SYNTYMÄPÄIVÄ
Vanhan tornikellon viimeinen juhlallinen lyönti oli juuri kumeana kaikuna kiirinyt yli kaupungin, kun riippuvan ratakiskon rämisevä soitto ilmoitti rakennustyöläisille, että työpäivä oli päättynyt. Nämä jättivät heti työnsä ja alkoivat leveänä, tummana tulvana työntyä ulos tiilikasojen reunustamasta portista, — ja kahden samean virran lailla lähti tuo likainen, uupunut joukko vyörymään vastakkaisiin suuntiin.
* * * * *
Salvumies Vanhala oli parhaillaan veistämässä ylimmäistä seinähirttä, kun soitto alkoi kuulua. Hän löi vielä muutaman lastun, suoristi sitten vaivaloisesti selkänsä — niinkuin hänen hartioitaan olisi painanut raskas taakka — ja huokasi syvään. Sitten otti hän vanhan hattureuhkanan päästään ja pyyhkäsi tomuisella puseronhihallaan ryppyisiä kasvojaan, joilta vieri suuria hikikarpaloita.
Vanhala vilkasi vaistomaisesti ympärilleen varmistuakseen siitä, että työkalut olivat tallessa, ja lähti laskeutumaan telineiltä. Sitten asetti hän tuomansa piilukirveen ja »vatupassin» kalulaatikkoon, sulki sen ja nostettuaan ennen valitsemansa kuivan hirrenpölkyn olalleen, otti eväskorin käteensä ja lähti toisten jälkeen.
— Ohhoh, kylläpä oli taas raskas päivä! — huokasi Vanhala itsekseen. Ja kun hän saapui portille viimeisenä ja huomasi jonon alkupään jo kaukana häipyvän tomuun jo ihmisvilinään, tunsi hän väsymyksen ja katkeruuden sekaisen masennuksen herpaisevan koko olemustaan. Nuo nuoret ovat jo pian kotona, ja hänen täytyy raahustaa toista tuntia tällaisessa kuumuudessa.
Ilma oli ollut jo kolmatta viikkoa tavattoman helteinen. Nytkin, vaikka kello oli yli kuuden, tuntui pölyinen, auringonpaisteessa värisevä ilma tukehuttavan kuumalta: katukivet ja kiviseinät tuntuivat aivan hehkuvan, ja pehmenneet asfalttikäytävät levittivät pahanhajuista katkua.
Tämä kaikki vaikutti Vanhalaan yhä uuvuttavammin. Hänen korvissaan alkoi humista, polvet notkahtelivat omituisesti, ja hänen selkänsä oli aivan märkä hiestä. Pölkky tuntui painavan hänen laihaa olkaansa kuin suuri, teräväsärmäinen kivi, — ja kotiin oli vielä kolme kilometriä. Hän puri hammastaan ja käveli edelleen, mutta silloin viilsi sydänalassa taas tuo outo kivuntunne ja päätä alkoi huimata…
Hänen täytyi pysähtyä erääseen porttikäytävään ja istahtaa pölkylleen lepäämään. Nojaten seinään hän otti hatun päästään, pyyhkäisi taaksepäin harmahtavan tukkansa ja kuivasi taas puseronhihallaan hikistä otsaansa.
Mutta samassa ryntäsi pihalta suuri, kiukkuinen koira ja alkoi ahdistaa häntä raivoisasti haukkuen. Hän koetti torjua sen hyökkäyksiä eväskorillaan, ottipa jo maasta multakokkareenkin, mutta siitä koiran raivo vain yltyi, — ja lopulta se iski kuin iskikin hänen housunlahkeeseensa, joka ratisten repeytyi. Hän potkasi voimattomasti, mutta ei osannut, sitten sieppasi hän korinsa ja pölkkynsä ja peräytyi kadulle koiran ahdistamana.
