VIIMEINEN MATKA
»Rakkahin!
Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa sinulle. Nyt on asia niin, että olen saanut sedältäni hiukan varoja ja lähden ylihuomenna Etelään. Minä tahtoisin nähdä sinut vielä ja minä rukoilen sinua: tule! Kunpa ymmärtäisit, Ines, — ja tulisit.. Odotan sinua asemalla huomenillalla yhdentoista junalla. Tule!
Arvid.»
Nuori tyttö tarttui vapisevin käsin tuolin selkänojaan, sillä huone tuntui pyörivän. Nuo kauheat sanat alkoivat hyppiä hänen silmissään kuin suuret, nälkäiset hyttyset; ne lisääntyivät ja surisivat, ja hänestä tuntui ikäänkuin miljoonat mustat hyttyset olisivat pimittänet huoneen. Hän sulki silmänsä ja lysähti hervottomasti nojatuoliin.
Hän ei käsittänyt miten kauan hän siinä istui, — hän ei voinut liikuttaa itseään, ei ajatella. Sillä kamala, ahdistava aavistus oli tarttunut hänen sydämeensä. Se puristi hänen rintaansa niinkuin suunnattoman suuri, jääkylmä koura, — se tuntui tukehuttavan ja jähmetyttävän hänen toivonsa, elämänsä. Hän kuuli oman tukehtuneen voihkauksensa, kumartui käsiensä varaan ja tunsi otsaltaan valuvan kylmiä hikipisaroita, niinkuin olisi istunut avopäin talvisessa sateessa.
Hän tunsi paperin kahisevan kädessään ja alkoi taas hätäisesti lukea noita sanoja. Hän luki ne vielä kerran ja tuijotti taas kuin tyrmistyneenä rakastettunsa nimeä. Ja vähitellen tuo äskeinen aavistus muuttui varmuudeksi, — hän vilkasi ympärilleen kuin apua etsien.
Silloin aukeni ovi; ja kun hänen sisarensa astui sisään, juoksi hän tämän syliin, purskahtaen katkeraan itkuun.
* * * * *
Jääkylmä pohjoistuuli kiiti kiukkuisesti kihisten ja ulvahdellen pääkaupungin avaralle asemalle. Se heilutti vihaisesti kaarilamppuja, kiskasi sähkölangoista ja hyökkäsi lumikielekkeiden jälkeen, jotka kiitivät asemasolaa myöten kuin koiralaumaa pakenevat otukset. Mutta tuuli ajoi ne äärimmäiseen kulmaukseen, survoi alleen ja aivankuin raivosta sähisten lennätti ilmaan pyörivänä pilvenä; sitten se syöksyi uudestaan sähkölankojen kimppuun, — ja niiden särkynyt särinä siellä ylhäällä kiihtyi kimeäksi, vihlovaksi valitukseksi.
Levottomana ja tuskaisena asteli autiolla sillalla eräs pitkä, solakka nuorukainen, kuunnellen tuota surullista soittoa. Välillä hän aina katsahti pohjoiseen ja kuiskasi itsekseen:
— Hän ei tule…
Vihdoin kuului semafoorin takaa pitkä, kimeä kiljaisu, ja hetken kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä. Ne lähenivät, suurenivat, — ja niinkuin suunnaton, sähisevä tulisilmäinen matelija syöksähti juna yhtäkkiä esiin pimeydestä. Mutta sen vauhti hiljeni hiljenemistään, ja vihdoin se pysähtyi puhkien ja huohottaen kuin väsyksiin ajettu hevonen.
Nuorukainen oli asettunut erään pylvään suojaan, josta sopi nähdä kaikki tulijat, — ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä.
Mustana koskena matkustajat alkoivat purkautua asemasillalle. Kaarilamppujen kelmeässä valossa näyttivät heidän kasvonsa sinikalpeilta, elottomitta.
Nuorukainen tuijotti tuskallisen jännityksen vallassa ihmisvirtaa, — mutta siinä oli vain vieraita kasvoja. Hän tunsi puulaiturin vapisevan askeleista, niiden kumea jymy tukehutti tuulen ulvonnan. Hätä ja tuska kuristi hänen sydäntään yhä ankarammin. Hänen päätään huimasi, ja tuijottaessaan noita vieraita, sinikalpeita kasvoja alkoi hänestä tuntua, niinkuin vyöryäsi hänen ohitseen jokin vainajain aavekulkue.
Mitä — mitä?
