerro, milloin, miten?
LICINIUS. Se oli samana yönä kun gladiaattoritkin karkasivat. Heitin muutamia niistä ergastulumiin, ja kun orjavouti jälkeenpäin meni sinne, hyökkäsivät orjat hänen kimppuunsa ja löivät puolikuoliaaksi.
ANICIUS.
Entä sitten?
LICINIUS. Minä tulin sotilaitten kanssa paikalle ja tein leikistä lyhyen lopun. Osa ripustettiin heti ristille, osa tuli ruoskituksi — ja minä vakuutan, perinpohjin, — ja kolmas osa, nimittäin kiihottajat, istuvat nyt kahleissa samassa luolassa kuolleitten ja kuolevien kanssa.
ANICIUS.
Ripeästi toimittu! Miten aijot menetellä jälelläolevien kanssa?
LICINIUS (julmasti hymyillen.)
Luulen, että annan heidän olla siellä.
VERUS (kauhulla.)
Annat heidän kuolla nälkään.
LICINIUS (kylmästi.)
Aivan niin!
ÄÄNIÄ.
— Se on oikein niille koirille!
— Oikein, Licinius!
— Ankara menettelytapa on paras.
ANICIUS.
Antaa heidän nyt kapinoida siellä tarpeekseen — kuolleitten kanssa —
(Naurua.) — Pieni vahinko sinulle tosin tulee…
LICINIUS (keskeyttäen.) Joutavia! Orjathan ovat nykyään halpoja. Ja pääasia on että tuollaiset yritykset tulevat perinpohjin kukistetuiksi.
VERUS.
Se on liian julmaa kohtelua! Se on väärin!
LICINIUS (jäätävällä kylmyydellä.)
Ne olivat minun orjiani. Tämän asian ei pitäisi liikuttaa muita!
VERUS (kiihtyen.)
Se ei ole yksin sinun asiasi, Licinius! Nuo kapinat syntyvät juuri
sentähden, että kohtelemme orjiamme tavattoman raa'asti ja julmasti.
Meidän pitäisi ajatella, että hekin sentään ovat ihmisiä…
Hänet keskeyttävät ivalliset ja vihastuneet
HUUDOT.
— Ihmisiä!
— Orjat ihmisiä?
— Verus on tullut hulluksi!
— Kuulkaa, kuulkaa!
FULVIUS (kumartaen sirosti naisille.) Anteeksi, jalot naiset, että minun täytyy vaivata teidän ihanasti punehtuneita korvianne niin sopimattomilla puheilla kuin orjista puhuminen on. Mutta tämä ystäväni pakottaa minut siihen. — (Tyynesti.) — Siis luvallasi, Verus: miten olet hankkinut orjasi?
VERUS (hieman hämmästyen.)
Minä olen ne … ostanut.
FULVIUS.
Ja mitä olet maksanut kappaleelta?
VERUS. Monella tavalla… Neljästä denarista ylöspäin… Mutta miksi sitä kysyt?
FULVIUS.
Tahdon vain osoittaa miten väitteesi pitävät paikkansa. — No niin.
Sinä ostat orjasi neljällä denarilla ja aasisi samalla hinnalla. Salli
minun siis kysyä: pidätkö aasitkin veljinäsi? — (Yleinen nauru.) —
CRASSUS (yhä nauraen.)
Pidä hyvänäsi! Sinä sait hyvin!
ANICIUS.
Se oli oikein sinulle!
VERUS (suuttuneena.) Te tukahdutatte tämän kysymyksen naurulla, mutta se ei ole oikein. Ja miten voit sinä, Fulvius, tehdä moisen vertauksen? Tiedäthän, että orjiemme joukossa on eri kansojen parahistoa ja päälliköitä. Ja…
FULVIUS. Salli minun keskeyttää sinut, äläkä pahastu, jos sanon että lörpöttelet. Sanoppa: kuka tekisi työt, jos sinun ajatuksesi toteutettaisiin? Onko sinulla itselläsi halua ryhtyä siivoamaan atriumisi lattiaa, jauhamaan viljaa ja puhdistamaan aasejasi lannasta?
Yleinen nauru.
HUUTOJA.
— Hyvin sanottu!
— Oikein, Fulvius!
— Täällä on hupaista!
— Mitä orjat meitä liikuttavat?
VERUS (epävarmasti.)
Voisihan palkata…
FULVIUS.
Palkata! Miksi palkkaisit ketään, kun saat orjia neljällä denarilla?
CRASSUS.
Oikein!
ANICIUS (leikillisesti.) Minä juon nyt kuolemattoman runoilijamme, Fulviuksen maljan. Ja jos joku tahtoo tehdä sen minun kanssani, niin minä en kiellä! — (Naurua ja huutoja: Hyvä, hyvä! — Juovat nauraen.)
FULVIUS (kohottaen maljansa Aniciusta kohti.)
Minä juon sinun maljasi, oi kuolematon Baccus!
VERUS (kiihkeästi.) Kuulkaa minua hetkinen! Minun mielestäni olisi pitänyt ainakin kohdella heitä vähemmän julmasti, ettei syntyisi tuollaisia kapinoita. Meidän käy lopulta huonosti — muistakaa vain, miten suunnattoman paljon orjia on…
TRASEAS. Sallikaa minunkin sanoa mielipiteeni. Päätelmiin nähden olen samalla kannalla kuin Verus, mutta en voi yhtyä hänen perusteluihinsa. Väärin — julmaa — ihmisiä! Kautta Polluxin! Mikä on oikein, mikä väärin? Enkä, totta vie, tahdo väitellä, ovatko he ihmisiä. Jos ovat, niin se on heidän asiansa — jos eivät ole, on sekin minulle samantekevä. Mutta minusta on rumaa kohdella orjia, niinkuin meillä on tapana. Vai onko todellakin kaunista kuunnella voihketta ja ruoskanläiskettä ja katsella, miten laihat orjat vääntelehtivät verisin seljin piinapenkissä ja ulvovat kuin germanilaiset sudet? Hyi! — Mieluummin kuuntelen heidän nauruaan ja näen, että he ovat hyvinvoipia. Silloin he ovat siedettävämpiä — ja rauhallisempia.
