KOLMAS NÄYTÖS
Sama luola kuin edellisessä näytöksessä. Eroituksen huomaa vain siinä, että nyt on ulkona päivä ja katossa olevasta, paksulla rautaristikolla varustetusta luukusta virtaa sisään himmeä, kuollut valo —- ikäänkuin harmaa sumu — niin että vain vaivoin eroittaa huoneen sisustan. Suuri rautaovi on auki, mutta takimainen luola on aivan pimeä.
Oikealla, lattian rajassa oleviin renkaisiin on Karmideksen ja Enomanuksen viereen raskailla rautakahleilla sidottu käsistä ja jaloista kymmenkunta orjaa, niiden joukossa Artarik, Garizo, Althios y.m., joita on pidetty kapinan kiihoittajina. Kahleet ovat niin lyhyet, etteivät he voi seistä eivätkä maata, vaan täytyy heidän epämukavasti kyykyllään istua, kun kahleet estävät jalkoja suoristamasta. Ja oljilla viruu ruoskittuja orjia. Muutamien haavoja on koetettu sitoa likaisilla rääsyillä, mutta veri on tunkeutunut rääsyjen lävitse ja he näyttävät vielä kurjemmilta kuin ne, joilla näkyy vain paljaat, veriset, rikkiruoskitut selät. Muutamat valittavat ja voihkivat ääneen ja vääntelehtivät tuskissaan; heidän poskillaan palaa kuume ja useat heistä hourivat, puhuen hulluja, epäselviä sanoja; toiset rukoilevat tuskin kuuluvalla, käheällä äänellä: vettä, vettä! Mutta muutamat makaavat äänettöminä kiristellen hampaitaan ja väännellen hiljaa nyrkkiin puristettuja käsiään — vain silloin tällöin pusertuu heidän kuivista kurkuistaan raskas ähkynä.
Muutamia vanhoja orjia ja naisorjia on jätetty ruoskimatta ja jotkut heistä koettavat lievittää raadeltujen tuskia. Mutta kun ei ole edes vettä, on se aivan turhaa. Sentähden useimmat istuvatkin luolan seinustoilla kyynärpäät polvien varassa tuijottaen vain synkästi eteensä.
GARIZO (istuu kytkettynä, koettaa oikoa jäseniään sanoen hiljaa ja
synkästi.)
Oi miten jalkojani polttaa! Luulen niiden palavan poroksi ja heti
katkeavan!
Pitkä äänettömyys. Ei kuulu muuta kuin ruoskittujen sihisevä, läähättävä hengitys ja heikkoja valituksia, ja jotkut käheät äänet pyytävät: vettä!
GARIZO.
Kuinka kauan olemme jo tässä istuneet?
ÄÄNI (toivoton, välinpitämätön.)
Kolme vuorokautta.
GARIZO Kolme vuorokautta! Ja minusta tuntuu, että ruoskimisesta on kulunut jo kolme viikkoa!
ALTHIOS (eräs nuori kytketty orja.)
Minun on nälkä. Miksi ne kirotut eivät tuo ruokaa? Minä kuolen nälkään!
ÄÄNI (harmistunut, loukkaantunut.)
Eihän kukaan ole saanut ruokaa!
KARMIDES (tuskastuneena.)
Oi, missä viipyy Spartacus? Missä hän on?
ENOMANUS (synkästi.)
Hän on kuollut… Muuten olisi hän jo meidät pelastanut.
GARIZO.
Turhaan me häntä odotimme…
KHAKU (joka on maannut tainnoksissa, virkoaa; hänen selkänsä on
aivankuin punainen lihamöhkäle ja hän alkaa huutaa käheällä, heikolla
äänellä:)
Vettä, vettä, vettä! Antakaa vihdoinkin vettä!
ALTHIOS (vihaisesti.)
Ole vaiti! Etkö sinä kirottu tiedä, ettei meillä ole pisaraakaan vettä!
GARIZO.
Nyt ne alkavat taas kaikki houria.
KHAKU (heikommin.)
Antakaa vettä…
GARIZO.
Miksei hän jo kuole? Kuinka kauan hän kestää?
ÄÄNIÄ.
Vettä, vettä!
ÄÄNI.
Niin, miksei hän kuole?