Mutta sepä ei hellittänyt vieläkään, ja hänellä oli täysi työ puolustautuessaan tuon ympärillä pyörivän pedon hyökkäyksiä vastaan. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi, samalla kun kylmä, voimaton viha ja katkeruus valtasi hänen mielensä. Miksi pidetään tuollaisia petoja vapaana, niin ettei ihminen saa edes rauhassa kulkea? Hänen teki mieli ottaa kivi ja viskata sillä, niin että vaikenisi iäksi, — mutta hiki sokaisi hänen silmänsä ja henkeä salpasi. Hän katui jo sitäkin, että oli ottanut niin suuren pölkyn, mutta muisti samassa, ettei kotona ollut yhtään puita.
Koira jätti hänet vihdoin ja hän alkoi vähitellen rauhoittua. Mutta väsymys ja masentava voimattomuuden tunne yhä lisääntyivät.
Silloin hän muisti, että hän tänään täyttää viisikymmentä vuotta.
Se saattoi hänen mielensä vielä alakuloisemmaksi. Hän tunsi yhä selvemmin työmiehen kauheimman vihollisen — vanhuuden — uhkaavana edessään. Se oli vähitellen hiipinyt yhä lähemmäksi, hän tunsi, ettei hän enää mitenkään kykenisi suorittamaan samaa työmäärää kuin muutama vuosi sitten. Hänen jäsenensä tuntuivat kummallisen hervottomitta ja kankeilta, tänäänkin oli hänen täytynyt ponnistaa viimeiset voimansa pysyäkseen toisten rinnalla. Eikä uskaltanut edes levähtää.
Vanhala vavahti, hän tunsi ensikerran, ettei enää kauan jaksaisi.
Silloin hänet eroitetaan työstä — iäksi. Mihin joutuvat silloin
Kallen pienokaiset, mihin joutuu hän itse? — Vaivaistaloon…?
Sitä ajatellessa tunsi hän oudon voimattomuuden ja jäykkyyden leviävän jäseniinsä. Askeleet tuntuivat raskailta kuin olisi kenkiin tarttunut paksulti savea, ja hän huohotti kuin vanha, väsynyt hevonen liian suuren kuorman edessä. Ja hänen mielensä oli niin raskas ja toivottoman alakuloinen…
Silloin leyhähti hänen sieramiinsa omituinen, kiihoittava tuoksu. Aa! Anniskelun ikkunat olivat avoinna, ja sieltä se virtasi — tuo miellyttävä oluen, makkaran ja paistetun sipulin tuoksu. Sieltä kuului vilkasta, moniäänistä puheensorinaa, lautasien ja lasien kilinää…
Vanhalan askeleet muuttuivat omituisen epävarmoiksi astuessaan noiden avattujen ikkunoiden ohi. Hän seisahtuikin kerran, astui pari askelta eteenpäin, seisahtuen uudestaan; ja hänen kasvoillaan kuvastui neuvottomuus, — niinkuin ihmisen, joka tuntemattomalla seudulla saapuu tienhaaraan…
— Menisinköhän juomaan puolikkaan olutta? — tuumiskeli hän itsekseen. — Se ei totisesti tekisi pahaa tällaiseen janoon, — ja kun koko päivän on tehnyt näin heikkoa…
— Vaikka kyllä ne pennit ruokaankin tarvittaisiin… Ja odottavat ne siellä kotonakin, — kun muutenkin viipyy niin kauan…
— Mutta eihän 25-penninen sentään vie sinne eikä tänne! — päätti hän vihdoin. — Eikä sitä puolikasta kauan juo… Ja onhan nyt syntymäpäiväkin!
Vanhala laski päättävästi pölkkynsä porttikäytävään ja astui sisään anniskeluun.
* * * * *
Ilma oli täällä vielä kuumempaa kuin ulkona, ja sakea tupakansavu levisi yli huoneen kuin harmaa sumu. Mutta tästä huolimatta tuntui siltä kuin olisi jotain lohduttavaa virrannut hänen alakuloiseen sieluunsa, — niinkuin jokin salaperäinen, ystävällinen käsi olisi ojentunut häntä vastaan… Hän osti puolikkaan olutta, otti tarjoilupöydältä lasin ja katsahti ympärilleen istumapaikkaa etsien.