ANICIUS (harmistuen.)
Sinähän puhut kuin kreikkalainen!
CRASSUS. Oikein sanoit, Anicius! Tuo on kreikkalaisuutta, jota Roomassa ei tarvita!
TRASEAS. Miksi ei roomalainen saisi elää kauniisti? Ja orjiin nähden se olisi turvallisempaakin… Sitäpaitsi, muistakaa vain Sicilian viimeistä orjakapinaa! Älkää unohtako miten paljon täytyi uhrata väkeä sen kukistamiseen.
LICINIUS (kiivaasti.) Kautta Jupiterin! Minä sanon teille, että nuo orjakapinat, joihin Traseas vetoaa, ovat syntyneet juuri sentähden että on kohdeltu orjia liian lievästi! "Orjan täytyy joko olla työssä tai maata", — sanoo Cato. Ja ruoskaa väliaikoina, sanon minä! — (Hymyillen.) — No niin! Tuon viimeisen kapinan jälkeen ei ruoskia ole paljon säästetty ja nykyään ovat orjat siksi masennettuja, että mitään suurempaa orjakapinaa ei voi syntyä. Ja pienemmät joukot kyllä legioonat hajoittavat!
ANICIUS.
Se on tietty!
VERUS. Älkää olko niin kovin varmoja… Kyllä asia pitäisi ottaa vakavalta kannalta silloin, kun heillä on sellainen johtaja kuin Spartacus.
TRASEAS. Kautta Castorin! Siinä on maailman paras miekkailija! Kun näkee hänen jäntevän ruumiinsa areenalla, hänen äärettömän kevyet ja salamannopeat liikkeensä, luulisi hänet noidaksi!
POMPONIA (hekumallisesti.) Ah! Hänen notkea vartalonsa! Hänen jääkylmät kasvonsa ja hehkuvat silmänsä — niitä ei voi unohtaa!
ANICIUS (katsoen merkitsevästi Pomponiaan.) Minä en lainkaan ihmettele, vaikka Rooman naiset ovatkin häneen hullaantuneet.
POMPONIA (ja useat muut naiset.)
— Te liioittelette!
— Se ei ole totta!
FULVIUS.
On myönnettävä, että siinä on todellakin miekkailija…
CRASSUS (keskeyttää äkäisesti.) Kaikissa tapauksissa pitäisi hänet pian saada vaarattomaksi, sillä hän on pahin roisto koko Rooman valtakunnassa!
LICINIUS.
Clodius kyllä pitää huolen siitä, että hän tulee vangituksi!
CRASSUS (yhä kiihtyen.)
Mutta jos nuo kirotut orjat uskaltavat ryhtyä kapinaan näillä seuduin,
niin minä vannon kautta Mars'in, että ripustan ristille jok'ainoan!
Niin Spartacuksen kuin muutkin!
JUOPUNEITA ÄÄNIÄ.
— Älä vanno!
CRASSUS (huutaa raivoisasti.)
Vannon!
ANICIUS (lepytellen.)
Ei mitään ikävyyksiä — juokaamme ja iloitkaamme!
MARCELLUS.
Orjat! Uutta viiniä!
Orjat kiirehtivät ottamaan entisiä maljoja pois. Eräs vanha orja sattuu hieman koskettamaan vaatteillaan kiihtynyttä, puolijuopunutta Crassusta. Tämä sieppaa raskaan maljan ja iskee orjaa päähän karjaisten.
CRASSUS.
Älä koske minuun, koira! — (Orja kaatuu heikosti huudahtaen lattialle.
— Naurua.)
HUUTOJA.
— Mitä se löysi!
— Kas, kuin keikahti.
LICINIUS.
Kas tuota orjat tarvitsevat!
ANICIUS.
Nouse ylös, vanha nauta! — (Naurua.)
Orjat kantavat liikkumattoman ruumiin pois.
VERUS (harmistuneena.)
Mitä tuo nyt hyödytti?
TRASEAS (ironisesti.) Kas, miten maku saattaa olla erilainen! Minusta tuo vanha orja hienoine piirteineen oli kaunis, seisoessaan edessäni kaatamassa viiniä maljaani. Ja Crassus pitää enemmän kuolleesta!
CRASSUS (tekee huolettoman kädenliikkeen.)
MARCELLUS (nauraen.) Sinä löit kuoliaaksi minun parhaan juomanlaskijani! Maksoin siitä sata denaria — hän oli kreikkalainen.
CRASSUS (huolettomasti.)
Joutavia! Minä kyllä maksan sen sinulle, vaikka hän olisi ollut itse
Baccuksen juomanlaskija!
Naurua.
Silloin ilmestyy eräälle kaukaisimmalle sivuovelle laiha, nuori orja. Hänen kasvonsa ovat mielenliikutuksesta ja vihasta kalpeat ja hän katsoo hetken mässäävää, nauravaa joukkoa mustilla, palavilla silmillään ja huutaa raivoisasti.
NUORI ORJA. Voi teitä, tyrannit! Te murhasitte äitini, veljeni, isäni — mutta minä iloitsen! Te kaikki saatte kohta saman kohtalon!
Suunnaton hämmästys. Joku nousee ylös, ja
MARCELLUS (karjasee keskeyttäen.)
Mitä, orja!
NUORI ORJA. Haa! Minä voisin tappaa teistä muutamia, minä voisin sanoa paljon — mutta minä en tee sitä! Kohta tulevat tuhannet ja sanovat! Katsokaa!
Sieppaa poveltaan tikarin ja painaa sen kamalasti nauraen molemmin käsin rintaansa; kaatuu raskaasti marmorilattialle ja jää siihen liikkumattomana makaamaan — tikarinvarren törröttäessä hänen rinnastaan.
Syntyy tavaton hälinä. Useat syöksähtävät ylös ja naiset kirkuvat, yli muun melun kuuluu hämmästyneitä ja raivokkaita
HUUTOJA.
— Mitä tämä on!
— Mitä tämä on, Marcellus?