RODULF (tulee horjuen seinämältä ja kumartuu kuolevan libyalaisen ylitse, tarkastaen hänen selkäänsä.) Ihmeellistä, kuinka kauan hän kestää, ja hänen selkänsä on aivan riekaleina … tuo paljas lapaluukin nousee ja laskee hänen hengittäessään kuin elävä olento. Eh, julmurit, kun ripottivat hiekkaa tuollaiseen… No, nyt se alkaa taas…
KHAKU (nostaa päätään ja silmät kauhusta pyöreinä huutaa.)
Älkää päästäkö sitä päälleni! Se on leijona! Auttakaa!
ARTARIK (joka koko ajan on synkästi tuijottanut yhteen paikkaan, nostaa päänsä, katsoo huutajaan kiusaantunein kasvoin ja sanoo kolkosti.) Tukkikaa hänen suunsa!
ÄÄNIÄ.
— Hän hourii!
— Hän kuolee!
— Pian hän kuolee!
ERÄS KYTKETYISTÄ (sanoo raivostuen.)
Sinä, Artarik olet syypää onnettomuuteemme! Sinä kehoitit kapinaan!
ÄÄNIÄ.
— Se on totta!
— Tuki nyt itse hänen suunsa!
— Pian hän kuolee, katsokaa…
KHAKU (keskeyttäen.) Missä on keihääni? Myöhäistä, myöhäistä… (Korisee joitakin epäselviä sanoja ja entistä äänekkäämmin kuuluvat valitukset, voihkeet ja) vettä, vettä!
GARIZO
Älkää ruvetko riitelemään ja syyttämään…
SAMA KYTKETTY ORJA (kiukkuisesti.) Ole vaiti, koira! Sinähän löit voutia! Kuulkaa, lyökää kuoliaaksi nuo kiihottajat!
ÄÄNIÄ.
— Oikein puhuttu!
— Tappakaa kiihottajat!
— Ajatelkaa nyt myös hiukan — heillä oli hyvä tarkoitus.
RODULF. Vieläkö meidän nytkin pitäisi keskenämme tapella, vaikka toiset ovat kahleissa ja toiset kuolevina?
KHAKU. Ajakaa se pois selästäni… Miten syvälle se tunkee kyntensä … terävät, terävät kynnet…
ÄÄNIÄ.
— Nyt hän kuolee! Katsokaa hänen silmiään.
— Hän kalpenee…
KHAKU (yhä heikommin.)
Miksette auta? — (Rukoillen epätoivoisesti.) — Etkö sinäkään
äiti… Voi sinua…
(Korisee epäselvästi, niin että vain vaivoin eroittaa sanat)
Et sinäkään…
(Ponnistautuu epätoivon voimalla selälleen, korisee vielä hetken ja
kuolee.)
ÄÄNIÄ.
— Hän on kuollut! Se oli hyvä!
— Kunhan saisimme kaikki kuolla…
— Miten sitkeähenkinen!
— Vihdoinkin hän kuoli…
Äänettömyys.
TOIVOTON ÄÄNI.
Kunhan saisimme kaikki kuolla…
AGILO (kohoutuu hiukan; hänet on ruoskittu ja hänen molemmat silmänsä ovat puhkaistut; katkerasti, hampaitaan kiristellen hän sähisee.) Tappakaa minutkin…
Valitukset ja rukoilevat pyynnöt: vettä, vettä! ovat ainoana vastauksena.
AGILO.
Rukoilen teitä … surmatkaa minut.
ÄÄNIÄ.
— Ei ole aseita!
— Niin, millä?
AGILO. Garizo! Toverini, veljeni … muistatko, että minä kerran pelastin sinut kuolemasta… Nyt pyydän sinua: surmaa minut!
Ei vastausta.
AGILO (haparoiden epätoivoisesti käsillään.) Missä sinä olet Garizo? Vastaa! Olethan sinä elossa … kuulin äänesi… — (Valittaen.) — Kaikki on minulle nyt pimeätä … minun ympärilläni on musta yö… Ja kaikki ovat minut hyljänneet — kuolemakin… Missä on Hildegard? — Niin, niin … minä muistan…
GARIZO (käheästi, raskaan liikutuksen valtaamana.)
