V.
Aamulla aikaiseen hän jo pukeutui ja lähti ulos. Ja kun panttilainakonttorin ovet avattiin, astui hän ensimmäisenä sisään ja panttasi kellonsa ja sormuksensa.
Sieltä ajoi hän suoraa päätä asekauppaan ja pyysi nähdä pistooleita. Hänelle tuotiin useita nähtäväksi, mutta hän valitsi kaikkein pienimmän Brovning-pistoolin, jonka kaliiberi oli vain kuusi millimetriä. Hän osti myöskin patruunia, ja nuo pienet, sileät nikkelikuulat näyttivät niin vaarattomilta, — ne eivät tekisi suurta reikää läpimennessään.
Se tuotti hänelle kummallista lohdutusta. Hän ihmetteli, miten saattoi olla niin kylmäverinen.
Mutta kun hän ajoi pyörällä asuntoansa kohden, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi. Hän hiljensi vauhtiaan, mutta kun mökki aikoi näkyä, täytyi hänen nousta pyörältä ja seisahtua. Hänen aivonsakin tuntuivat tylsiltä. Ja kun hän koetti tehdä joitakin huomioita, havaitsi hän kuin unessa, että aamu oli kaunis, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja suuressa piilipuussa lauloi yksinäinen leppäkerttu korutonta lauluaan…
Yhtäkkiä hän muisti kuulleensa samallaisen linnunäänen samanlaisena aamuna, — mutta missä?
Vihdoin hän muisti luon aamun, — viisi vuotta sitten. Hän oli taas näkevinhän kastehelmiä välkkyvän ruohokentän, lehmukset ja synnytyslaitoksen suljetun pääoven, kaikki, kaikki. Lukemattomat muistot syöksyivät hänen sieluunsa, hän tunsi hämärästi, että juuri nämä kaksi päivää ovat hänen elämänsä tärkeimmät: silloin sai hän elämänsä suurimman lahjan, ja nyt, viiden vuoden jälkeen, juuri tänä aamuna, hän sen menettää. Kesäaamuna hän tuli, kesäaamuna hän poistuu — ja jättää jälkeensä pimeän syksyn…
Ja hän oli toivonut niin paljon.
Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän taas tuon heikon valituksen. Ja sisään astuessaan oli hänen vaimonsa polvillaan vuoteen vieressä ja hänen silmänsä olivat itkusta punaiset.
— Miten kauhean kalpea sinä olet! — huudahti hänen vaimonsa pelästyneenä. — Mitä… mikä sinun on…?
— Vai niin… onko niin, — puhui mies hämillään. — Se johtuu kai siitä, etten ole nukkunut.
— Etkö söisi vähän? — pyysi taas vaimo huolestuneena.
— En vielä näin aikaisin syö, — vastasi mies ja hänen äänensä värisi omituisesti. — Mutta tiedätkö, kun tuossa maantiellä tuli juuri eräs toveri vastaan ja sanoi, että Valeriana huojentaa kipua tällaisissa tapauksissa. Eiköhän sitä pitäisi koettaa? Jos sinä menisit apteekista hakemaan, — joudut vähän ulkoilmaankin…
— Niin, kyllä minä menen…
Vaimo pukeutui kiireesti, ja kun hän oli valmis, seisoi hän käsi ovenrivassa ja katsoi tuskallisesti epäröiden lapseensa.
Aivankuin olisi aavistanut hänen ajatuksensa, sanoi mies hitaasti:
— Sano nyt hyvästi Matille ja suutele häntä. Hänen on sitten parempi olla… Vaimo ei voinut pidättää kyyneleitä, kun hän polvistuen suuteli lastaan.
— Hyvästi nyt, pikku Matti! Äiti tulee heti…
Ja sitten kuiskasi hän hiljaa, tuskallisesti miehelleen:
— Voi, jospa hän jo pian pääsisi rauhaan…
— Ehkä hän jo pääseekin, — päätteli mies.
Ja vaimo meni.
* * * * *
Taas valtasi sama hädän ja tuskan tunne hänet, ja sydämenlyönnit koskivat kuin vasaraniskut. Hän katsahti peiliin ja pelästyi: hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin palttina, silmät tuijottivat loisteettomina syvällä kuopissaan ja ohimoille oli ilmestynyt harmaita hiuksia.
Ja kuoleva lapsi yhä valitti.