— Kuinka orja saa puhua noin?
— Ruoskikaa kaikki orjat!
— Silpokaa heidät!
— Ristille orjat!
— Ristille!
— Ristille!
MARCELLUS. Miksi tämä hälinä? Sehän oli vain orja! — (Orjille.) — Orjat! Viekää tuo pois!
Seinustalla on joukko pelästyneen, epäröivän näköisiä orjia. Kun he eivät tarpeeksi nopeasti lähde liikkeelle, syöksähtää
MARCELLUS (seisoalleen ja karjasee raivoisasti.)
Kuuletteko te koirat? — (Viittaa ruumista.) — Pois!
Orjat kantavat pois ruumiin.
ÄÄNI (pidätetyllä kauhulla.)
Onko kukaan orja vielä koskaan noin…?
MARCELLUS (keskeyttäen ylenkatseellisesti.)
Oh, nehän surmaavat itsiään jok'ainoa päivä! Ja kaikilla keinoilla!
ÄÄNI (kauhulla.)
Ei, minä tarkoitan puhunut! Kuinka orja saa ja voi puhua noin…?
Onkohan jotain tulossa…? Jos ne orjat…
ANICIUS (keskeyttää vihaisena, joka tekee hänet yhä koomillisemmaksi.) Kautta kaikkien kuolemattomien jumalien! Täällä ei puhuta muusta kuin orjista — aivankuin maailmassa ei enää olisikaan muuta kuin likaisia, rupisia, haisevia orjia!
Jotkut nauravat, kuuluu muutamia puolijuopuneita
ÄÄNIÄ.
— Oikein, Anicius!
CRASSUS. Minä olen samaa mieltä kuin Anicius. — (Ylpeästi.) — Me olemme kukistaneet Karthagon, meidän legionamme ovat valloittaneet koko maailman… Kaikki maailman kansat kumartuvat Rooman edessä. — Mitä voi meille silloin tuollainen likainen, nälkäinen roskajoukko!
LICINIUS (ivaten.) Ja jumalat olkoot kiitetyt siitä, että metsät ovat täynnä kauniita puita, joista tulee sangen vahvoja ristinpuita — ja ruoskia valmistavat orjat itse!
ÄÄNIÄ.
— Oikein, Licinius!
— Mitä he meille voivat!
— Me ripustamme heidät ristille!
MARCELLUS. Tahdon vielä huomauttaa, että tuo nähtävästi oli tullut hulluksi … eivätkä he meille mitään mahda! Ystävät! Älkää antako näiden pikkuseikkojen häiritä iloamme. — Miksi soitto vaikenee? — (Polkasee koturnillaan lattiaan.) — Soittoa!
HERMOSTUNEITA ÄÄNIÄ.
— Soittoa!
— Soittoa, niin, soittoa!
Esiripun takaa alkaa hätäinen, katkonainen soitto — tuntuu, etteivät kaikki soittajat ota alussa siihen osaa. Kappale, jota soitetaan harvassa tahdissa, on olevinaan hurjan iloinen, ja todellakin: siinä on paljon iloa, mutta siinä piilee myöskin mykkä, epämääräinen kauhu, jota noilla iloisilla äänillä koetetaan peittää. Erityisen kamalia ovat puusoittimien äänet: ne ulvovat, valittavat ja kiemurtelevat ympäri huonetta kuin vihaiset käärmeet…
MARCELLUS (soiton aikana, vihaisesti.) Kirotut elukat, kun häiritsivät kemuja! — (Uhkaavasti.) — Minä kyllä ne opetan — huomenna! Nyt ei enää mitään ikävää. Viiniä orjat! Tuokaa uutta viiniä!
ÄÄNIÄ.
— Viiniä!
— Tänne viiniä!
— Juokaamme ja iloitkaamme!
— Viiniä — siinä elämä!
Juovat ahnaasti. Yhä useammat alkavat olla täydessä humalassa.
ANICIUS. Kas Aurelia, miten pelästyi! Traseas, etkö saa punaa uudelleen hänen poskilleen? Olisinpa minä nuorempi…
Kaikki räjähtävät nauramaan, vaikkei sukkeluus ole mikään naurettava: he tahtovat naurulla salata levottomuutensa, jota ei edes päihtymys voi estää. — Aurelia painaa päänsä alas.
CRASSUS. Fulvius, oi runoilija, lausuppa joku runo tai satiiri tämän illan tapahtumista.
ANICIUS.
Niin, sinun tilapäisrunosi ovat sattuvia…
ÄÄNIÄ.
— Lausu, lausu!
FULVIUS (nousee horjuvin jaloin, ojentaa kätensä kuin vaatien hiljaisuutta, ja joku huutaa)
— Lopettakaa soitto!
TRASEAS.
Ei, soittakaa paremmin! Fulvius lausukoon soiton säestyksellä.
FULVIUS (juopuneen äänellä, kieli hiukan kangertaen, juhlallisesti.)
Kuohuos viini, sä parahin nesteistä maan! Hehkuos nainen sä jumalten lahja vaan! Nyt Rooman mies, sä johtaos ties suloniityille Baccuksen! Elä Rooman mies! Mut kuolkohot orjat…
HUUTOJA.
— Ei enää orjista!
— Hyvä! Hyvä!
— Se ei ollut johdonmukainen!
Fulvius rötkähtää raskaasti sohvalle.
— Sinä olet humalassa, Fulvius!
— Mitä te johdonmukaisuudesta! Iloitkaamme!
— Iloitkaamme!
Kun soitto on loppunut, nousee
MARCELLUS (lausuen.)
Minulla on onni näyttää teille tänään maailman väkevimpäin painijoiden
kamppailu: teille
tunnetun voittamattoman roomalaisen Valerianuksen ja germanilaisen
Asatorin. Orjat! — (Viittaa orjille.)
Ilmoitus otetaan vastaan kättentaputuksin ja hyväksymishuudoin ja orjat levittävät nopeasti suihkukaivon ja pöydän väliselle tilalle (vasemmalle) maton.