Minä en voi mitään, Agilo… Minun käteni ovat kahleissa…
AGILO (epätoivoisesti.)
Rodulf, surmaa sinä minut…
KARMIDES.
Tappakaa hänet! Ei tätä jaksa kuunnella!
ÄÄNIÄ.
— Murskatkaa hänen päänsä!
— Tukehduttakaa hänet!
— Kurista hänet, Rodulf!
RODULF (tulee Agilon luokse; syvällä tuskalla.) Poikani… poikani… — (Vääntelee käsiään, ja taas kuuluu vain ruoskittujen raskas, läähättävä hengitys, valitukset ja yhtämittainen, käheä kuiskina) vettä, vettä! (Äkkiä tarttuu Rodulf kuolevaa kurkkuun; tämä ei tee vastarintaa: suu vain aukenee ja kurkusta tunkee käheä korina. Rodulf irroittaa otteensa, hypähtää kauhistuneena ylös ähkyen). En voi … en voi…
ÄÄNIÄ.
— Tämä on kauheata!
— Odota sitten vain kuolemaa!
RODULF (kauhistuneena.)
Hän on pyörtynyt…
KARMIDES.
Ehkä hän jo kuoleekin…
GARIZO.
Kantakaa pois libyalainen! Tuonne toisten kuolleitten joukkoon! —
(Viittaa kidutushuoneeseen.)
VANHA NAISORJA (väsyneesti.)
Mitä se hyödyttää?
Pitkä äänettömyys.
ALTHIOS (joka kauan on ollut vaiti, sanoo hiljaa, kauhulla.)
Miksi meitä ei ruoskittu?
ÄÄNI.
Kuinka niin?
ALTHIOS (niinkuin ei olisi kuullut kysymystä.)
Miksi meitä ei ruoskittu? Mikä odottaa meitä?
ÄÄNI.
Ehkä ristiinnaulitseminen.
GARIZO.
Ei, Davus, Crispus ja muut riippuvat jo ristillä. — (Hetken kuluttua.)
— Meille keksitään jotain uutta, kauheata…
Kylmä kauhu kahlehtii heidät äänettömyydellään, ikäänkuin he nyt vasta käsittäisivät kamalan tilansa.
ALTHIOS (kauhulla.)
Nyt tiedän: nälkäkuolema!
RODULF
Niin, niin … minä olen sen tiennyt…
GARIZO (riuhtoen kahlehdittuja käsiään, raivolla.)
Oi kirotut! Kirotut! Kirotut!
ÄÄNIÄ.
— Antakaa vettä!
— Kurkkuni palaa!
— Minä kuolen…
RODULF.
Turhaa. Emme voi mitään… Meidän osamme on vain kuolema.
ARTARIK (huokaa raskaasti ja mutisee.)
Niin, kuolema…
Vähitellen heikkenevät valitukset ja voihkeet; vain heikosti kuuluu: vettä, vettä!
ARTARIK (pitkän äänettömyyden jälkeen tuskallisesti ja toivottomasti.) Turhaan olette te vapaudesta uneksineet… Emme enää koskaan näe kotimaata… Niitä jokia, niitä metsiä … niitä vihreitä metsiä…
Äänettömyys. Eräs kahlehdituista vain hiljaa nyyhkii.
ARTARIK (itsekseen, hiljaa ja surullisesti.)
Minun pieni poikani … poikani… En näe häntä enää milloinkaan… —
(Särkyneellä äänellä.) — Oi, miten kauniit ja pehmeät olivat hänen
kiharansa…
Painaa kasvot käsiinsä ja alkaa äänettömästi itkeä. Pitkä äänettömyys. Hiljaista, toivotonta nyyhkinää — ja tuskin kuuluvana, hentona kuiskauksena hiipii joidenkin kuolevien kurkusta: vettä, vettä… Tuntuu kuin huokuisi luolan pimeistä nurkista itse kuolema — niin toivotonta on kaikki.
Silloin alkaa ylhäältä kuulua huutoja, ryskettä ja taistelun jymyä, ensin heikommin, sitten kovemmin ja läheten onnettomien luolaa. Kalpeina, henkeä pidättäen kuuntelevat orjat.
ALTHIOS (hiljaa, kauhuissaan.)
Mitä … mitä? Minä murskaan pääni!
