III.
Sen päivän iltapuolella satoi rankasti, vaikka aamupäivä oli ollut helteinen. Ja kun hän palasi työstä, oli esikaupungin ennen pölyinen tie täynnä vesilätäköitä. Keväiset nurmikot loistivat kosteina ja heleänvihreinä iltapäiväauringon paisteessa ja puitten lehdillä kimaltelivat vesipisarat kuin kirkkaat helmet. Ilma oli niin raikasta ja sulotuoksuista, ja se vaikutti kuin jokin virkistävä juoma. Hän veti sitä täysin henkäyksin keuhkoihinsa ja hänen mielensä oli niin reipas, kevyt ja iloinen. Hän päätti kotiinpäästyään lähteä uimaan ja ottaa Matin pyörälleen, — saisi hänkin tulla taas pulikoimaan, kun vesi on niin lämmintä..
* * * * *
Mutta saavuttuaan kotiin kohtasi häntä tyrmistyttävä näky. Hänen vaimonsa oli polvillaan vuoteen vieressä itkien ja väännellen epätoivoisesti käsiään; eräs naapurin vaimo seisoi vierellä neuvottomana, — ja vuoteella virui tiedottomana pikku Maiti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin liitu, silmät suletut, ja hiljaa valittaen aukoili hän suutaan kuin kuivalle heitetty kala.
Mies ei voinut sanoa mitään. Ennen tuntematon tuskallinen heikkous valtasi hänen koko olemuksensa kuin väkevä myrkky. Hänen täytyi nojautua ovipieleen, jottei kaatuisi, ja hän hengitti niin raskaasti kuin näkymätön koura olisi kuristanut hänen kurkkuaan. Vihdoin hän käheästi sopersi:
— Mitä, mitä on…?
— Matti putosi puusta… Hän oli äsken tajuissaan, mutta meni taas tiedottomaksi…
— Lääkäri, lääkäri… onko haettu…?
— On. Mari on juuri hakemassa…
Äkkiä hyökkäsi vaimo hänen syliinsä. Hänen kasvonsa olivat kauhusta vääntyneet, silmät turvonneet ja hän hoki kuin mielipuoli:
— Hän kuolee… hän kuolee… kuolee…
Mies ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänen poikansa saattaisi kuolla, — ja nyt se ajatus hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivokas peto. Tietämättä mitä hän teki, puristi hän vaimoansa rintaansa vastaan ja tukehtunut voihkina tunkeutui hänen rinnastaan.
Sitten syöksyi hän vuoteen viereen ja tarttui poikansa pikku käsiin, silitti ja hyväili niitä epätoivoisesti. Mutta ne olivat veltot ja voimattomat, — vain silloin talloin tuntui niissä heikko väristys…
Se palautti äkkiä hänen toimintatarmonsa. Hän nousi, niinkuin olisi päättänyt taistella poikansa elämästä vaikka koko maailmaa vastaan. — ja hänen äänensä karahti oudon terävänä:
— Lääkäri, missä se viipyy? Sen täytyy pian tulla.
— On siitä jo aikaa, kun Mari lähti hakemaan…
Sanaa sanomatta syöksyi hän ulos, hypähti pyörälleen ja lähti hurjaa vauhtia kaupunkia kohden. Hän polki niinkuin häntä olisi ajettu takaa tai isketty yhtämittaa. Ja nuo iskut olivat kaksi sanaa, jotka yhtämittaa iskivät, kolkuttivat hätien sydäntään; ne nakuttivat säännöllisesti kuin kellu: Poikasi kuolee! Poikasi kuolee!
Maantiellä oli vilkas liike, sillä ihmiset palasivat juuri työstä, mutta hän ei välittänyt, vaikka loka pärskyi pyöristä, hän ei välittänyt vaikka olisi ajanut jonkun kuoliaaksi. »Poikani kuolee» — kaikui hänen sielussaan, eikä hän muusta tahtonut tietää.
Kun hän saapui karkeille katukiville, niin hänen pyöränsä aivan hyppeli. Eräässä kulmassa seisoi joukko nuoria miehiä, jotka eivät näyttäneet aikovan väistää. Mutta hän ajoi ihan vimmattua vauhtia suoraan joukkoa kohden ja karjasi hurjasti:
— Pois tieltä!
Ja nuorukaiset väistyivät miltei pelästyen. Hekin huomasivat, että tuossa pitkässä, jäntevässä miehessä, hänen käheässä äänessään oli jotain kauhistavaa, että häntä on paras välttää. —
Kuin myrskytuuli riensi hän lähimmän lääkärin rappusia ylös. Hän soitti kiivaasti, ja kun palvelustyttö tuli avaamaan, huohotti hän vaivaloisesti:
— Onko tohtori kotona?
— Ei ole.
— Missä?
— Hän on maalla…
Ja niine hyvineen juoksi hän alas.