Marcelluksen viittauksesta alkaa reipas, juhlallinen marssi ja sisään astuu kaksi painijaa. He ovat muuten alastomat paitsi vyötäiset ovat peitetyt. Ja kun he seisovat kumpikin puolellaan kädet ristissä rinnalla, luulisi näkevänsä kaksi eri taiteilijan veistämää Hercules- patsasta. — Kuuluu hermostuneita ja kiihkeitä
HUUDAHDUKSIA.
— Mitkä lihakset!
— Roomalainen voittaa!
— Barbaari voittaa!
MARCELLUS.
Alkakaa!
Huomaa helposti, että jättiläiskokoinen germanilainen on voimakkaampi, mutta sen korvaa taasen roomalaisen suurempi taito. Katsojat seuraavat henkeä pidättäen ja vain joskus kuuluu huutoja: Nujerra barbaarin niska! Barbaari voittaa! — Germanilainen tekee hurjia otteita rautaisilla käsivarsillaan ja he näyttävät toisinaan pyörivän ilmassa — mutta aina pelastuu roomalainen ja vihdoin hän salamannopealla liikkeellä lyö vastustajansa maahan, niin että tämä menee milt'ei tainnoksiin. Voittaja asettaa jalkansa voitetun rinnalle ja vieraat puhkeavat myrskyisiin kättentaputuksiin ja
HUUTOIHIN.
— Valerianus, hyvä!
— Kautta Herculeen, siinä on painija!
— Roomalainen!
— Se oli taistelu!
Voitettu nousee ja molemmat painijat poistuvat suosionosotusten kaikuessa; orjat korjaavat kiireesti maton.
ÄÄNIÄ.
— Barbaarin täytyi nujertua!
— Ei kukaan voi Valerianusta vastustaa!
— Enkö sanonut, että roomalainen voittaa!
ANICIUS (hykerrellen käsiään.)
Minä olen vallan ihastunut! Mitä mahtaa isäntämme nyt meille tarjota?
ÄÄNIÄ.
— Niin, arvatkaa!
MARCELLUS (hymyillen.)
Minä en sano mitään. Odottakaa… Viiniä!
Syntyy iloinen juopuneiden hälinä, josta eroittaa vain joitakin katkonaisia
HUUDAHDUKSIA.
— Minä olen utelias…
— Sanokaa, ystävät…
— Jumalien nimessä…
Taas tuodaan uutta viiniä, vieraat käyttävät sitä runsaasti hyväkseen ja kaikki, paitsi Verus, Traseas ja muutamat muut, ovat humalassa.
Silloin alkaa hillitty, salaperäinen soitto ja sisään liitelee kuusi kuvankaunista syyrialaista tyttöä. Ainoana verhonaan on heillä vyötäisillä vihreät, harvat harsot.
Lievää hälinää, pidätettyjä, ihastuneita
HUUDAHDUKSIA.
— Ah!
— Mitkä vartalot!
Hiljaisuus.
Ensin tanssivat liihotellen, haaveellisesti, sulavasti. Pian kuitenkin kiihtyy soitto ja tanssi käy yhä vilkkaammaksi ja kiihkeämmäksi ja tanssijattaret säestävät liikkeitään kiihkein huudahduksin.
Lopulta pysähtyvät kaikki kuin yhdestä iskusta, jääden kuvapatsaina seisomaan sorjaan asentoon, toinen käsi kohotettuna.
Hurja suosionosotusten myrsky: kättentaputukset, huudot ja sekava hälinä täyttää salin; sen yli eroittaa hurmaantuneita
HUUDAHDUKSIA.
— Mikä sirous!
— Mitkä vartalot!
— Tämä on ihanaa!
— Jumalallista!
Jotkut suutelevat vierellään lepääviä naisia… Tanssijattaret aikovat kauniissa järjestyksessä poistua, mutta silloin kuuluu kiihkeitä
HUUTOJA.
— Älkää poistuko!
— Jääkää!
— Älkää jättäkö meitä!
Ja yhtä iloisina, aivankuin olisivat odottaneet juuri tätä, kääntyvät tanssijattaret takaisin ja rientävät heitä odottaviin, avoimiin syliin.
Juomingit käyvät yhä hurjemmiksi ja irstaammiksi. Orjat kantavat yhä uutta viiniä ja humaltuminen on korkeimmillaan. Miehet lähentelevät naisia irstaasti ja useimmat näistä istuvat miesten sylissä kiihkeinä… Ja yht'äkkiä alkaa katosta sataa punaisia ruusuja… Puheensorina käy yhä sekavammaksi, nauru, hälinä ja ihastushuudot täyttävät ilman; selvemmin kuuluu vain muutamia
HUUDAHDUKSIA.
— Ah, ruusuja!
— Tämä on jumalallista!
— Viiniä, orjat!
— Ruusuja, ruusuja!
— Viiniä, viiniä!
FULVIUS (nojautuen vieressään loikovan nuoren ylimysnaisen puoleen.)
Valtijattareni! Jumalattareni! Minä rakastan sinua! Tule syliini…
Tyttö täyttää hänen pyyntönsä ja hän suutelee tätä kiihkoisesti huulille; kuiskuttelevat hiljaa keskenään ja katoavat kädet toistensa vyötäisillä esiripun taakse.
ÄÄNI.
He lähtivät Afroditen helmaan…
ANICIUS.
Hän suokoon heille kaikki antimensa…
Naurua.
POMPONIA.
Oh, miten täällä on kuuma!
LICINIUS.
Riisu itsesi!
POMPONIA.
Sen teenkin, kautta Venuksen valkeiden polvien!
CRASSUS.
Mikset omiesi…?
Naurua.
ANIVIUS.
Kuuleppa, ihana Pomponia. Eiköhän Licinius voisi sinua jäähdyttää…
Naurua.
HUUTOJA.
— Se on totta!
— Kysy häneltä!
POMPONIA (nousee hieman horjuen ja sanoo, teeskennellen vihastusta.) Minä en siedä teidän leikkiänne! — (Menee oikealle. Licinius nousee ja seuraa häntä.)