KARMIDES (riemulla.)
Se on Spartacus!
Yhä lähenee jymy, hirmuisella voimalla lyödään oveen ja muutamien iskujen jälkeen lentää se säpäleiksi ja sisään syöksyy orjajoukon etunenässä Spartacus. Hänen roomalaismiekkansa on veressä ja hänen äänensä kaikuu sytyttävänä ja kiihkeänä.
SPARTACUS.
Ylös orjat! Nouskaa! Taisteluun! Kostakaa! Olette vapaat!
ÄÄNIÄ (hämmästyneitä, tylsiä.)
— Ah!
— Onko se totta…?
— Me olemme kahleissa…
SPARTACUS (tulee nopeasti kahlehdittujen luokse, kumartuu.)
— Kahleet poikki! Alasimet ja moukarit tänne! Ja tuokaa valoa!
KARMIDES.
Vihdoinkin sinä tulit, Spartacus!
SPARTACUS.
Mikä ääni? Kuka? — (Lähenee Karmidesta.) — Karmides! Sinä täällä! Ja
Enomanus! Me luulimme teidän kaatuneen!
KARMIDES (liikutuksen vallassa.) Sinä tulit kuitenkin… Onko teillä ollut taisteluja…? Onko joukkonne suuri…?
SPARTACUS (reippaasti.)
Kohta näet miten paljon meitä on… Juuri viime yönä tuhosimme
Clodiuksen joukon…
Silloin tuodaan soihtu ja kun se alkaa valaista, näkyy koko hirvittävä näytelmä kokonaisuudessaan. Spartacus on vähällä astua äskettäin kuolleen Khakun ruumiin päälle, joka makaa lattialla selällään, suu avoinna ja lasittuneet silmät tuijottaen suoraan ylös. Ja nyt, kun kidutetut näkevät, että tulijat todellakin ovat pelastajia, näyttää siltä kuin nousisivat kuolleet haudoistaan: luurangoiksi laihtuneet, raadellut ruumiit kohoavat — ruumiit, joissa elävältä näyttävät vain silmät, kuumeiset, palavat, mielettömät silmät; verentahraamat, likaiset kädet ojentuvat ja luolan täyttää jälleen tuo kamala, sekava ja tuskallinen valitusten kuoro, josta paraiten erottaa sanat: vettä, vettä, vettä! Nekin, jotka eivät enää jaksa kohota, kääntävät hiukan päätänsä ja kuiskaavat hiljaa sinertävillä huulillaan: vettä.
ÄÄNIÄ.
— Mitä?
— Mitä tämä on?
SPARTACUS.
Haa! Kaikki ruoskitut…
GARIZO. Ei ihan kaikki … mutta kukaan ei ole kolmeen päivään saanut ruokaa eikä vettä…
ARTARIK.
Ja tuolla ovat kuolleet.
SPARTACUS (menee nopeasti peremmälle, jonne Artarik on viitannut. Ja aivankuin saadakseen lisää kiihdykettä vihalleen, kääntää hän kahta ruumista ja tarkastaa hyvin läheltä niiden maksamaisia, raadeltuja selkiä. Tulee hiukan keskemmälle kasvot raivosta vääristyneinä, nostaa molemmat nyrkkinsä ilmaan ja aukaisee suunsa, ikäänkuin tahtoisi kirouksellaan hävittää maailman — mutta ei sano mitään; hetken kuluttua lausuu kolkolla läpitunkevalla äänellä, jossa kuvastuu pohjaton viha ja uhka:)
— Hyvä on!
Kääntyen orjajoukon puoleen, jonka on vallannut sama äänetön raivo, sanoo hän samalla, uhkaavalla äänellä:
— Katsokaa! Siinä ovat teidän veljenne…
Kuuluu joitakin käheitä ääniä ja kohoaa muutamia suonikkaita käsiä.
SPARTACUS.
Siinä ovat veljenne… — (Havahtuen.) — Mikä täällä löyhkää?
ARTARIK.
Ruumiit. Niitä on paljon enemmän tuolla toisessa luolassa.
UHKAAVIA HUUTOJA.
— Voi tyranneja!
— Voi herrojamme!
— Kostoa!
— Roomaan!
