TOINEN NÄYTÖS.
Synkkä pimeys.
Tuossa pimeydessä on kuitenkin, vaikka silmä ei erota, suuri, maanalainen ergastulum — roomalainen orjaluola. Vuorenraskaana painaa matala holvikatto, ja rosoisista kiviseinistä tihkuu alinomaa vettä — niinkuin hikoilisi sanomattomassa tuskassa joku suuri, liikkumattomaksi kahlehdittu, musta hirviö. Akkunattomana, pimeänä ja ummehtuneena muistuttaa luola suunnatonta, unohdettua hautaa.
Mutta siellä on sittenkin eloa. Lattialla, likaisilla oljilla makaa noin kahdeksankymmentä orjaa, sekaisin eri kansallisuuksista ja roduista. Siinä on joitakin hienopiirteisiä kreikkalaisia ja traakialaisia, vaaleita, kookkaita germaaneja ja gallialaisia, synkkiä karthagolaisia, mustia numidialaisia, libyalaisia ja muita Afrikan kansojen edustajia. Ja vain heidän nääntynyt, läähättävä hengityksensä kuuluu pimeästä —- niinkuin kadotettujen, unhotettujen sielujen huokaukset ikuisesta pimeydestä.
Niin erilaisia kuin nämä ihmiset ovatkin, on heissä kaikissa kuitenkin jotain samanlaista: he ovat rääsyisiä, likaisia, kalpeita ja toivottomia. Jotkut näyttävät siltä kuin olisi heidät kaivettu haudoista —- niin laihoja he ovat. Toisten kasvoista taas näkyy, etteivät he aina ole olleet orjia, ovat ehkä olleet urhoollisia sotilaita, kenties päälliköitä, mutta täällä ovat he vain orjia — ja se on painanut kaikkien kasvoille tuon hirveän toivottomuuden leiman, joka tekee heidät julman ja peloittavan näköisiksi. Heidän puheensa on milloin tylsää ja välinpitämätöntä, milloin raivokasta, ja toisinaan tuntuu siltä, kuin puhuisivat kuolleet. Useiden liikkeissä on jotain kamalan hillittyä ja uhkaavaa — joka muistuttaa vahvoihin rautahäkkeihin suljettuja petoja… Perällä on mahtava rautaovi, joka johtaa kidutushuoneeseen, ja oikealla olevasta oviaukosta päästään naisorjain komeroon.
Yht'äkkiä kuuluu pimeydestä nuoren tytön kuiskaava, rukoileva ääni
TYTÖN ÄÄNI
Päästä minut! Mitä … mitä tahdot?
MIEHEN ÄÄNI (kiihkeä, sähisevä.)
Mitäkö tahdon? Sinut minä tahdon! Nyt sen tiedät!
TYTÖN ÄÄNI
Päästä minut! — (Huutaa.) — Agilo! Garizo! Auttakaa!
ERÄS ÄÄNI (väsyneesti.)
Mikä melu? Eikö saa edes nukkua…
GARIZO (äreästi.)
Mitä se on? Kuka huutaa minua? — (Sytyttää soihdun.)
Kun valo välähtää, näkyy miten orjat makaavat suut auki, nääntyneinä. Jotkut ovat heränneet melusta ja katsovat pelästyneinä ympärilleen, mutta muutamat istuvat seinustalla polviinsa nojaten, tuijottaen tylsästi ja elottomasti yhteen paikkaan kuni mielipuolet.
GARIZO (läheten komeron ovea.)
Laske irti! Heti!
KHAKU (sisältä.)
En laske! Tahdon hänet!
GARIZO (kiihtyen.) Se, mitä sanot, ei tule tapahtumaan, sillä minä tahdon hänet! Tyttö kuuluu heimooni — ja muutenkin otan hänet!
KHAKU (tulee ulos ja syöksyy Garizoa kohti.) Haa! Sinä koira! Mikä etuoikeus sinulla on olevinaan? Sanon voudille, niin saat hänet vielä tänä yönä! Hänhän on käskenyt … ja etkö muista, että täällä on jokaisella vapaus jokaiseen naiseen…
ÄÄNI (keskeyttäen.)