Naurua, melua; eroittaa seuraavia
HUUDAHDUKSIA.
— Sopiva tekosyy, kautta Polluxin!
— He tekivät oikein!
— Se on parasta elämässä!
— Elämä on lyhyt!
— Viiniä! Viiniä!
Muutamat ylimykset poistuvat oikealle kädet tanssijattarien vyötäisillä ja eräs heistä sanoo juopuneella äänellä.
YLIMYS.
Minä menen jäähdyttämään itseäni…
Naurua.
Eräs lihava ylimys, joka koko illan on ahkerasti juonut, huutaa.
YLIMYS. Viiniä! Antakaa minun kylpeä viinissä! Orjat! Kuuletteko te, siat? Minä tahdon viinikylpyyn! Siat… — (Nostaa kätensä ja vierähtää pöydän alle.)
ANICIUS.
Hän on itse sika!
TRASEAS.
Ainakin hänen ulkomuotonsa muistuttaa sinua!
Naurua.
MARCELLUS (myöskin juopuneena.)
Orjat! Tuokaa taas ruokia pöytään! Ja soittoa!
ÄÄNIÄ.
— Hyvä! Hyvä!
— Elämä on iloa!
— Valehtelet!
— Iloitkaamme!
Silloin avautuu pääovi ja sisään syöksyy Licinia; hän on aivan hengästynyt ja kalpea ja hänen tukkansa on epäjärjestyksessä.
LICINIA (viimeisillä voimillaan.) Spartacus tulee!
Vaipuu eräälle sohvalle.
Sanoma vaikuttaa kuin salaman isku. Kuuluu muutamia kirkaisuja ja muutamat ylimykset rientävät horjuen tarjoamaan Licinialle viiniä. Humaltuminen on kuitenkin niin yleinen, että kun ensi pelästys on mennyt ohi, niin häntä ei uskota
ÄÄNIÄ (tylsiä, hämmästyneitä.)
— Spartacus!
— Spartacus! Se on mahdotonta!
MARCELLUS
Clodiushan on paraillaan vangitsemassa Spartacusta!
LICINIA (toipuen.)
Clodius on kaatunut ja hänen joukkonsa lyöty…
ÄÄNIÄ.
— Mahdotonta!
— Sinä olet uneksinut!
LICINIA.
Se on liiankin totta! Mutta missä on isäni?
JUOPUNUT ÄÄNI.
Hän kyllä tulee kun ehti…
Naurua.
LICINIA (kiihtyen.) Te nauratte! Aijotteko jäädä tänne orjien surmattaviksi? Eikö kukaan lähde Roomaan … ilmoittamaan senaatille kapinasta … hakemaan apua…?
Hälinää.
CRASSUS.
Oliko orjien joukko lukuisa?
LICINIA.
Heitä on paljon — tuhansittain.
ANICIUS (juopuneella äänellä.) No, Crassus! Sinä äsken vannoit kautta Mars'in, että ristiinnaulitset kaikki kapinoitsevat orjat. Tee se siis jumalien nimessä!
LICINIA (hermostuneesti.) Niin. Tee se, Crassus! Hanki itsellesi valtuudet senaatilta… Kerää legioonat ja kukista orjat!
CRASSUS (kiihkeästi kuiskaten.)
Tahdotko sinä?
LICINIA (kuiskaten itsekseen.)
Minun kotini palaa. — He ovat sen sytyttäneet…
CRASSUS (nousee hiukan selvinneenä ja huutaa ylpeästi.) Roomalaiset! Kuulkaa minua! Minä vannoin äsken, ja maailma ei tule milloinkaan sanomaan, että Marcus Crassus on rikkonut valansa! Minä teen mitä lupasin. — (Kääntyen Liciniaan.) — Ja minä teen sen kaksinkertaisella innolla, kun minä samalla saan täyttää sinun tahtosi, oi jumalallinen Licinia!
ANICIUS (leikillisesti.) Kuin Curtius olisin minä valmis syöksymään Manalaan, jos minua odottaisi niin suloinen palkinto kuin sinua — sinä Fortunan lempipoika! Sillä tiedä, että Licinia on sinun palkkiosi!
Naurua.
Licinia punastuu ja painaa hämillään päänsä alas.
CRASSUS. Siitä puhumme sitten kun viimeinenkin kapinoitseva orja on kaatunut tahi riippuu ristillä. Hyvästi siihen asti! Hyvästi Licinia!
Poistuu.
ÄÄNIÄ.
— Minä tulen myöskin!
— Odota, Crassus…
— Nytkö hän jo lähti?
— Älkää lähtekö! Juokaamme!
— Mutta jos orjat tulevat tänne…
ANICIUS.
Miksi ne tänne tulisivat…?
VERUS.
Voitko tietää, Licinia, minne päin ne lähtivät sieltä?
LICINIA (vieläkin hämmentyneenä ja avuttomana.)
En … en… Ah, niin… Minä kuulin huutoja: Roomaan, Roomaan!
ANICIUS.
Tämä on kaukana tiestä… Juokaamme siis rauhassa! Licinian malja!
Juovat nauraen ja meluten.
LICINIA (aivan menehtyen; puhjeten itkuun.)
Sanokaa vihdoinkin … missä on isäni… Missä on isäni…?
ÄÄNIÄ.
— Licinius! Licinius!
LICINIUS (ilmestyen eräälle sivuovelle; äreästi.)
Mikä hätänä? — (Huomaa Licinian.) — Licinia! Miksi olet täällä?
LICINIA.
Meidän talomme on liekeissä…
LICINIUS.
Mitä sanot? Kuinka? Kuka?
LICINIA.
Spartacus…
LICINIUS.
Missä ovat Brutus ja Livia?
LICINIA.
He ovat turvassa… Veruksen huvilassa…
VERUS.
Minun huvilassani?
LICINIUS.
Kuka heidät sinne lähetti?
LICINIA.
Spartacus…
ÄÄNIÄ.
— Tuo rosvoko?
— Sinä olet sairas!
— Se on mahdotonta!