SPARTACUS. Hyvä on, hyvä on! Minä huomaan yhä selvemmin, että ennenkuin me voimme olla vapaina, on Rooman valta perin juurin hävitettävä maailmasta — hävitettävä kuin saastainen rutto! Heidän on hävittävä maan päältä — tahi meidän.
ÄÄNIÄ.
— Oikein, Spartacus!
— Heidät on kaikki surmattava!
— Ei armoa!
SPARTACUS. Mutta käsitättekö, että orjien pitäisi olla yksimielisiä. Koko Rooman valtakunnan orjat pitäisi saada taisteluun. Silloin olisi heidän loppunsa…
GARIZO.
Mutta irroittakaa vihdoinkin nuo kirotut kahleet!
SPARTACUS (hiukan hätkähtäen.) Lausuit viisauden: Ei sanoja, vaan toimintaa! Nopeasti kahleet poikki ja tuokaa heille vettä ja ruokaa. — Ei — kantakaa heidät pois tästä hornan luolasta!
Toiset alkavat kantaa ulos valittavia haavoitettuja, toiset ottavat esiin alasimia ja moukareita, ja voimakkailla iskuilla lyödään kahleet poikki. Luolan täyttää vielä hetkeksi huumaava pauke, valitukset ja orjajoukon sekavat, vihaiset huudot, joista erottaa vain muutamia lauseita.
ÄÄNIÄ.
— Minun käteni on poikki…
— Kantakaa varovammin.
— Voi tyranneja!
— He eivät tule saamaan armoa!
ARTARIK (jonka kahleet on irrotettu, nousee, ojentelee hetken jäseniään, astuu sitten Spartacuksen eteen ja sanoo aivankuin huumaantuneena.) Minä olen Artarik, germanilainen päällikkö. Minä kiitän sinua hengestäni ja näiden toisten hengestä… Suo minun tulla joukkoosi…
SPARTACUS. Kaikki, jotka tahtovat ja jaksavat tulla joukkoomme, hakekoot asevarastosta itselleen aseet. Näyttäkää asehuone!
ÄÄNIÄ.
— Asehuoneeseen!
— Asehuoneeseen!
Artarik, Karmides, Enomanus ja muut poistuvat.
GARIZO (tunnustellen Agilon kättä; kolkosti.) Agilo on kuollut. — Hänen ruumiinsa vieressä vannon, etten häntä unohda!
Syöksyy ulos.
KRATINOS (juoksee innostuneena sisään.)
Spartacus! Liciniuksen aarteet ovat sinun käsissäsi! Me löysimme
Liciniuksen aarreaitan…
ÄÄNI.
— Aarreaitan?
KRATINOS. Niin. Siellä on kokonaiset röykkiöt hopeisia ja kultaisia maljoja, kynttiläjalkoja ja jalokiviä… Siellä olivat myöskin Liciniuksen lapset piiloutuneina…
PAHAENTEISIÄ ÄÄNIÄ.
— Ahaa!
— Tiikerin pennut!
— Lyökää ne muurinkylkeen!
SPARTACUS.
Tuokaa heidät tänne!
Kun lapset talutetaan luolaan, tulee äkkiä omituinen, painostava hiljaisuus. Lapset painautuvat peloissaan toisiinsa. — Licinia tulee alas rappusia, seisahtuen oven ulkopuolelle. Hän on ankaran mielenliikutuksen vallassa ja nojautuu seinään, peittäen kasvonsa, ja hengittää raskaasti.
SPARTACUS (tuijottaa äänettömänä lapsiin. Kuin leimahduksena näkee hän palavan kotinsa … puuhun naulatun isänsä … nauravan Liciniuksen — ja hänen sieramensa laajenevat… Mutta vihdoin tekee hän kädellään liikkeen, aivankuin tahtoisi karkoittaa jonkun ilkeän, vähäpätöisen häiritsijän ja sanoo matalalla, käheällä äänellä.) Onko Veruksen huvila kaukana tästä?
RODULF.
Se on lähellä.
SPARTACUS. Hän on ainoa, joka on kohdellut hyvin orjiaan. Siellä ovat nämä lapset turvassa…
ÄÄNIÄ.
— Mitä tämä on?
— Ovatko he armahtaneet meidän lapsiamme?
— Lyökää muurinkylkeen!