Se onkin ainoa vapautemme…
GARIZO (kähisee uhkaavasti.) Älä tule lähemmäksi, nauta, taikka murskaan saastaisen kallosi kuin pähkinän!
AGILO (kookas, nuori orja, heräten ja nousten seinämältä.)
Mikä meteli? Lakkaatteko kirkumasta siellä … taikka…
Yhä useammat orjat ovat heränneet melusta, ja joukosta kuuluu seuraavia
ÄÄNIÄ.
— Pysykää alallanne, hullut!
— Hiljaa, hiljaa!
— Menkää nukkumaan, senkin siat!
— Vouti kuulee!
— Eikö saa enää nukkua…?
— Ettekö ymmärrä, että vouti kuulee?
KHAKU.
Tahdon hänet!
GARIZO.
Et tule saamaan!
ÄÄNIÄ.
— Hiljaa! Hiljaa!
AGILO (uhkaavasti.) Vai niin, sinä musta libyalainen sika! Mutta jos et paikalla asetu —- niin olet sinä kuoleman! — Hildegard, tule tänne!
Naisten komeron ovelle ilmestyneiden naisten joukosta tulee nuori tyttö ja menee Agilon viereen.
VANHA NAISORJA (tyytymättömällä äänellä.) Mikä melu syntyy tässä yhdestä tyttöletukasta? Kaikki ovat saaneet täällä taipua… Ei suinkaan hän aio täällä säilyä koskemattomana?
Nauraa kuivaa, pahansuopaa naurua.
ÄÄNIÄ
— Mutta hänhän on vasta neljäntoista vuotias!
— Antakaa minun nukkua…
— Kyllä hän on jo kelvollinen!
— Hän tahtoo säilyä neitseenä!
Naurua.
VANHA NAISORJA.
Neljäntoista vuotias! Minulla oli siinä ijässä jo lapsi!
ÄÄNI.
Älkää melutko!
KHAKU.
Minä tahdon hänet!
ARTARIK (eräs suuri, synkkä germanilainen, joka koko ajan on käsiinsä nojaten istunut seinustalla ja tuijottanut eteensä, nousee ja puhuu hillityllä, läpitunkevalla äänellä.) Oi te kirotut elukat! — (Murinaa ja liikehtimistä.) — Niin, elukoita te olette! Te teette työtä kuin aasit, te teette kaiken työn — ja täällä te käyttäydytte kuin kiimaiset koirat! Teidän ainoana päämääränänne on tyydyttää himojanne — siittää uusia orjajoukkoja kirotuille herroillenne! Oi, te onnettomat raukat!
Vaieten ja häveten kuuntelevat orjat. Hetken kuluttua kuuluu muutamia
TOIVOTTOMIA ÄÄNIÄ.
— Mitä pitäisi meidän sitten tehdä?
— Niin, sanoppa se!
— Mitä me voimme tehdä?
ARTARIK. Paljon, paljon voisimme tehdä, jos te olisitte toisenlaisia! Orjien pitäisi olla rohkeita, tarmokkaita ja ennen kaikkea yksimielisiä — silloin voisimme vapautua. Mutta te olette velttoja, tietämättömiä, pelkureita, petollisia…
Hänen puheensa keskeytyy, sillä ovi avautuu ja sisään tuodaan sidottuina Karmides ja Enomanus, jonka kasvoista virtaa veri. Orjavouti apulaisineen kiinnittää heidän kahleensa seinässä lattian rajalla oleviin rautarenkaisiin. Kun se on tehty, sanoo
ORJAVOUTI (uhkaavasti ja ilkkuen.)
Siinä saatte olla huomiseen! Huomenna pääsette ristille!
ENOMANUS (tempoo raivoisasti kahleitaan, huutaen.)
Ja sinä tulet seuraksemme! Spartacus pitää kyllä siitä huolen!
Odota…!
ORJAVOUTI (nauraen pirullisesti.) Sinun Spartacuksesi minä kytken hyvin pian viereesi! Ehkä sinua ilahduttaa kuulla, että Licinius juuri antoi Clodiukselle käskyn mennä kolmentuhannen sotilaan kanssa ottamaan hänet kiinni ja tuomaan tänne elävänä tai kuolleena! — Äh! Vieläkö uhkailet, sinä kelttiläinen koira!