Hän hätkähti nähdessään vilahdukselta solakan naisolennon hypähtävän alas vaunusta, tunsi heti odotetun ja kaikki muuttui. Kevein askelin riensi lian tyttöä vastaan, tämä tarttui sanaa sanomatta nuorukaisen käsivarteen, — ja hänen hento vartalonsa vapisi…
Kun he olivat päässeet pahimmasta tungoksesta, pysähtyi tyttö ja kysyi kuiskaten:
— Minne me menemme?
— Hotelliin, — siellä saisimme olla aivan rauhassa… Jos sinä vaan tulisit.
Nuorukainen kuiskasi viime sanat kuin anteeksi pyytäen.
— Niin Arvid… Mennään vaan. Mutta pääsemmekö me sinne? — Hänen äänensä värähti omituisesti.
— Pääsemme, pääsemme siten, — että sinä olet olevinasi minun vaimoni, — puhui nuorukainen arasti, katsoen maahan. Sitten hän tarttui tytön käteen ja hänen katseessaan loisti outo vakavuus ja hellyys. — Minä tiedän, että tämä tuntuu sinusta omituiselta. Mutta katsos, sinä saat jäädä sinne yöksi, — ja minä lähden pois…
— Oi rakas Arvid… Sehän on ihanaa! — huudahti tyttö tulisesti ja lapsellisen avomielisesti.— Minä ihan kuvittelen, että… että olen sinun vaimosi!
Hän vaikeni hämmentyen ja katsahti alaspäin aivankuin häveten sanojaan. Mutta tuntiessaan rakastettunsa äänettömästi ja hellästi puristavan käsivarttaan, tunsi tyttö, ettei heidän välillään tarvita mitään teeskentelyä eikä tekopyhiä muodollisuuksia.
* * * * *
Monen hämmennyksen jälkeen he vihdoin olivat kahden kauniissa, mutta epäkodikkaassa hotellihuoneessa.
He riisuivat päällysvaatteensa ja istahtivat vastakkain.
Nyt vasta tyttö näki, miten laihaksi ja kalpeaksi nuorukainen oli muuttunut. Syvä sääli ja levottomuus valtasi tytön ja hänen katseensa muuttui ulin tuskalliseksi ja tutkivaksi, ettei Arvid voinut katsoa häntä; hän koetti puhua jotain iloista ja huoletonta, mutta kun ei saanut vastausta, huomautti hän illallisesta ja soitti kelloa.
Hetken kuluttua kuului koputus ja tarjoilija tuli sisään. Arvid tilasi pienen illallisen niin tottuneesti, että itsekin hämmästyi.
Illallinen tuli ja he aikoivat aterioida. He koettivat olla iloisia, mutta eivät siinä onnistuneet. Tuli hetkiä, jolloin he äänettöminä katsoivat toisiinsa ja painuivat alas päänsä, niinkuin olisivat telineet jonkun rikoksen ja tahtoisivat sen salata. Ja heidän mieltään painoikin raskaampi taakka kuin rikos: kuolema.
Mutta siitä eivät he uskaltaneet puhua. Arvista tuntui kauhealta ruveta pelättämään tyttöä, eikä tämä uskaltanut kysyä; hän pelkäsi hämärästi, että todellisuus on vielä kauheampi kuin hän kuvitteli.
* * * * *
Kun he olivat syöneet hedelmävanukasta jäikiruuaksi, kysyi nuorukainen kohteliaasti:
— Tahdotko vielä jotakin, Ines? Ehkä kahvia?
Aivan odottamatta vastasi tyttö;
— Minä tahdon samppanjaa.
— Samppanjaa…?
— Niin… katsos Arvid. Minä jo kotona ajattelin, että mekin huvittelemme, kerran menemme yhdessä kaikkialle… Arvid, sinä et saa suuttua, minä otin rahaakin sitä varten… Ehkä sinäkin tulisit iloisemmaksi, kun, kun…
Hän punastui katsahtaen alaspäin, — ja hänen pitkät, tummat silmäripsensä loivat varjon hienoille poskille.
