II.
Saattaapa sanoa, ettei isä voi hellemmin rakastaa lastaan kuin hän poikaansa rakasti, — hän suorastaan jumaloi tätä.
Työhön lähtiessään hän aina viimeiseksi vilkaisi nukkuvaa pienokaista ja palatessaan hän ensimmäiseksi kysyi tämän vointia. Ja luonnollisesti hän piti lastaan aivan ihmeellisen viisaana ja kehittyneenä. Jo kolmen kuukauden vanhana hän opetti sen voimistelemaan; antoi pienokaisen tarttua pikkusormiinsa ja kohotti siitä istualleen. Hän seurasi sen ruumiillista ja henkistä kehitystä mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Miten iloinen hän olikaan, kun ensimmäinen pieni, valkea hammas alkoi näkyä. Hänen täytyi kerta toisensa jälkeen koetella sen terävyyttä sormellaan. Ja kun niitä ilmestyi useampia, sai pikkuinen mielinmäärin pureskella isän sormia. Hän pesi kätensä sitä tarkoitusta varten mitä huolellisemmin ja ylpeänä näytteli, miten syvät lovet se oli jaksanut purra. Ja mikä riemu syntyikään, kun pikku Matti otti ensimmäiset horjuvat askeleensa. Silloin isän täytyi yhtämittaa opettaa häntä kävelemään, vietellä yhä uskalletuimpiin yrityksiin, kuten tuolilta toiselle, ja pian poika pääsikin yli lattian.
Kun poikanen sitten alkoi puhua jokeltaa, ei isällä enää vapaina hetkinään ollut aikaa muuhun kuin seurusteluun pikku miehen kanssa. Ja tästä ahkerasta yhdessäolosta poika kehittyikin ihmeteltävän nopeasti. Lukemattomat olivat ne kysymykset, joilla hän osasi vaivata isää, mutta tämä oli yhtä väsymätön. Kun vähänkin oli aikaa, lähdettiin ulos kävelemään, talvisin potkukelkalla ajamaan, mäkeä laskemaan. Toisinaan ruvettiin lumisotaankin ja rakennettiin yhdessä kokonaiset linnoitukset vahvoine pattereineen.
Kun Matti tuli kolmivuotiaaksi, laittoi nuori isä jo aikaisin syksyllä pienet sukset. — Ja kun ensimmäinen suurempi lumi vihdoin satoi, oli se isälle ja pojalle aivankuin juhlapäivä. Vaikea oli sanoa kumpi oli innostuneempi ja iloisempi, kun he yhdessä sukset kainalossa menivät pihalle. Tietysti ei nuoremman hiihto ensin tahtonut onnistua, mutta vanhempi oli väsymätön opettamaan ja oppilas innokas pääsemään samalla tavalla »kuin isäkin». Ja muutaman päivän kuluttua hän jotenkuten pääsi eteenpäin, yrittipä jäljitellä »pohjalaistakin». Se tuntui isän mielestä niin harvinaiselta, että hän kuvitteli jo pojastaan nousevaa suurhiihtäjää!
* * * * *
Ja suvella!
Jokaisena sunnuntaina matkustettiin maalle erään lähijärven rantaan, ja äiti otti voileipiä ja kahvivehkeet mukaan. Kun nuotio oli sytytetty, silloin riisuutuivat miehet nopeasti, uimahousut päälle, — ja sitten yhdessä järveen pulikoimaan! Mutta isän kesäloman aikana vasta iloa riitti! Silloin muutettiin maalle äidin kotiin ja urheiltiin kaiket päivät alastomina ja välillä pistäydyttiin joessa. Lopulta ei nuori »urheilija» tahtonut nähdäkään muita vaatteita kuin pienet uimahousunsa, — ja syyspuolella oli hänen ihonsa yhtä ruskea kuin villimmän intiaanipoikasen nahka. Isä osoitti sitä jokaiselle yhtä suurella ylpeydellä kuin poikakin.
Sen raavaita talvena jo hiihdettiin aika kyytiä. Usein mentiin läheiseen metsään, — ja sielläkös oli paljon nähtävää! Mistä oli jänis loikkinut, mistä kettu sipsutellut, milloin olivat peltokanat käyneet oraspellolla aterioimassa ja sitten kuoputtaneet lumeen syviä kuoppia, joihin oli jätetty korvaus yösijasta. Ja nämä kaikki vaativat pitkiä selityksiä vanhemman puolelta. Väliin he innoissaan etääntyivät yhä kauemmaksi, kunnes lopulta nälkä muistutti, että pitäisi palata äidin luokse. Jos pikkumies paluumatkalla väsyi, silloin isä köytti hänet selkäänsä suurella kaulahuivillaan. Ja kun hän sitten uljaasti suksiaan heiluttaen ratsasti kotiin isän tasaisesti keinuessa, niin molempien silmät loistivat ilosta.
Niin tuli isästä ja pojasta vähitellen hyvät toverukset. Poika oli niin kiintynyt isäänsä, että äiti oli toisinaan aivan mustasukkainen heitä katsellessaan. Isä oli poikaselle miltei rakkaampi kuin äiti.
Niin tuli Matti viiden vuoden vanhaksi.