Orjavouti poistuu.
KIIHKEITÄ ÄÄNIÄ.
— Mitä on tapahtunut?
— Jumalien nimessä, mitä on tapahtunut?
KARMIDES.
Kapina!
ÄÄNIÄ.
— Kapina?
— Onko se totta?
— Kerro, kerro!
KARMIDES. Asia tapahtui niin, että huomenna piti alkaa kilpaleikit, ja me päätimme yöllä karata miekkailukoulusta, avata orjavankiloiden ovet ja ryhtyä kapinaan. Mutta eräs Aratus meni ilmoittamaan aikeestamme Liciniukselle ja hetken kuluttua piiritettiin miekkailukoulu; Licinius suuren sotilasjoukon kanssa astui sisään ja määräsi meistä suurimman osan vangittavaksi. Silloin Spartacus käski meidän hyökätä ja syöksyi etumaisena sotilasten kimppuun. Siinä syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta — jokainen meistä tiesi, että ellemme pääse ulos, joudumme jok'ainoa ristille. Paljon meistä kaatui, mutta Spartacus pääsi kuin pääsikin suuren joukon kanssa vapauteen!
ÄÄNIÄ.
— Mitä sinä puhut ..?
— Onko se totta?
— Miten jouduitte vangiksi?
ARTARIK
Kaatuiko sotilaita paljon?
KARMIDES. Ainakin kahta vertaa enemmän kuin meitä! Minulle kävi niin onnettomasti, että heittivät takaapäin verkon ylitseni — ja siinä olin kuin kärpänen! Viimeiseksi näin miten Aratus-petturi seisoi siellä sotilaitten takana voitonriemuisena… Mutta keskellä tulisinta taistelua ryntäsi Spartacus sivuun, tappaen kaksi sotilasta, ja lävisti petturin! Spartacus oli sanonut sen hänelle, ja minkä hän kerran sanoo, se tapahtuu ehdottomasti! Ja te saatte nähdä, että hän pelastaa meidät kaikki!
ÄÄNIÄ.
— Olisiko se mahdollista…?
— Ne tuhoavat hänet. Capuassa on niin paljon sotajoukkoja.
KARMIDES (innostuen.) Oh! Te ette tunne Spartacusta. Häntä ei tuhoa mikään! Jospa vain olisitte äsken nähneet hänet taistelussa! — Te voitte aavistaa, että siinä ovella ja eteisessä syntyi tavaton tungos, mutta Spartacuksella yksin oli tilaa — kaikki, jotka hänen lähelleen joutuivat, ne kaatuivat… Niinkuin hirmumyrsky raivaa itselleen tien, kaataen armotta kaiken mitä eteen sattuu — samoin lakaisi itselleen tien Spartacus! Ja hänen jälessään ryntäsivät kaikki…
ARTARIK (keskeyttäen.) Sellainen taistelu siellä ylhäällä, ja me täällä kirotussa luolassa emme tiedä mitään… Kunhan hän nyt vain voisi pitää puoliaan?
ÄÄNIÄ.
— Ah, ja me emme voi tehdä mitään!
— Oi, jospa hän voittaisi!
KARMIDES. Minä tiedän hänen voittavan. Hän ryntää orjavankiloihin, vapauttaen orjat — siellä on joukkoja loppumattomiin! Ja meitä hän ei unohda — te pääsette kaikki vapaiksi!
ARTARIK. Vapaa! Miten oudolta ja kummalliselta kuuluukaan tuo sana! Vapaa … vapaa… — (Synkästi.) — Ei, se on mahdotonta.
KARMIDES.
Luottakaa vain Spartacukseen!
RODULF (hiljaa ja synkästi.)
Meidän on turha toivoa…
AGILO (haaveillen.) Jospa vielä kerran pääsisikin vapaaksi… Yöt, päivät kulkisin, kunnes olisin kotimaassa, kotona… Sitten nousisin minä vuoriston korkeimmalle huipulle, sille, jonka peittää ikuinen, hohtava lumi … ja antaisin katseeni liitää yli kukkuloitten, järvien ja loppumattomien metsien… — Vieläkö muistat kotiamme, Hildegard?