— Vanhala! Tulkaa tänne! — kuului samassa iloinen, tuttu ääni.
Huutaja oli nuori salvumies, joka istui aivan yksin erään pöydän ääressä.
— Ja hah… Sinulla on siellä tilaa.
— On, on, — istukaa pois!
Vanhala joi ensimmäisen lasin ja istui äänettömänä. Mutta syöntinsä lomassa alkoi nuori mies kysellä:
— Missä Vanhala nyt on työssä?
— Tuollahan minä. Kirkkokadulla.
— Minkälaiset palkat siellä on?
— Kolmekymmentäkaksi penniä minä saan tunnilta, vastasi Vanhala ja lisäsi hiljaa, katkerasti:
— On siellä parempiakin palkkoja, mutta mitäs mi mistä enää…
— No, ei sillä palkalla paljon herrastella, huomautti toinen hetken äänettömyyden jälkeen.
— Ei herrastella. Ja kun on niin monta syöjää…
Hetkeen ei kuulunut muuta kuin kapakan epämääräinen, sekava sorina ja sähköventtiilin vihainen sihinä. Vihdoin sanoi nuori mies hiljaa:
Niin, niin, sellaista se on… Mitenkä se teidän Kalle nyt jaksaa?
— Kai se Kalle-parka siitä jo pian pääsee… On ruvennut yskimään niin tavattomasti ja sylkee yhtämittaa verta. Ylhäällä ei enää jaksa yhtään olla.
No, tekös sitten vain hänen perhettään elätätte?
— Kukas heitä sitten elättäisi? — vastasi Vanhala alakuloisesti huoahtaen. — Kai se miniä menee pian samaa tietä, koska yhä vaan laihtuu ja rykii. Ja kun niitä lapsiakin on ehtinyt tulla heille jo niin monta…
Hän oli ehtinyt juoda loppuun oluensa ja tunsi itsensä paljon virkummaksi ja saaneensa kuin uutta voimaa. Kalvava alakuloisuus ja väsymys alkoi vähitellen hälvetä. Kapakan moniääninen sorina tuntui kuuluvan aivankuin jostakin kauempaa, — se herpasi ja huumasi kuin vanha, lapsuusaikainen laulu. Ja tuo nuori mies häntä vastapäätä, joka kuunteli hänen puhettaan tarkkaavaisena, jopa kunnioittaen, näytti kerrassaan kunnon mieheltä…
— Jaa, kuulkaas Vanhala! Nyt minä tilaan, ja teidän pitää juoda kanssani. Tehän opetitte minut sahaa viilaamaan, — enkä minä ole sitä unohtanut.
— En oikein tiedä… Pitäisi kai jo lähteä kotiinkin — änkytti Vanhala epävarmasti, mutta sisimmässään hän oli iloinen toisen huomaavaisuudesta.
— Joutavia! Onhan vielä aikaa.
Ja nuori mies lähti reippaasti tarjoilupöytää kohden.
— Mikä rehti mies! —ihasteli Vanhala mielessään. — Muistella tuollaisin vanhoja, pieniä.
Samassa palasi nuori mies mukanaan kaksi pulloa olutta ja sanoi leikillisesti:
— Niin, Vanhala. Kotiinsa on moni kuollut, ja sentähden se on hiukan vaarallinen paikka! Ja kyllä tekin sinne vielä joudatte! Kippis sen asian päälle!