Toinenkaan lääkäri ei ollut kotona, ja tuska, raivo ja epätoivo valtasi hänet. Mitä, mitä tämä on? Hän lähti taas ajamaan kaupungin pääkatua myöten erään tunnetun lääkärin asuntoa kohti, mutta huomasi sisarensa tulevan ajurilla saman lääkärin kanssa vastaan. Hän käänsi pyöränsä, ajoi vaunujen sivuun ja sopersi hengästyksestä katkonaisella äänellä:
— Hän kuolee… mennään pian…
Ja enempää selittämättä ja odottamatta lähti hän hurjaa vauhtia eteenpäin asuntoansa kohden.
Kun hän saapui kotiin, oli lapsiparka tullut jo tajuihinsa. Pieni pää kääntyi yhtämittaa sivulta toiselle, hänen silmänsä olivat luonnottoman terävät, kuivat ja tuijottavat, eikä hän näyttänyt lainkaan huomaavan isän tuloa. Hänen pienet sormensa haparoivat yhtämittaa kuin apua etsien, ja kun isä antoi sormensa, puristivat ne uskomattoman kovasti. Hän vaikeroi yhtämittaa haikeasti, ja joka kerta vääntyi pieni suu ammolleen ja huulet olivat jo sinertyneet. Hänen pienet jalkansa vain näkyivät peitteen alla, velttoina ja liikkumattomina kuin kuolleen ruumiin.
Hirveä aavistus valtasi isän, hän tarttui päähänsä kuin olisi se ollut halkeamaisillaan, hän syöksyi vuoteen viereen, ja painaen huulensa pojan poskea vastaan ähkyi hän tuskallisesti:
— Matti, tunnetko sinä isän…? Isä se on, isä…
— Isä… auta… — sai poika vain katkonaisesti soperretuksi.
Tästä ymmärsi mies, että poika oli täydessä tajussaan ja kuvitteli lapsenmielessään, että isä voi aina auttaa. Ja mitä hän nyt voi, ei mitään!
— Heti tulee tohtori, — puhui hän lohduttaen. — Kärsi vielä vähän…
Hän hypähti ylös. Missä ne viipyvät? Hänen poikansa kuolee ja ne tulevat kuin etanat! Tuska ja raivo alkoi hänessä kuoltua. Hän juoksi ulos ja aikoi lähteä vastaan, mutta silloin näki hän ajurin lähenevän.
— Nyt lääkäri tulee! — sanot hän vaimolleen, — Mene sinä, rakas ystävä, siksi aikaa kyökkiin… ihan sinä menehdyt…
* * * * *
Ylimalkaisesti silmäten lääkäri jo huomasi, että selkäranka oli katkennut. Hän sanoi sen hiljaa miehelle ja ilmoitti, että sairas olisi vietävä sairaalaan.
Innokkailla pyynnöillään sai mies lääkärin suostumaan siihen, että sairas saa olla kotona, kun palkataan sairaanhoitajatar käymään tarpeen mukaan hänen luonaan.
Kun lääkäri aikoi tarkastaa poikaa, huusi tämä niinkuin hänen jäseniänsä olisi revitty irti. Hänen silmänsä laajenivat tuskasta ja kauhusta, hänen kasvoilleen tuli niin hirveä ilme, että mies muuttui aivan kalpeaksi ja änkytti vapisevalla äänellä:
— Ei, hänelle täytyy antaa jotakin, mikä kuolettaa tuskat Hän ei voi kestää sitä…
— Niin, kyllä se taitaa olla parasta, — sanoi lääkäri hiljaa. Ja hän ruiskutti morfiinia lapsen käsivarteen.
Poikaparan valitus alkoi vähitellen heikentyä ja silmät muuttuivat himmeiksi. Ja vaikka hän nytkin valitti, sai lääkäri kuitenkin suoritetuksi tarkastuksensa loppuun.
— No, miten on laita? Jääkö hän elämään…? — kyseli mies miltei hengitystään pidättäen.
— Sitä ei vielä voi varmaan sanoa. Mutta vaikka hän jää elämäänkin, tulee hänen koko alaruumiinsa halvatuksi…
— Halvatuksi! — toisti mies oudon käheällä äänellä. — Jalatkin…?
— Niin, sitä ei missään tapauksessa voi auttaa. Mutta minä pelkään pahinta. Ehkä kuitenkin olisi parasta kutsua myöskin tohtori S. tarkastamaan häntä.