»Tuo rakas olento tahtoisi minut iloiseksi vaikka itse kärsii», — ajatteli Arvid. Hänen teki mielensä siepata syliinsä tuo hento vartalo. Hän liikahti jo noustakseen seisaalleen, mutta hillitsi itsensä, istuutui jälleen ja alkoi hiljaa, hellästi:
— Mitä sinä puhutkaan, Ines…? Olenhan minä iloinen, niin sanomattoman iloinen, kun taas näen sinut! Mutta tietysti me tilaamme kaikkea mitä sinä tahdot…
Ensimmäinen lasi oli lopussa, mutta sama äänettömyys ahdisti heitä ikäänkuin painajaisena. Nuorukainen koetti puhua jotain iloista, mutta se unohtui kesken; hän hymyili, mutta tuo hymyily näytti niin tuskalliselta, että tytön sydäntä vihlasi. Hänestä tuntui, ikäänkuin heidän takanaan olisi väijynyt jokin kauhea näkymätön, — joka tarttuu heihin mustalla kourallaan, jos he vaikenevat. Hän siis puhui tietämättä mitä sanoi. Mutta vihdoin hän näki miten tytön huulet alkoivat vavista, ja yhtäkkiä tämä kysyi käheällä, hillityllä äänellä:
— Milloin sinä matkustat?
— Huomenna, — vastasi nuorukainen kuin unesta havahtuen.
— Ja minne?
— Sveitsiin.
Äänettömyys.
— Ja koska sinä… palaat? — kysyi tyttö katkonaisesti, tuijottaen tuskallisen tutkivasti toverinsa silmiin.
Nuorukainen säpsähti, niinkuin joku olisi iskenyt häntä. Hän tiesi, ettei enää palaisi elävänä, — hän oli viime aikoina mennyt niin nopeasti alaspäin. Mutta pitääkö nyt puhua totta, vai valehdella? Hän muuttui aivan kalpeaksi, pyyhkäsi tolkuttomasti otsaansa, johon oli kohonnut hikikarpaloita ja änkytti:
148
— Niin — kai niinä tulen heti jos… heti kun paranen…
Mutta hän ei rohjennut katsoa tytön silmiin. Hän hypisteli vain ruokaliinaansa, niinkuin se olisi ollut hyvinkin tärkeätä.
Sitten hän kaasi lasit miltei täyteen ja lausui ääni vavisten:
— Maljasi, Ines! Ei ajatella nyt sellaisia…
Ääneti tyhjensi tyttö lasinsa ja ääneti alkoi hän taas katsella vastapäätä istuvaa nuorukaista. Hänen kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi, vaikka niillä äsken oli ollut heleä punerrus, ja vihdoin hän kuiskasi tukehtuneesti:
— Sinä et siis tule… koskaan enää…?
— En koskaan enää, — kuiskasi nuorukainen kuin kaiku. Hän tunsi, että tyttö ymmärsi. Nuorukainen katsahti kerran tyttöä, ja ajatellessaan, että olisi saanut elää hänen kanssaan koko elämän, rakastaa, — tunsi hän niin sanomattoman surun ja haikean kaipauksen täyttävän mielensä. Hän katsoi vain tyttöä.
Huoneessa vallitsi yhä raskas, tuskallinen hiljaisuus. Jostain alhaalta kuului kaukaisena ja hillittynä jouhiorkesterin soitto, — ikäänkuin säestyksenä tytön äänekkäälle, läähättävälle hengitykselle. Hänen neitseellinen rintansa kohoili kiivaasti ja hänen huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi koettanut puhua jotain.
— Se on siis sinun viimeinen matkasi…
Tuossa hiljaisessa kuiskeessa värähti sellainen suru ja masennus, ettei nuorukainen voinut vastata.
Tyttö katsoi yhä noita kalpeita kasvoja ja surullisia silmiä, ja hänessä tapahtui jotain suurta ja selittämätöntä. Hänestä tuntui ikäänkuin uusi salaperäinen valo olisi syttynyt hänen sielussaan, näyttänyt hänelle ensi kerran elämänsä. Hän huomasi pettyneensä uskoessaan toisten sanoihin, ja tuskallinen katumus kalvoi ja raateli hänen sydäntään kuin nälkäinen petolintu saalistaan. Hän tunsi ensi kerran, että Arvid oli hänelle kalliimpi kuin koko maailma, — ja hän oli ajatellut isää, äitiä, tuttavia, luopunut näiden tähden hänestä, — ja nyt hän kuolee ehkä sentähden. Hänellä ei ole koko maailmassa muuta kuin Arvid, — ja nyt näkisi hän tämän viimeisen kerran! Hän unohti kaiken, hän nousi istuimeltaan, ja vavisten koko ruumiiltaan läheni hän Arvidia, kiersi kätensä tämän kaulaan ja suuteli rajun kiihkoisesti hänen huuliaan.