Vanhalan täytyi nauraa tuolle reippaudelle ja nuoruudelle, josta hän niin paljon piti, — ja jota hän ei enää koskaan saisi tuntea…
Kummallista? Mitä useamman lasin he joivat, sitä omituisemmalta alkoi Vanhalasta tuntua. Hän ei ollut syönyt juuri mitään koko päivänä, ja alkoholi imeytyi hänen heikkoon ruumiiseensa kuin vesi sieneen. Tuo kurja kapakka tuntui hänestä kokonaan toiselta kuin äsken. Ja tuo nuori mies, hän oli ystävä, — enemmän kuin ystävä: hän oli kuin oma poika. Ehkä hän Vanhalan mielestä tuntui vielä läheisemmältä sentähden, että hänen oma, ainoa poikansa pian auttamattomasti kuolisi.
Aika kului, mutta yhä hän istui nuorta miestä vastapäätä ja kertoi hänelle surullista elämäänsä. Hän tuli liikutetuksi, ja hänen äänensä kuulosti käheältä ja tukahutetulta, kun hän taas jatkoi:
— Niin, sellaista on elämäni… Mitä hyötyä tai iloa minulla siitä on ollut? Poika minulla oli, — ja nyt hän makaa sängyssä heikompana kuin minä. Ja minä elätän häntä, hänen vaimoaan ja kolmea pienokaistansa. Ymmärrätkö sinä, minä, näillä käsilläni, elätän heitä! Katsos näitä…
Hän ojensi nuorta miestä kohden känsäiset, vapisevat kätensä. Sormet olivat käyristyneet ankarassa työssä, ja jäsenten kohdalta olivat ne niin paksut ja muodottomat. Kokonaisen historian, surullisen, kovan ja armottoman historian saattoi lukea noista vanhoista, ryppyisistä käsistä…
— Älä sinä vaan käsitä minua väärin, — en tarkoita, etten tahtoisi tehdä työtä heidän hyväkseen… Ei — minä tekisin paljonkin, mutta… mutta kun kaikki on turhaa… Ajattelehan, että hän kuolee… Hänen äänensä muuttui yhä korkeammaksi ja käheämmäksi, kun hän lisäsi:
— Ja minä olen häntä näillä käsilläni kantanut… Poikani…
Viimeinen sana värähti vain hiljaisena, tukehtuneena kuiskauksena. Mutta siinä kuvastui niin sanomaton toivottomuus ja suru. Hänen hartiansa alkoivat vavista ja hänen harmaa päänsä vaipui voimattomasti ryppyisten käsien varaan.
— Kyllä se on kovaa, mutta ehkä hän vielä paranee, koetti nuori mies lohduttaa. Hänenkin silmänsä olivat kosteat ja hän tarttui noihin kangistuneisiin käsiin.
— Ei hän enää… Mutta sinä olet oikeassa, — ei se valituksista parane.
Ja aivankuin häveten otti hän pöydän alla eväskorinsa ja lisäsi hiljaa:
— Kai tästä on sentään lähdettävä.
— Niinpä minunkin!
He tulivat yhdessä ulos, nuori mies hyvästeli vakavasti ja ystävällisesti ja lähti kotiinsa vastakkaiseen suuntaan.
Vanhala lähti hiljalleen astelemaan esikaupunkia kohden. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja ilmakin oli muuttunut viileämmäksi. Hän meni erään pienen puiston lävitse, jossa ilma oli täynnä moniväristen kukkien tuoksun. Siellä istui penkeillä puitten siimeksessä rakastavia pareja hiljaa kuiskaillen, ja puiston laidalla näyttivät pika-ajurit torkkuvan kuskipenkeillä. Hänen edellään kulki pieni sanomalehtipoika, jonka hento ääni oli innokkaasta huutamisesta käheytynyt, — ja jossakin kauempana, luultavasti kesäravintolassa, alkoi torvisoittokunta soittaa surumielistä valssia. Vanhalan jalat alkoivat horjahdella, ja kun sanomalehtipoika istahti syömään taskusta ottamaansa leipäpalaa, pysähtyi Vanhalakin ja istahti viereiselle penkille.