LICINIA. Hän sen teki… Hän aikoi minutkin lähettää sinne, mutta pääsin ulos ja karkasin ratsastaen tänne…
ANICIUS (juopuneena.) Tehköön mitä tahansa, hän on kaikissa tapauksissa saastainen orja … koira!
LICINIA (tulistuen.)
Älä parjaa! On hän ainakin parempi kuin sinä!
Yleinen hämmästys.
HUUTOJA.
— Mitä tämä on!
— Hän on rakastunut orjaan!
— Se on sittenkin totta mitä puhutaan…
LICINIUS (ankarasti.) Sinä unohdat itsesi! Sinä unohdat, että … että… — Sanoitko että talomme palaa?
LICINIA (syvän mielenliikutuksen vallassa.) Menkää ulos niin te näette miten eteläinen taivaanranta punoittaa… Se on kotimme, joka vielä palaa…
LICINIUS. Näenkö minä unta? — (Raivolla.) — Oh, roistot! Rosvot! Heidät pitäisi nylkeä elävältä!
ÄÄNIÄ.
— Kirotut orjat!
— Ristille!
Vihaista melua.
Yht'äkkiä vaikenevat kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta. Ensin ei kuulu muuta kuin sama hurjaniloinen, remuava musiikki, jonka takana piiloutuu epämääräinen kauhu… Mutta kun kuuntelee tarkemmin, kuulee omituisen äänen, aivankuin kaukaisen, myrskyävän meren pauhun: sen synnyttävät lukemattomien jalkojen töminä ja raivokkaat, epämääräiset huudot.
ERÄS YLIMYS (syöksyy ylös ja kuiskaa kauhulla.)
Orjat! Nyt ne tulevat…
MARCELLUS.
Sulkekaa kaikki ovet ja portti…
HÄTÄÄNTYNEITÄ ÄÄNIÄ.
— Sulkekaa ovet!
— Sulkekaa ovet!
VERUS.
Sallikaa minun mennä tarkastamaan.
Poistuu.
ÄÄNIÄ.
— Tehkää se! Menkää!
— Marcellus, mitä tämä on?
— Miten selität tämän, Marcellus?
ANICIUS.
Minä luulin tulevani juhlaan…
MARCELLUS.
Odottakaa, ei tässä mitään hätää ole.
ANICIUS. Selitä sitten, ystäväni, mitä merkitsee tuo hornanmeteli sinun porttisi edessä?
JUOPUNEET ÄÄNET.
— Kautta Jupiterin parran, selitä!
— Minä vaadin selitystä!
Meteli ulkona alkaa kuulua yhä selvemmin. Verus palaa kalpeana, kaikki vaikenevat ja katsovat odottavana häneen.
VERUS (hillitysti.)
Tiedättekö, mikä siellä on?
ÄÄNIÄ (kuiskaavia.)
— Sano, sano!
— Mitä siellä on?
VERUS (samoin kuin ennen.)
Siellä odottaa kuolema.
ÄÄNIÄ (kauhistuneita, suuttuneita, juopuneita.)
— Se on mahdotonta!
— Sinä lasket leikkiä!
— Mitä tarkoitat?
— Selitä…
VERUS. Suunnaton orjajoukko on piirittänyt palatsin. Ne ovat pian täällä… Kun katsoin alas, tuntui minusta, että kuolema on ottanut suunnattoman, tuhatpäisen käärmeen muodon ja makaa kiemurassa rakennuksen ympärillä, odottaen milloin saa nielaista…
ÄÄNET (keskeyttäen.)
— Oi jumalat!
— Sinä liioittelet!
— Onko se totta!
— Onko se mahdollista?
— Mitä he tahtovat?
— Me olemme hukassa!
— Oi jumalat!
MARCELLUS.
Nyt ymmärrän: orjani ovat vieneet sanan noille kapinoitsijoille.
Sentähden se äsken puhui tuhansista… — (Huutaa.) — Orjat! — (Ei
vastausta.) — Karanneet…
YLIMYS (pöydän alla, nostaen päätään.)
Mi … mitä tämä merkitsee?
ÄÄNIÄ.
Orjat ovat piirittäneet talon.
YLIMYS (huutaen.)
Mitä? Orjat? Kuinka ne uskaltavat?!
KATKERA ÄÄNI.
Menkää kysymään niiltä!
POMPONIA.
Mitä ne tahtovat?
VERUS (järkytettynä.)
Tuosta kamalasta metelistä eroitin vain yhden ainoan sanan: kuolema.
NAISÄÄNI (hermostuneesti, vaikeroiden.)
Minä en tahdo! Minä en tahdo…
KATKERA ÄÄNI.
Mene puhumaan siitä orjille!
MARCELLUS.
Älkää ilkkuko!
VERUS.
Te nauroitte äsken, ette tahtoneet kuulla minua… Mitä nyt arvelette?
MARCELLUS (raivostuen.)
Sinä onnettomuuden korppi! Rohkenetko pilkata?
VERUS. En minä pilkkaa. Huomautan vain, että tämä on oma syymme! Ja miten voisin pilkata: odottaahan minua sama kohtalo kuin teitäkin…
HERMOSTUNUT NAISÄÄNI (miltei itkien.)
Ei enää tarvita ruusuja… Lopettakaa! Lopettakaa, Marcellus…
MARCELLUS (huutaa ylös.) Lopettakaa! — (Ruusuja sataa edelleen.) — Orjat! Kuuletteko te kirotut! Lakatkaa!
Äänettömäksi vastaukseksi alkaa ruusuja sataa yhä tiheämpään.
MARCELLUS (huutaen raivoisasti.)
Lakatkaa! Lakatkaa! — Ah, minä ymmärrän…
Silloin alkaa entisen melun lisäksi kuulua harvaa, mahtavaa jyskettä: orjat särkevät muurinmurtimella porttia. Useat syöksähtävät istuimiltaan kalpeina ja jotkut naiset alkavat hermostuneesti parkua.
KAUHISTUNEITA ÄÄNIÄ.
— Nyt ne särkevät porttia!
— Me olemme hukassa!
— Mitä on tehtävä?
— Paetkaamme!