ERÄS NAISORJA (hurjasti.)
Anna sitten takaisin minunkin lapseni!
SPARTACUS. Kuulkaa minua! He ovat julmureita, mutta ei meidän tarvitse olla samanlaisia. Emmekä me ole nousseet taisteluun lapsia vastaan. Sitäpaitsi, lapset eivät ole syyllisiä, eikä heidän surmaamisensa meitä hyödytä.
CRIXUS.
Entä aarteet? Jätämmekö nekin taas?
SPARTACUS (lujasti.) Kun minut valitsitte, sanoin, ettei minkäänlaisia kulta- ja hopeaesineitä saa ottaa eikä tuoda leiriin. Ja niin kauan kun minä olen päällikkönä, noudatetaan sitä tarkalleen!
CRIXUS.
Tämä olisi tavaton saalis… Licinius on kuuluisa aarteistaan…
SPARTACUS (valtavalla voimalla.) Mutta emmehän me ole hakemassa saalista! Jokaisen on aina muistettava, ettemme ole ryöstöretkellä, vaan että me taistelemme henkemme, vapautemme, elämämme puolesta! Vihollistemme päämääränä on kullan kokoaminen — mutta me tahdomme lopettaa veljiemme kärsimykset, orjuuden… Aseita ja ruokavaroja tarvitsemme, mutta sanokaa, mitä me teemme jalokivillä, kultaisilla maljoilla ja kynttiläjaloilla? Vain eripuraisuutta ja riitaa ne toisivat keskuuteemme. Veljet! Heidän korunsa jätämme tänne!
ÄÄNIÄ.
— Oikein puhut, Spartacus!
— Pitäkööt korunsa!
— Syökööt kultansa — jos he vielä tulevat syömään!
SPARTACUS.
Ja sinä, Castus, viet heti nämä lapset Veruksen huvilaan.
LICINIA (joka koko ajan on jännittyneenä kuunnellut, tulee nopein, hermostunein askelin, syöksyy polvilleen syleilemään molempia lapsia ja sopertaa mielenliikutuksen vallassa.) Oi Brutus … oi pieni Liviani…
SPARTACUS (hämmentyneenä.)
Licinia… Sinä täällä…
LICINIA. Minä kuulin kaikki… Ja minä kiitän sinua minä kiitän sinua… Mutta mitä sinä aijot … mitä sinä tahdot … mitä sinä olet tehnyt?! Koko talomme on täynnä orjavoutien ja sotilaitten ruumiita, veri virtaa lattioilla kuin teurastushuoneessa… Miksi, miksi?
SPARTACUS. He olivat tiellämme. He tahtoivat estää meitä pelastamasta veljiämme. — (Kiihtyen.) — Katso, katso mitä isäsi on tehnyt? — (Tarttuu Licinian käteen ja taluttaa hänet kidutushuoneen ovelle; Licinia seuraa aivan kuin huumaantuneena.) — Katso, nämä ihmiset ovat kidutetut kuoliaiksi sinun isäsi käskystä! — (Osoittaa Khakun ruumista.) — Katso tuota — katso hänen selkäänsä! Ja nämä muut sulki hän tänne — jätti heidät kuolemaan nälkään. Katso heitä: he ovat kuolemaisillaan…
LICINIA (perinpohjin järkytettynä, koettaen taistella liikutustaan
vastaan.)
Mutta … mutta he ovat ryhtyneet kapinaan…
SPARTACUS (innostuen.) He eivät ole tehneet muuta kuin koettaneet taistella puolestaan… Licinia! Pieni, sidottu lintukin puolustaa itseänsä, maan matonenkin nostaa päänsä vihollistansa vastaan — eikö sitten ihminen? Mutta täällä on paljon sellaisia, jotka eivät ole tehneet edes sitä! — (Liikutettuna.) — Katso noita pieniä lapsia … katso miten heidän kätensä ovat laihat, miten heidän huulensa ovat kalpeat ja miten voimattomina huohottavat heidän pienet rintansa… He eivät ole kolmeen päivään saaneet ruokaa! Ajattele, että sinun veljesi ja sisaresi olisivat heidän sijassaan, ja sano sitten olisiko väärin, jos tulisin heidät pelastamaan?