Ei kuulunut rattaiden jyryä, tuulenhenkäyskään ei liikuttanut tuuheita lehmuksia, joiden latvat loistivat kuin kullattuina laskevan auringon valossa. Hänen kuunnellessaan tuota etäistä soittoa tuntui se omituisen tutulta, ja kun keskiosa alkoi, tunsi hän sydämensä vavahtavan: hän oli kuullut tuon valssin kolmekymmentä vuotta sitten, käydessään ensi kerran morsiamensa kanssa kaupungissa palokunnanjuhlassa.
— Kolmekymmentä vuotta, — kuiskasi Vanhala itsekseen, ja entisyyden muistot syöksähtivät hänen aivoihinsa huumaten kuin väkevä viini. Muistamatta missä oli, kuunteli hän vain tuota surumielistä valssia, ja hän oli näkevinään taas tyttönsä vierellään valkohihaisessa kansallispuvussaan, kauniina, onnea hymyilevänä. He kulkevat ympäri puistoa katsellen akrobaatteja, juovat limonaadia, ja heidän ympärillään vilisee valkomekkoisia, kypäräpäisiä palokuntalaisia, hienopukuista herrasväkeä, maalaisia ja kaupunkilaisia — yhtenä sorisevana, loppumattomana tungoksena. Mutta hän ei välitä muusta kuin tytöstä, he katsovat toisiinsa onnellisina, hän oli vasta tulomatkalla ilmaissut, että tuvan hirret olivat jo kaadettuina, valmiiksi veistettyinä Takasuon reunassa. Ja huomenna hän lähtee kuokkimaan heille ruismaata; ja syksyllä, kun se ensikerran viheriöitsee, on tupakin jo valmis ja he pääsevät omaan kotiin…
Soitto taukosi ja Vanhala katsahti säpsähtäen ympärilleen. Hän muisti taas kurjan, toivottoman todellisuuden, ja tuo kaukainen muisto tuntui kauniilta unelta. — Olisiko mahdollista, että hän olisi ollut noin onnellinen, luottanut tulevaisuuteen.
Vanhala oli aina koettanut unohtaa menneisyyden, sillä se oli liian surullinen, mutta nyt nuo kaukaiset muistot valtasivat kokonaan hänen järkytetyn sielunsa. Hän muisti, miten jokavuotinen halla oli tuhonnut heidän toiveensa ja vihdoin karkoittanut heidät kodistaan. Hän muisti ne monet suuret onnettomuudet, joihin heidän elämänsä ja onnensa vihdoin oli särkynyt. Ja ajatellessaan että tuo sama reipas, kansallispukuinen tyttö oli toistakymmentä vuotta virunut vuoteessa avuttomana, ennenkuin kuolema hänet pelasti, että heidän nuorimmat lapsensa olivat kuolleet ja viimeinenkin odottaa kuolemaa, valtasi hänet niin haikea kaipaus, suru ja sääli, ettei hän ollut koskaan sellaista tuntenut, hän tunsi ensikerran, että hänen koko elämänsä kärsimykset ja ponnistelut ovat olleet turhia, — että hän on ihan yksin maailmassa. Ja katsellessaan pientä, paljasjalkaista sanomalehtipoikaa, jolta ei kukaan enää ostanut lehtiä, tuntui hänestä kuin se olisi ollut hänen kuolevan poikansa pikku Ville. Hänestä tuntui, että tämäkin pienokainen kohta tulee orvoksi, — ja hän olisi tahtonut sanoa jotain lohduttavaa, puristaa häntä rintaansa vastaan.
Hän lähti taas kotia kohden, mutta hänen mielensä muuttui yhä surullisemmaksi huomatessaan, että muutamat vastaantulijat katsoivat häneen kylmästi ja epäilevästi. Kun vaan olisi tullut edes yksi ihminen, joka olisi häntä ymmärtänyt, joka olisi katsein tai sanoin sanonut: »Kas tuossa on vanha työmies, joka on tehnyt paljon työtä». — niin olisi hän ollut valmis itkemään ilosta. Mutta ei, päinvastoin eräs hieno neiti, jota hän ei ehtinyt tarpeeksi kauas väistää, sanoi toverilleen halveksivasti:
— Ush! Tuokin haisi oluelle… Jokin vanha hampuusi tietysti!