HILDEGARD (nyyhkien.)
Muistan … muistan…
RODULF (peitetyllä hellyydellä.)
No, no, älkää nyt muistelko mitään…
KARMIDES (heltyen.)
Älä nyt itke…
AGILO (Karmidekselle.) Hän oli niin pieni silloin, kun meidät tänne raahattiin, siitä on niin kauan … ja kuitenkin hän muistaa. — (Hildegardille.) — Älä nyt itke — ehkä pääsemme vielä kotiin… Ajattele, miten äiti ilostuisi, kun sinä olet noin suuri tyttö! — (Hiljemmin.) — Jos hän vielä elää…
HILDEGARD (painaa itkien päänsä veljensä rinnalle.)
Emme näe häntä enää…
KARMIDES. Ole huoletta, tyttöseni! Spartacus tulee varmasti tänne, ja silloin olet sinä vapaa kuin lintu! — (Hiljemmin, aivankuin uneksien.) — Minullakin oli sisko, samanlainen kuin sinäkin… Ja iltasin kun aurinko laski mereen, kun kaikki hohti kullalta ja purppuralta ja satakielet lauloivat … silloin oli minulla aina tapana kävellä hänen kanssaan puutarhassa… Ah, minä muistan vielä erään hiekkakäytävän, jonka kummallakin puolen kasvoi ruusuja ja orvokkeja — vain ruusuja ja orvokkeja… Ja niiden tuoksu…
ENOMANUS (keskeyttäen, synkästi.)
Älä puhu turhia, Karmides. Mehän istumme täällä — kahleissa…
Karmides antaa päänsä vaipua.
AGILO
Minä uskon, että me vielä pääsemme vapaiksi … pääsemme kotiin…
GARIZO (kolkosti.)
Minulla ei ole enää kotimaata — sen ovat roomalaiset hävittäneet.
Minulla ei ole kotia — sen ovat roomalaiset polttaneet. Minulla ei ole
ainoatakaan omaista — kaikki omaiseni ovat roomalaiset surmanneet…
Kukaan ei minua odota — ei kukaan…
Peittää kasvonsa, kiristellen hampaitansa.
ARTARIK Minäkin tahtoisin vielä päästä vapaaksi… Ja sitten en enää toivoisi muuta kuin saada yhden ainoan kerran johtaa joukkoani — samaa, kaikkitallaavaa ratsujoukkoa, jota johdin ennen! — Tiedättekö, minne sen johtaisin? Roomaan! — (Raivostuen.) —- Verimereen tahtoisin upottaa nuo kirotut mässääjät!
RODULF
Turhaan raivoat sinä, Artarik. Emme voi mitään…
Äänettömyys.
KHAKU Sinä Agilo, sinä Garizo olette vihaisia minulle, ja minä olen tehnyt väärin… Mutta miksi olisin parempi? Sillä jos minulle sanottaisiin: valitse, jää tänne luolaan, tahi mene heti yksinäsi kuolemaan keskelle aavikkoa — niin ilolla menisin aavikolle! — Vaikka jano siellä kuivaisikin kurkkuni, vaikken enää koskaan näkisi yhtään palmua … yhtään pientä, vihreätä pensasta … niin näkisin minä kuitenkin keltaisen hiekan, sinisen taivaan… Minun ylitseni puhaltaisi vapaa, kuuma tuuli ja aurinko … hehkuva aurinko suutelisi minua kuolinhetkelläni… Mutta täällä … täällä me kuihdumme kuin palmut, jotka eivät saa milloinkaan aurinkoa nähdä…
Äänettömyys.
ARTARIK Älkäämme enää puhuko turhia… Meidän täytyy ajatella mitä voisimme tehdä.
ÄÄNIÄ.
— Niin, todellakin.
— Mitä me voimme?
ARTARIK. Minä luulen, että voisimme murtautua jotenkin täältä ja sitten yhtyisimme Spartacuksen joukkoon…
ÄÄNIÄ.
— Nouskaamme kapinaan!
— Emme pääse täältä…
— Ovet säpäleiksi!