— Niin, herra tohtori! — huudahti mies ja jatkoi kiihkeästi kuin rukoillen. — Tehkää kaikki mitä suinkin voitte… Ei mitään kustannuksia säästetä… Minä korvaan kaikki… Kun hän vaan parantuisi… vähänkin…
— Tietysti teen kaiken voitavani. Mutta tässä ei paljoa voi…
— Jos tohtori antaisi usein tuota lääkettä, koska se auttoi nytkin…
Äsken oli niin kamala katsella…
— Ei sitäkään uskalla usein antaa. Mutta minä määrään veronaalia. Tuon ruiskeen vaikutus kestääkin nyt ehkä aamuun asti. Minä tulen taas silloin katsomaan…
Yöllä, kun morfiinin vaikutus alkoi loppua, alkoi poikaraukka yhä äänekkäämmin valittaa. He istuivat molemmat vuoteen vieressä, ja vaimon kasvot kalpenivat yllä enemmän, hänen ruumiinsa alkoi väristä kuin ankarassa vilussa. Lopulta mies tarttui hänen käteensä sanoen hiljaa ja hellästi:
— Aune, niinä pyydän, että koettaisit hiukan mennä nukkumaan… Sinä et voi tätä auttaa. Ja, ja sinä tulet sairaaksi…
— Ei, minä en voi mennä! En voi…
Miehenkin voimat tahtoivat loppua, katsellessaan pienokaisensa kärsimyksiä. Ja hänen täytyi tuntikausia katsella noita tuntemattomiksi vääristyneitä kasvoja, noita silmiä, jotka tuijottivat niin kauhean terävinä ja rukoilevina. Hänen oli vaikea ymmärtää, että kaikki oli totta. Vielä eilen olivat he olleet uimassa, ja Matti oli nauraen ratsastanut hänen selässään, kun hän ui syvemmälle.
Ja nyt hän makaa tuossa tuollaisena, — hän kuolee…
Mies tuijotti kauhistuneena, miten pienet kädet tempoilivat ja hapuilivat, — ja pienokaisen lyhyt elämä kiiti hänen sielunsa silmien ohi kuin kaunis uni. Hän muisti lukemattomia, huvittavia yksityisseikkoja: pieniä kepposia, päähänpistoja ja kysymyksiä isän huvittamiseksi. Ja nyt hän vasta käsitti, miten paljon onnea ja iloa pienokainen oli tuonut heidän elämäänsä.
Ja nyt hän kuolee…
Lapsi aukasi taas nuo kummalliset, läpitunkevat silmänsä, — niinkuin olisi pelännyt, että hänet jätetään yksin. Isä kumartui ja kysyi:
— Tahdotko mitään?
— Jano… — kuiskasi vain poika. Ja jotain outoa ja kauheata oli hänen lyhytsanaisuudessaan — hänen, joka ennen niin iloisesti liversi.
Mies kaasi varovasti hänen suuhunsa marjavettä, ja hänen pikku hampaansa kalisivat lusikkaa vastaan.
— Tahdotko jotain muuta? — kysyi mies.
Pitkään aikaan ei pienokainen voinut sanoa mitään, hänen kasvonsa vääntyivät ja pikku kynnet miltei painuivat isän sormeen. Vihdoin hän valitusten lomasta kuiskasi:
— Älä… jätä… Mattia…
— Ei, isä ei jätä enää koskaan Mattia…
Ja tuosta tuskallisen terävästä katseesta oli hän näkevinään kiitoksen, vaikkei poika voinut sitä sanoin sanoa.
Hänen vaimonsa oli aivan menehtymäisillään katsellessaan lapsensa tuskia. Lempeällä väkivallalla sai mies hänet toiseen huoneeseen.
Lapsen valitukset muuttuivat yhä sydäntäsärkevämmiksi, — aivankuin pieni lintu olisi kuolemaisillaan piipittänyt. Hänen kätensä haparoivat kiivaasti, ja tuo kuiva, tuijottava katse harhaili ympäri kuin apua etsien, ja vihdoin sopersi hän rukoillen:
— Polttaa… polttaa… Auta isä…
Silloin tuntui miehestä, että lian menettää järkensä. Hän hypähti ylös, ja tukkien korviaan käveli hän muutaman kerran lattian poikki. Mutta kun ei valitus vaiennut, lyyhistyi hän vuoteen viereen ja painui kasvonsa hentoja käsiä vastaan, vaikeroiden:
— Mitä minä teen… mitä, mitä? isä ei voi mitään…
Silloin se ensikerran leimahti hänen mieleensä —
— Niin, hän pääsisi rauhaan, — kuiskasi hän itsekseen. — Mutta ei — ei, sitä ei voi tehdä…
Ja kuitenkin. Hirmuista on mitään tekemättä katsella noita kärsimyksiä.
Ja kun hän jäisi halvatuksi, jos elämäänkin jäisi…
Peloittava taistelu alkoi riehua isän rinnassa. Vaikka hän olisi mihin suuntaan ajatellut, niin kaikkialla oli yhtä mustaa, toivotonta ja kauheata. Hän ei ollut itkenyt viiteentoista vuoteen, mutta nyt hän äkkiä alkoi itkeä — niin rajusti ja sydäntäsärkevästi kuin vaan sellaiset itkevät, jotka eivät pitkiin aikoihin ole itkeneet. Koko hänen voimakas ruumiinsa hytkyi, ja hänen rintansa nousi ja laski niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan.
Mutta ihmeteltävällä ponnistuksella hillitsi lapsi valituksensa ja tuskansa ja kuiskasi katkonaisesti:
— Isä, älä itke… Matti paranee sitten… oikein pian…