Nuo sanat sattuivat suoraan hänen sydämeensä kuin kirvelevät piiskaniskut. Alakuloinen, surumielinen tunnelma hävisi kuin sumu myrskyssä — antaen sijaa voimakkaalle katkeruudelle. Hänen silmissään miltei musteni, hän seisahtui käytävälle ja tuijotti jäykin katsein neitien jälkeen. Mutta nämä eivät edes taakseen katsahtaneet…
— Vai hampuusi! — mutisi Vanhala. — Tietävätköhän tuollaiset hienohelmat mitä on työ… Ja mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua noin solvataan…
Hän lähti uudelleen astelemaan ja hänen katkeruutensa lisääntyi. Hän muisti kaiken ylenkatseen, kaikki loukkaukset ja ilkeät sanat, jotka hän oli saanut syyttömästi niellä. Hän kertasi mielessään sen ankaran työn ja kurjuuden, jota hän oli saanut kokoa. Hänessä alkoi jokin kuohua, niinkuin astiassa, johon on kaadettu liian paljon joitakin väkeviä aineita. Hänen askeleensa kävivät nopeammiksi ja hän puristi lujemmin korinsa sankaa.
Hänen katkeruutensa kiihtyi yhä, kun hän muisti, että puupölkky oli unohtunut porttikäytävään, — nyt ei kotona ollut puita ruuanlaittoa varten. Hän huomasi repeytyneen housunlahkeensa, — ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Hän kiukustui yhä enemmän, hän päätti ottaa huomenna kiven taskuunsa, — ja jos se silloin tulee, niin…
Näitä miettien oli hän vihdoin saapunut esikaupungin pölyiselle maantielle asti. Hän oli niin kiihottunut, ettei huomannut mitään. Hänen ohitseen ajoi hurjaa vauhtia auto, ja sen nostama pölypilvi peitti koko maantien kulkijoilleen näkymättömiin; hän sai kurkkunsa pölyä täyteen ja alkoi ankarasti yskiä.
Silloin tuli häntä vastaan kaksi hiukan juopunutta hulikaania. Toinen tarttui hänen korinsa sankaan ja ärjäsi röyhkeästi:
— Onko sulia tuossa korissa olutta?
— Mitä se sinulle kuuluu? — kysyi Vanhala suuttuneena. — Hellitä koristani!
— Meinaatko sinä, äijä, ruveta ryppyilemään? Tuosta saat!
Ja hän iski Vanhalaa korvalle.
Vanhalan suuttumus kohosi korkeimmilleen. Hän koetti tavoittaa heitä, mutta samassa läheni ihmisiä ja veijarit luikkivat nopeasti tiehensä erästä kujaa myöten.
— Oh, te lurjukset! — huusi Vanhala vihan vimmassa.— Mitä tämä oikein merkitsee, kun ei saa rauhassa kulkea! Oo, — kyllä minä teille näytän!
Mutta poliisikamari oli aivan lähellä ja sen pihalla istui penkillä kolme rotevaa miestä. He olivat koko iltapäivän maanneet paitahihasillaan lehmusten suojassa ja kiroilleet kuumuutta. Nyt olivat he jo virkistyneet, — kunhan vaan olisi jotain tehtävää, ettei aika olisi niin jumalattoman pitkä!
Sillein kuulivat he Vanhalan kiukustuneet huudot…
Täyttä vauhtia saapuivat he paikalle, kun Vanhala parhaillaan kovaäänisesti manasi kiusaajiaan ja viittoili vihaisesti sinnepäin, mihin ne olivat paenneet. Hän oli niin kiihoittunut, että näytti paljon päihtyneemmältä kuin hän todellisuudessa olikaan.