Kun mies meni vuoteen ääreen, haparoi tuo pieni, kuuma käsi taas hänen sormeaan ja heikko ääni kuiskasi tuskin kuuluvasti:
— Polttaa, isä…
— Isä antaa lääkettä…
Hän otti veronaalipullon, jota lääkäri oli määrännyt unen saamiseksi, kaasi lusikkaan kaksinkertaisen annoksen ja antoi pojalleen.
— Nyt Matti saa nukkua…
Valitukset tuntuivat hiukan heikoin miltä, lapsiparka sulki silmänsä.
Ja pieni käsi, joka piteli isän sormea, värähti vain silloin tällöin.
Mies katsoi häneen kauan, ja tietämättä niitä puhui kysyi hän hiljaa, värisevällä äänellä:
— Pidätkö sinä äidistä ja isästä…?
Pieni käsi puristi taas lujemmin hänen sormeaan, silmät aukenivat raskaasti, ja tuossa kärsivässä, syvässä katseessa näkyi vaan ihmettelyä ja rakkautta.
— Pidän… paljon, — kuiskasi hän vain huulillaan ja ummisti silmänsä.
Varpaillaan hiipi mies toiseen huoneeseen. Ja hänen hengityksensä oli muuttunut kuuluvaksi läähätykseksi, kun hän otti patruunalaatikon ja alkoi täyttää makasiinia.
Kun hän tuli pojan vuoteen viereen, olivat tämän silmät suletut, eikä hän aukaissut niitä, vaikka tunsi isän tarttuvan käteensä. Mutta tuo tuskallinen ilme oli nytkin hänen kasvoillaan, hän valitti hiljaa, — ja hänen hengityksensä oli muuttunut korisevaksi.
Mies tunsi sydämensä jyskivän tuskallisen rajusti, kun hän kumartui suutelemaan noita kuumia, kalpeita huulia, jotka vain heikosti vastasivat.
Kun Matti ei nytkään avannut silmiänsä, tuli hän pääpuoleen ja asetti hiljaa pistoolin suun aivan lähelle hänen rakasta päätänsä, sulki silmänsä ja — painoi liipasinta…
Paukaus tuntui tavattoman kovalta ja räikeältä hiljaisessa huoneessa. Kuin unessa näki hän, ettei lapsi nytkään aukaissut silmiänsä, — hänen pieni, laihtunut ruumiinsa vain hiukan värähti ja nyrkkiin puristettu käsi aukeni. Hänen tuskallinen ilmeensä, joka ei onnettomuuden jälkeen ollut kertaakaan lientynyt, muuttui rauhalliseksi. Näytti aivankuin hän olisi hiljaa hymyillyt…
Mies ei tietänyt mitään ajan kulusta, — hän tuijotti vain lapsensa kalpeita kasvoja. Kummallakin puolen päätä, korvan yläpuolella, oli pieni, tuskin näkyvä reikä. Niistä oli vuotanut hiukan verta hänen kellertäville hiuksilleen ja valkealle tyynynpäälliselle. Mies kasteli pyyhinliinan märäksi, pyyhki hiukset ja käänsi tyynyn, — ja hänestä tuntui niinkuin Matti olisi vain nukkunut…
Kummallista! Pienintäkään katumusta ei hän tuntenut. Nythän Matin ei enää tarvinnut kärsiä. Eikä hänen tarvinnut raajarikkona elää.
* * * * *
Mutta kauhean hiljaiseksi oli kaikki muuttunut. Ei kuulunut muuta kuin jonkun yksinäisen kärpäsen surina. Mies katsahti ylös ja huomasi seinällä vainajan pienen kaaripyssyn. — Niin,— hän ei enää koskaan ampuisi. Vuoteen alla näkyi pieni sandaali, jossa hänen pieni jalkansa oli elävänä ja notkeana liikkunut, — ja nyt ei hän koskaan enää liiku. Hänen heleä naurunsa ei enää koskaan kaiu…
Hän tarttui vainajan käteen ja säpsähti. Se oli jo hiukan kylmä ja kankea, — se ei enää vastannut hänen puristukseensa. Hän pidätti hengitystään ja kuunteli — niinkuin olisi odottanut kuulevansa lyhyen, läähättävän hengityksen —
— Kuollut…
Mies kuiskasi sen hiljaa. Ja hän tunsi, että suru, julma, hellittämätön suru oli iskenyt häneen terävät kyntensä. Se tuntui jo painavan häntä kuin ääretön taakka.
Hän lyyhistyi polvilleen vuoteen viereen ja suuteli nyyhkyttäen poikansa kalpeita kasvoja, — mutta nekin olivat jo kylmenneet.