Syntyy liikettä ja melua. Viimeisetkin nukkuneet heräävät, syöksähtävät ylös hieroen silmiään, käsittämättä mistä on kysymys.
RODULF (vaatien hiljaisuutta.) Mitä te aijotte, hullut? Mitä te voitte kapinoillanne? Herroja ja orjia on aina ollut ja tulee olemaan vastakin. Ja mitä ovat orjat ennen voittaneet kapinoilla? Ruoskintaa, ristiinnaulitsemista… Minä muistan miten Sicilian orjakapinan aikana…
HUUTOJA.
— Tuki suusi, vanha korppi!
— Hän puhuu totta!
— Meidät ruoskitaan!
— Meidät naulitaan ristille!
ARTARIK (kiihkeästi.) Kuulkaa minua! Eikö meitä nyt ruoskita pahemmin kuin koiria — eikö joukostamme jok'ainoa päivä viedä veljiämme ristille, piinapenkkiin? Eikö meitä kiduteta syyttömästi? Haa! Me elämme vain heidän hyväkseen, heidän huvikseen! Kuolema on satakertaisesti parempi kuin meidän elämämme…
Hänet keskeyttävät kiihkeät, raivoisat
HUUDOT.
— Parempi on kuolema kuin tämä elämä!
— Meitä kidutetaan nälällä!
— Emme voi mitään!
KARMIDES.
Älkää huutako, meidän täytyy ajatella, miten voisimme…
HUUDOT.
— Katsokaa katkaistua kättäni!
— Kapinaan!
— Kuolemaan!
Naisorjain komeron ovelle ilmestyy useita puolialastomia, kalpeita ja pelästyneitä naisia, ja muutamat lapset alkavat itkeä.
ARTARIK. Älkää huutako! Ettekö ymmärrä, että meidät kuullaan! Meidän täytyy suunnitella, saada aseita ja sitten päästä yhteyteen toisten kanssa…
Äkkiä aukenee ovi ja orjavouti ilmestyy ovelle — ja silmänräpäyksessä syntyy haudan hiljaisuus; lapsetkin lakkaavat itkemästä — hekin hienolla vaistollaan käsittävät, että jotain tavatonta on tuossa äkillisessä hiljaisuudessa… Vouti silmäilee hetken orjajoukkoa pahaenteisin, uhkaavin katsein ja kysyy vihdoin hitaasti:
VOUTI.
Mitä täällä on?
Pitkä, kiduttava hiljaisuus — ja yht'äkkiä syöksyy Garizo raivokkaasti kiljaisten voudin kimppuun, iskien häntä kivellä päähän; vouti lyyhistyy maahan, jääden siihen tunnottomana makaamaan.
HUUTOJA (kauhistuneita, epätoivoisia ja hurjia.)
— Mitä sinä teit?
— Hän kuoli!
— Olemme hukassa!
— Nyt joudumme kaikki ristille!
— Kuolema voudeille!
— Kapinaan!
— Jumalat, me olemme hukassa!
— Ulos! Mennään pois!
— Me olemme hukassa!
— Kapinaan!
Joukko liikehtii, se aikoo rynnätä ulos orjavankilasta, muutamat ovat jo ovella —- mutta silloin syöksyy portaita alas Licinius, ja kaikki seisahtuvat kuin naulattuina.
LICINIUS Mikä melu? — (Huomaa voudin.) — Haa! — (Kääntyy nopeasti takaisin sulkien oven.)
Painostavan hiljaisuuden keskeyttää vain epätoivoinen kuiskaus: Me olemme hukassa! — Ja hetken kuluttua ryntää Licinius miekka kädessä uudelleen sisään orjavoutien ja sotilaitten seurassa.
LICINIUS (huutaa uhkaavasti.)
Mitä täällä on tekeillä? Mitä? Vastatkaa, koirat!
VOUTI (toipuen.)
Kapina, herra … täydellinen kapina…
LICINIUS
Kuka täällä kapinoi?
VOUTI (osoittaen useita.)
Tuo, tuo ja tuo … kaikki!