Yksi poliiseista tarttui Vanhalaa kauluksesta ja sanoi mahtavasti:
— Jassoo! Vai te täällä rähisette juopuneena yleisellä maantiellä ja häiritsette järjestystä! Mars konttoriin!
— Tuota, tuota noin, — änkytti Vanhala. — Asia on niin, että se rupesi repelemään koriani ja tahtomaan olutta…
Mutta poliisi keskeytti hänet kiivaasti:
— Jaa, jaa! Kyllä teidän oluenne ja lörpötyksenne tunnetaan! Mars matkaan vaan! Laine, ota kiinni toiselta puolelta!
Ja sen enempää kuuntelematta tarttuivat poliisit innokkaasti saaliiseensa ja alkoivat raahata häntä mukanaan.
Mutta Vanhalan ennestäänkin katkera mieli leimahti uudelleen. Hän alkoi ponnistella vastaan ja huudahti tulistuneena:
— Ettekö kuule, etten minä ole syyllinen? Täällä tietävät… Älä likistä kättäni!
Silloin kuului joukosta muutamia synkkiä ääniä;
— Älkää rääkätkö vanhaa miestä!
— Ei hän mikään rähisijä ole, kyllähän hänet täällä tunnetaan…
— Älkää viekö häntä!
Nyt kääntyi kolmas poliisi miesten puoleen ja ärjäsi tuimasti:
— Mitä te mutisette? Tahdotteko tekin tulta mukaan?
Vanhala ei ollut ennen koskaan joutunut poliisien käsiin, eikä siis ymmärtänyt, että nyt olisi ollut parasta mennä sovinnolla. Hän ymmärsi vaan kärsivänsä luultavaa vääryyttä, ja alkoholi ja yhä nouseva katkeruus teki hänet kuin sokeaksi. Hän pani vastaan vointinsa mukaan, huutaen käheästi:
— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Ja minä en tule! En…
— Sinä tulet! — sähähti poliisi.
Vanhala oli nuorena ollut notkea, voimakas mies, ja se ilmeni vielä nytkin, kun hän alkoholin ja vihan kiihoittamana taisteli vapautensa puolesta, — sillä poliisit eivät saaneet häntä mihinkään. Hänen eväskorinsa lennähti kauas, kansi aukeni ja sieltä vierähti maantien tomuun puoliksi syöty leivänpala, kahvimuki ja tyhjä kaljapullo, joka haikeasti särähtäen särkyi kiviin. Hänen onnettomuudekseen sattui yksi poliiseista, paksu, lihava mies, kompastumaan nurin, — ja tätä tapausta seurasi, kuten tavallista, äänekäs nauru katsojain taholta.
Poliisi muuttui aivan tummanpunaiseksi raivosta, ja kun hän pääsi ylös, iski hän kaikin voimin Vanhalaa reiteen nahalla päällystetyllä rautakepillä, — niin että se meni kokonaan vääräksi… Vanha mies tuupertui maahan.
Harmin ja inhon huudahduksia kuului katsojajoukosta.
Vanhala tempaistiin taas seisoalleen. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet kalpeiksi kuin palttina. Kaikki loukkaukset ja vääryydet, koko hänen elämänsä katkeruus ja epätoivo muuttui hänessä sillä hetkellä polttavaksi vihaksi, se lennähti hänen ruumiinsa ja sielunsa lävitse kuin tulinen myrkky. Se vei häneltä miltei ymmärryksen, ja hän huusi hammasta purren:
— Koiria te olette, ettekä ihmisiä! Oo, te koirat! Sieluttomat.
Ja viimeisin epätoivon voimin hän taisteli vimmatusti vastaan; hän paiskautui maahan, koettaen siten päästä irti, mutta ei onnistunut. Hän läähätti raskaasti ja hänen kurkkunsa korisi, ja taas hän ähkyi tolkuttomasti:
— Sieluttomat…
Paksu poliisi otti taskustaan rautaiset rannevitjat, kiersi ne Vanhalan ranteen ympäri ja väänsi kädensijasta, niin että vitjat uppoutuivat syvälle suonikkaaseen ranteeseen; samalla sähisi hän kuin käärme:
— Oletko, sinä perkele, hiljaa! Odotas, kyllä minä sinut opetan!