Fulvius ja muutamat muut ylimykset ilmestyvät naisineen puolialastomina esiripun takaa kysyvä, suuttunut ilme kasvoillaan.
FULVIUS.
Mitä tämä on? Mitä merkitsee tuo jyske?
ÄÄNIÄ (yht'aikaa).
— Talo on piiritetty!
— Orjat ovat piirittäneet talon!
— Paetkaamme!
VERUS.
Myöhäistä. Jo äsken oli meidät kokonaan ympäröity!
ÄÄNIÄ.
— Jumalat! Mitä on tehtävä?
— Portti on luja!
— Ei kestä!
— Jumalat! jumalat!
ANICIUS (suuttuneena.) Minä luulin tulevani juhlaan, mutta tämä taitaa muuttua teurastushuoneeksi… Miksei täällä ollut vartijaväkeä?
POMPONIA (suunniltaan pelosta.)
Oi, pyytäkää heiltä armoa…
LICINIUS. Häpeä! Orjilta armoa? Oletko sinä roomalainen? Käykäämme aseihin ja kuolkaamme kuin roomalaiset!
VERUS.
Mitä hyödyttää nyt aseet? Mene katsomaan, miten paljon heitä on.
ANICIUS (katkerasti.)
Istukaamme ja juokaamme! Kuolkaamme kuin roomalaiset!
JUOPUNEET ÄÄNET.
— Juokaamme! Juokaamme!
VERUS.
Te mielettömät!
Ryskyen särkyy portti ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto alkaa tuo mahtava pauhu lähetä. Soitto lakkaa — ainoastaan huilunsoittaja jatkaa kauheata, valittavaa säveltään, aivankuin olisi menettänyt järkensä. Ja samalla alkaa lähestyvä orjajoukko laulun, jonka sävelessä kuvastuu ääretön voima, uhka ja hurjuus.
ORJAIN LAULU.
Kirottu olkoon Rooman maa ja mahti, jok' orjalaumain verta joi! Jo sortuu vallit vankat, kaatuu vahti — käy koston myrsky, salamoi! Kalskuu kalvat, särkyy salvat! Keihästäin eteenpäin! Nouskaa orjat ruoskan alta, syöskää maahan Rooman valta!
Näin sorjempi on seistä surman suussa
kuin alla orjan kohtalon!
Ja vaikka päättyis tiemme ristinpuussa,
Niin vapaa, vapaa tiemme on!
Kalskuu kalvat,
särkyy salvat!
Keihästäin
eteenpäin!
Nouskaa orjat ruoskan alta,
Syöskää maahan Rooman valta!
Laulun aikana ovat kaikki aivankuin lamaantuneina; kuuluu joitakin käheitä kuiskauksia, toiset pyyhkivät hikeä otsiltaan ja muutamien katse harhailee kuin apua etsien — ja hiljalleen, taukoamatta sataa punaisia ruusuja… Mutta kun laulun loppupoljennot jymähtävät kuin muurinsärkijän iskut ja yht'aikaa viimeisen sanan kanssa palatsin ulko-oveen todella tärähtää muurinmurtaja, niin silloin on heidän voimansa lopussa: jotkut tukkivat korvansa, pari naista kaatuu kirkaisten lattialle ja koko joukko pakenee sisähuoneisiin horjuen, kaatuillen ja mielettömästi kirkuen. Eroittaa vain muutamia huudahduksia.
POMPONIA (takertuen epätoivoisesti Liciniuksen käsivarteen.)
Pelasta minut… Pelasta minut…!
LICINIUS (itsekin tuon joukkokauhun valtaamana.) Sinä olet mieletön, Pomponia… No tule, minä vien sinut pois täältä … pois täältä!
HUUTOJA.
— Missä aseet?
— Se on turhaa!
— Sammuttakaa tulet…
— Oi jumalat! Pelastakaa minut!
TRASEAS (joka Licinian ja Veruksen kanssa on jäänyt paikalleen.) Pysähtykää! Oletteko te roomalaisia?! Minäkin olen varma, että meidän on nyt lähdettävä Haadekseen, mutta pitääkö sinne mennä tuollaisella kiireellä…?
LICINIA.
Oi, te pelkurit! Pelkurit! Tuollainen ei olisi koskaan Spartacus!
Vain kolme iskua kestää ulko-ovi ja silloin jyrähtää muurinmurtaja palatsin oveen, niin että koko rakennus vapisee. Räiskyen lentää toinen ovenpuolisko säpäleiksi ja hirveällä vauhdilla syöksyy sisään suihkun ja harvinaisten kukkien lomitse tavattoman paksusta hirrestä tehty oinaanpää, kymmenien jättiläiskokoisten orjasotilaiden työntämänä.
SPARTACUS (astuu sisään, sanoen ulkonaolijoille käskevästi.)
Pysähtykää!
Äänettömänä ja synkkänä astelee hän miekka kädessä sisälläolijoita kohti. Kun hän huomaa putoilevat ruusut, nostaa hän katseensa ylös ja silloin alkaa hänen kohdallaan sataa entistä tiheämpään ruusuja. Näistä välittämättä tulee hän Licinian luokse ja silmäilee häntä omituisin, selittämättömin katsein.
TRASEAS (kiduttavan äänettömyyden jälkeen.)
Mitä tahdot, ystäväni?
Spartacus ei vastaa.
TRASEAS (koettaen saada äänensä kevyeksi.) Jos olet aikonut tulla juhlaan, niin salli minun huomauttaa, että olet valinnut sopimattoman puvun… Ja vaikka miekka areenalla on miltei välttämätön, niin juhlaan on meillä tapana tulla ilman… — (Keskeyttää, sillä Spartacus kääntää häneen jääkylmän katseensa.)
VERUS (hermostuneesti.)
Sano vihdoinkin, mitä tahdot!
SPARTACUS (syvällä, läpitunkevalla äänellä.) Olen kuullut sinun sanoneen, että orjatkin ovat ihmisiä. Ja kun sellainen mielipide on kovin harvinainen Roomassa, niin … en sinulta tahdo mitään. Saat siis poistua. Mene heti.