LICINIUS (uhkaavasti.) Vai haluatte tekin kapinoida! No, kyllä minä valmistan teille kapinan! Koirat! Likaiset siat! Viekää heidät tuonne kidutushuoneeseen! Puhkaiskaa heidän silmänsä, pankaa heidät piinapenkille! Tuo, tuo ja tuo heti ristille! Ristille!
Orjat seisovat lamaantuneina ja näkevät kauhukseen, miten suuri rautaovi avataan ja orjavoudit alkavat raahata heidän tovereitaan sinne. Kolme orjaa lähetetään heti ylös rappusia — ristiinnaulittaviksi.
LICINIUS (osoittaa Artarikia, Garizoa ja muutamia muita, sanoo julman hymyn väreillessä huulillaan.) Näitä ei saa ruoskia. Ei! Mutta hengellänne vastaatte, etteivät he karkaa! Kahleisiin! — Nyt aluksi!
KHAKU (on ryhtynyt vastarintaan. Hän huitoo hurjasti ympärilleen, niin
että useita sotilaita kaatuu, ja huutaa.)
Oh, te koirat! Te saatte vielä katkerasti tätä katua! Odottakaa! —
(Orjat alkavat liikehtiä.)
LICINIUS
Tukkikaa hänen suunsa! Repikää kieli hänen kidastaan!
Kahta raivokkaammin hyökätään hänen kimppuunsa. Uusia voimia saapuu apuun, hänet kaadetaan vihdoin lattialle, mutta sieltäkin, sätkyttelevän joukon alta, yli naisten kirkunan ja lasten itkun, kuuluu hänen raivosta käheä, mieletön äänensä:
— Odottakaa! Kaikki saatte … pian!
Kuuluu kipeä älähdys ja:
ORJAVOUTI (hypähtää ylös verisin sormin ja huudahtaa.)
Oh! Se puri sormeni poikki!
LICINIUS.
Pankaa hänet piinapenkille!
Vielä kuuluu Khakun tukehtunut kähinä: Odottakaa, odottakaa…
LICINIUS (ivaten.)
Odota nyt vain itse hetkinen! Sinä kyllä rauhoitut!
Myöskin Agilo on ryhtynyt vastustamaan, mutta hänet on heti saatu sidotuksi. Kun häntä raahataan toiseen luolaan, huutaa hän epätoivoisessa raivossa.
AGILO
Tappakaa minut heti! Tappakaa heti! Tappakaa heti!
LICINIUS (kylmästi.)
Puhkaiskaa hänen silmänsä — heti!
Perimäisessä luolassa on jo kaikki valmista; ruuvipenkeillä viruvat soihtujen himmeässä, kellertävässä valossa luonnottomasti venytetyt, liikkumattomat ruumiit. Suuri rautaovi suletaan ja heti kuuluu sen takaa Agilon tukahutettu parkaisu ja sen jälkeen toinen.
HILDEGARD (syöksyen epätoivoisesti paksua rautaovea vastaan.)
Agilo! Veljeni, veljeni, veljeni! — (Huutaa hurjasti.) —
Viekää minutkin tuonne!
LICINIUS (miltei makeasti.)
Sinä tahtoisit seurata veljeäsi?
HILDEGARD.
Tahdon!
LICINIUS.
Hyvä on. Sinä saat seurata häntä — Manalaan. — Viekää hänet ylös!
Häneen tartutaan ja lähdetään kulettamaan ylös rappusista.
Rautaoven takaa alkaa kuulua ruoskien vinkuna ja läiske, ruoskittavien tuskallinen ähkynä ja voihke. Joku nainen kirkasee vihlovasti, lapset itkevät ja muutamat naiset heittäytyvät maahan Liciniusta kohden ja joukosta kuuluu kauhistuneita, rukoilevia
ÄÄNIÄ.
Armoa, herra! Armoa!
LICINIUS.
Teidän vuoronne tulee heti!
ÄÄNIÄ.
Armoa, armoa!
LICINIUS (seisoo korkeana ja voimakkaana kädet ristissä rinnallaan luolan ovella ja ilkkuu kylmällä, raa'alla äänellä, joka kuuluu yli ruoskanläiskeen, voihkeen ja itkun.) Kas niin! Siinä on teille armoa! Siinä on teille kapinaa — siat!
Esirippu.