— Älä sinä koira revi sentään kättäni poikki! Kuka elättää minun perheeni…? Hellitä… Hellittäkää! Auttakaa, ihmiset…
Viimeinen huudahdus muistutti kuolettavasti haavoitetun otuksen parahdusta kouliessaan metsästäjän lähenevät askeleet…
— Älä katkase sen kättä! — kuului silloin uhkaava miehenääni, ja joukosta kuului sellaista murinaa, että poliisi katsoi parhaaksi hiukan hellittää vitjoja.
Vihdoin saavuttiin poliisikamariin ja ovet sulettiin.
Ylikonstaapeli oli jo poistunut, ja sentähden yksi heistä aukasi oven jo toisten piti töytätä Vanhala putkaan. Mutta hän tappeli vieläkin vastaan ja huusi hurjasti:
— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Tappakaa tähän paikkaan, jos tahdotte, mutta putkaan en mene!
Mutta nyt olivat hankalat katsojat poissa ja asia kävi koko joukon yksinkertaisemmin.
— Vai et mene…
Paksu poliisi oli ottanut vauhtia, ja sitten sai Vanhala sellaisen iskun sydänalaansa, että hän lennähti selälleen putkan keskilattialle. Samassa tarttui toinen hänen käteensä, raahasi seinän viereen ja kytki hänet käsiraudalla seinään kiinni.
Vanhala aukoi pitkän aikaa suutaan kuin kuivalle vedetty kala. Kun hän vihdoin sai ilmaa keuhkoihinsa, huusi hän korisevalla äänellä:
— Auttakaa… Auttakaa!
Toiset poistuivat etuhuoneeseen ja Vanhala oli kahden paksun poliisin kanssa. Hiki pursui virtana tämän punaisilta, raivosta vääntyneiltä kasvoilta: hän tuijotti pullistuneilla silmillään kuin vihainen sonni ja kähisi hiljaa, uhkaavasti:
— Kuka on koira?
Vanhala aivankuin heräsi. Hän oli täällä yksin, viruen vanhana, avuttomana, kytkettynä seinään, — ja tuo toinen! Hän muisti miten täällä oli ihmisiä piesty ja miten moni humalainen oli täällä salaperäisesti kuollut. Hänet valtasi sekava kauhu, ja yhtäkkiä hän huusi vihlovasti:
— Auttakaa, auttakaa!
Poliisi iski häntä pari kertaa rintaan voimainsa takaa ja kysyi raivoisasti:
— Lakkaatko huutamasta?
Vanhalan kasvot olivat kuolonkalpeat, ja hän ojensi vapaana olevan kätensä kuin torjuakseen seuraavaa iskua, ähkyen:
— Auttakaa…
Poliisi tarttui Vanhalan harmaaseen tukkaan, tempaisten hänen päänsä eteenpäin, niin että ollut, suonikas niska paljastui ja sähähti petomaisin, riemuitsevin äänin:
— Sinä olet hiljaa!
Ja samassa hän iski kaikin voimin tuota laihaa niskaa kämmensyrjällään…
Vanhala retkahti selälleen, niin että takaraivo kolahti kivilattiaan. Hänen kauhusta pyöreät silmänsä alkoivat himmetä, hänen jalkansa liikahtelivat jonkun kerran hervottomasti, ja sitten hänen leukansa vain hiukan värisi…
Hänen likainen, kytketty kätensä näytti jääneen rumaan, kieroon asentoon, — aivan kuin se olisi kokonaan väännetty sijoiltaan. Mutta hän ei näyttänyt enää siitä välittävän.
Hän oli aivan rauhallinen…
* * * * *
Niin, — sellainen oli hänen syntymäpäivänsä…