Verus nousee ikäänkuin hypnotisoituna ja lähtee ovea kohti.
SPARTACUS (astuu pari askelta ovea kohden, sanoen ovella seisoville.) Menköön hän rauhassa! — (Kääntyen Traseakseen.) — Sinutkin tunnen ja sentähden saat mennä.
TRASEAS (voimatta enää säilyttää tyyneyttään, nousee, lausuen ylpeällä kiihkeydellä.) Suo minun huomauttaa, että olet erehtynyt: Sinä et vielä ole mikään käskijä! Minäkö tottelisin sinua!? Jos minä ja muutamat muut nyt kaatuvat, mitä siitä! — tiedä, että vielä seisoo Rooma! Samalla sanon sinulle, minä vannon kautta Haadeksen varjojen! — etten milloinkaan tule tarvitsemaan sinun armoasi!
SPARTACUS (kylmästi).
Kuten tahdot.
Ulkona odottavan joukon melu alkaa kiihtyä ja salin oville ilmestyy muutamia pelästyneen näköisiä ylimyksiä.
LICINIA (värisevällä äänellä.) Mitä sinä aijot… — (Kun Spartacus ei vastaa, jatkaa vähitellen kiihtyen.) — Mitä sinä aijot tehdä? Minä pyydän sinua, Spartacus: lopeta tämä kapina, luovu väärältä tieltäsi, ja minä olen varma, että sinä saat vielä anteeksi… Älä saata itseäsi turmioon! Minä pyydän sitä, Spartacus…
SPARTACUS (kiihkeästi kuiskaten.)
Licinia! Nyt minä en enää ole orja… Seuraa minua!
LICINIA.
Mitä sinä uskallat puhua! Sinä … sinä olet juuri polttanut kotini!
Sinä, joka…
SPARTACUS (yhä kiihtyen.) Ihana Licinia! Minä rakastan sinua! — (Hellästi ja rajusti.) — Päivät ja yöt ikävöin sinua… Jokaisen hetken, jokaisen silmänräpäyksen, joka vierii ijäisyyteen, ajattelen vain sinua, Licinia! — (Kuiskaten.) — Tule mukaani ja minä jätän kaikki, kaikki! Menemme kotimaahani ja elämme siellä onnellisina… Siellä…
TRASEAS (keskeyttää hänet, lennättäen pilkasta ja vihasta välähtävän
katseen Liciniaan, joka aivankuin huumaantuneena on kuunnellut
Spartacusta.)
Kuunteleeko Liciniuksen tytär orjan puhetta!
LICINIA (hätkähtää kuin olisi saanut ruoskaniskun.)
SPARTACUS. Orjan! — (Paljastaa raivon vallassa miekkansa ja astelee nopein, äänettömin askelin Traseaksen eteen. Ankaralla tahdonponnistuksella hillitsee hän kuitenkin itsensä ja sanoo hiljaa, käheästi ja uhkaavasti.)
Mene … mene pois täältä!
TRASEAS (tarttuu maljaan; halveksivasti.) Minä olen roomalainen! Mene komentamaan kirkuvaa roskajoukkoasi — koira!
Nauraa ärsyttävästi.
SPARTACUS (tuijottaa Traseasta hetken pelottavin katsein ja lävistää hänet salamannopeasti miekallaan.)
TRASEAS (kaatuu raskaasti, kuiskaten.)
Hyvästi Rooma!
LICINIA (kuiskaten kauhistuneena.)
Sinä kurja … mitä teit…?
SPARTACUS (läheten Liciniaa, hurjasti.)
Minä rakastan sinua! Minä tahdon sinut! Minä vien sinut täältä!
LICINIA.
Tahdot minut…? Viet minut…? Sinä! Orja — rosvo — kapinoitsija!
SPARTACUS (peräytyy, kalpenee, seisoo hetken aivankuin jähmettyneenä.
Käheästi.)
Niinkö… Niinkö… Niinkö…?
LICINIA (yhä kiihtyen.) Niin! Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Ennemmin kuolen kuin seuraan sinua! Jo sinun nimesi kaiku on minulle kauhistus…
SPARTACUS (kuolonkalpeana, oudolla äänellä.) Jo riittää! Hyvä on! Tämä oli minulle tarpeen! Nyt minä en enää unhota minne kuulun! Minä vannon kautta isäni muiston, etten lepää, ennenkuin koko sinun kirottu sukusi on Haadeksessa! — sinun Roomasi raunioina! — (Astuu kiivaasti ovea kohti huutaen orjille.) — Älkää päästäkö täältä ketään elävänä! — (Kääntyy kerran, sinkauttaen Licinialle läpitunkevat, kolkot sanat.) — Sinä yksin saat jäädä näkemään… — Ja älköön tästä kirotusta palatsista jääkö kiveä kiven päälle!
Ulkona kiihtyy melu huumaavaksi pauhuksi, joka jatkuvasti kasvaa.
LICINIA (sopertaen hätääntyneenä.)
Spartacus… Minä sanoin väärin…
Spartacus ei kuule.
SPARTACUS (huutaa kaameasti.)
Tyrannit! Tulkaa ulos loukoistanne! Nyt on tilinteon päivä!
Ja heti tämän jälkeen kuuluu valtavan pauhun ja räiskeen ylitse peräkkäin tavattoman voimakkaina ja uhkaavina Crixuksen ja Artarik'in huudot.
CRIXUS.
Kuolema ylimyksille!
ARTARIK.
Kuolema tyranneille!
ORJAJOUKKO.
Kuolema! Kuolema! Kuolema!
FULVIUS (joka on ilmestynyt muutamien ylimysten seurassa eräälle ovelle, kuiskaa kauhuissaan.) Nyt on kaikki hukassa…
LICINIA.
Spartacus … Spartacus! Mitä sinä teet…? Mitä sinä teet…?
Vaipuu itkien maahan.
Toinenkin ovenpuolisko repäistään auki, ja leveästä oviaukosta näkyy alempana, tulipalon punertavassa kajastuksessa määrätön, raivokas, asestettu orjajoukko.
Esirippu.