LICINIA (kokonaan tuskan ja liikutuksen vallassa.) En voi … en ymmärrä… Oi, Spartacus! — (Peittää kasvonsa käsillään ja on vähällä kaatua. Spartacus tarttuu häneen, pitäen häntä sylissään.)
SPARTACUS (hellästi.)
Licinia… Sinäkin tarvitset vielä turvaa…
LICINIA (irtautuu Spartacuksen syleilystä aivankuin heräten ja sanoo
itsekseen tuskallisesti.)
Oi, mitä … mitä minä olen tehnyt!… Ei, ei.. — (Kääntyen
Spartacukseen.) — Minä kiitän sinua vielä kerran … mutta minä en
tarvitse sinun suojelustasi… Minä en tahdo…
SPARTACUS. Vai niin… Sinä et tahdo… — Castus, saata hänetkin Veruksen huvilaan! —
LICINIA (keskeyttää.) Sinne minä en mene! Mutta usko minua: sinulle ja joukoillesi käy vielä huonosti! Isäni … hän ei vielä tiedä… Odota…
Poistuu nopeasti.
SPARTACUS. Licinia! Älä poistu! — (Aikoo juosta Licinian jälkeen, mutta pysähtyy äkkiä.) — Ei, älkää estäkö häntä! Antaa hänen nyt mennä — hän ei kuitenkaan pääse käsistäni! Koko Rooman valtakunnassa, koko maailmassa ei tule olemaan soppea, mihin hän voisi minulta piiloutua. — Ja nyt Roomaan!
ÄÄNIÄ.
— Roomaan! Roomaan!
— Mihin panemme kuolleet?
— Niin, kuolleet?
— Jätämme tänne…
CRIXUS (kiihkeästi.) Kuulkaa! Valmistakaamme heidän kunniakseen sellainen rovio, että riittää — tämä palatsi! Sitä et ainakaan aikone kieltää, Spartacus?
HUUTOJA.
— Hyvä! Hyvä!
— Antaa mennä tuhaksi!
— Menköön tuhkana taivaalle!
CRIXUS.
Eikö niin, Spartacus?
SPARTACUS (epäröi hetken, mutta huomattuaan joukon kiihkeän mielialan,
myöntyy.)
Samantekevä! Mutta aseet ja ruokavarat pois. Ja muistakaa: ei muuta
kuin aseet ja ruokavarat!
Meluten alkavat he koota kaikenlaista rojua, joille kaadetaan öljyä. Sisään tulee Artarik, Karmides ja muut roomalaisten ylimysten varustuksissa.
ARTARIK (villillä riemulla.)
Nyt olemme valmiit!
GARIZO (kiihkeästi.)
Missä on Licinius? Eikö kukaan tiedä, missä Licinius on?
KRATINOS.
Sanoivat hänen eilen lähteneen Roomaan.
GARIZO.
Vahinko! Olisin tahtonut nähdä hänen sydänverensä!
ÄÄNIÄ.
— Oikein puhut!
— Hän olisi sen satakertaisesti ansainnut!
— Odota poikani…
ARTARIK.
Se on minun tehtäväni, Garizo!
SPARTACUS.
Ei kinasteluja! Nyt on aika lähteä kohti Roomaa!
Orjat alkavat kiireesti poistua, melu ja uhkaavat huudot täyttävät luolan.
CRIXUS (uhkaavasti.)
Heidän verensä pitää virtoina vuotaman!
ÄÄNI.
— Roomaan!
— Voi ylimyksiä!
— Voi tyranneja!
— Roomaan!
SPARTACUS (luo omituisen katseen ympärilleen: mustiin seiniin, kahlepalasiin, kuolleihin, jotka viruvat lattialla niin liikkumattomina ja hiljaisina… Samassa alkaa ulkopuolelta kuulua orjain laulun hurja, uhmaava sävel. Hänen silmänsä välähtävät ja hän kysyy matalalla äänellä.) Onko kaikki valmiina, Karmides?
KARMIDES (palava soihtu kädessä.)
On.
SPARTACUS.
Sytytä!
Karmides sytyttää, liekit leimahtavat… Ja kauempaa, yli laulun ja melun kuuluu voimakkaita, uhkaavia huutoja:
Roomaan! Roomaan!
Esirippu.