— Ines, Ines, mitä sinä teet…? Etkö muista…? — sopersi nuorukainen kuin huumaantuneena.
— Oh, minä en välitä enää mistään! Minä tahdoin vain suudella sinua!
Olla sinun! Minä olen tehnyt väärin!
Niinkuin suossa kytenyt kulovalkea päästessään mahtavaan kuusikkoon leimahtaa räiskyen ja ulvoen puusta puuhun, polttaa kaikki tieltään. — jotain sellaista tapahtui Arvidissa. Hänen rakkautensa ja kiihkeä luonteensa, jonka hän viime kuukaudet oli pitänyt kytkettynä kuin villin petoeläimen rautavitjoissa, tunsi äkkiä olevansa vapaa. Hänen tunteessaan ei ollut mitään aistillista, mutta se oli niin rajua, ettei se tuntunut enää rakkaudelta. Häntä oli vaikea tuntea samaksi, joka tunnin ajan oli hillitysti ja moitteettomasti keskustellut, kun hän hammasta purren puristi tytön rintaansa vastaan ja kuiskasi kiihkoisesti:
— Ines… Ines…
Tyttö ei ollut kenessäkään ihmisessä koskaan nähnyt sellaista rajuutta ja voimaa; se tempasi hänet mukaansa tuulispään voimalla, se huumasi hänet kuin väkevä viini. Aivan kuin tahdottomana hän vain suuteli nuorukaista.
Mutta yhtäkkiä tämä irtaantui tytöstä ja nousi seisomaan. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja äänensä matala, kun hän sanoi:
— Ehkä minun on parasta mennä nyt heti, jos… Niin, katsos Ines, minä ajattelen sinun kannaltasi… Sitten se on myöhäistä…
— Ei! Minä en tahdo ajatella! — huudahti tyttö tulisesti. — Minä tahdon olla sinun kanssasi! Ethän sinä jätä minua?
Sanaa sanomatta tempasi hän tytön syliinsä ja suuteli häntä tulisesti.
Ja sitten istuivat he kauan äänettöminä ja katsellen toisiansa, — eivätkä mitkään sanat olisi kyenneet heidän onneansa tulkitsemaan.
— Kummallista, — kuiskasi nuorukainen kuin itsekseen. — Ja kuitenkin tämä on vain kaunista satua…
— Hiljaa! Et saa rikkoa tätä satua!— lausui tyttö kuin huumaantuneena, ja hänen kalvenneissa kasvoissaan ja loistavassa katseessaan kuvastui salaperäinen liikutus. — Minusta tuntuu niinkuin tämä hetki olisi suurin hetki elämässäni. Sillä nyt tunnen ensi kerran olevani onnellinen, — ja myöskin viimeisen… Ei — ei, en minä sitä enää sure, — minä vaan kerron sinulle…! Katsos, sinä et voi aavistaa, miten paljon olen kärsinyt, ensin isän ankaruudesta ja sitten… Niin, — minä luulin, ettet sinä rakastaisikaan minua, kun saatoit olla niin rauhallinen… Mutta nyt olen niin iloinen, niin onnellinen, — minä tiedän nyt… Vaikka tämä onkin viimeinen kerta, niin mitä siitä… Nythän tiedän, että rakastat minua…
Näin puhui tyttö hiljaa, autuaallisesti hymyillen. Nuorukainen ei vastannut mitään. Miksi hän olisikaan kertonut noita tuskallisia muistoja ja katkeria taisteluja, jolloin hän oli päättänyt tytön oman onnen vuoksi luopua hänestä. Samppanjakin alkoi vaikuttaa, — ja hänestä tuntui kuin kaikki olisi ollut tavattoman kaunista unta.
Sillä vastapäätä istui nuori, jumaloitu nainen. Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä loistivat, ja kun hän ojensi hennon kätensä, värisi se niin kummallisesti. Hän veti tytön polvelleen ja tunsi, miten hienohipiäiset käsivarret puristivat kiihkoisasti, ja kuumat, vapisevat huulet painautuivat hänen huuliansa vastaan…
Hän aivan kuin juopui onnesta. Hän ei muistanut lähenevää kuolemaa, — ei mitään. Koko maailma näytti hänestä ruusunväriseltä, ja hän kuiskasi hiljaa:
— Rakkauden malja!
* * * * *
— Sinun ei tarvitse yhtään minua pelätä, Ines… Minä nukun tässä vuoteessa ja sinä toisessa… Ja minä olen aivankuin sinä tahdot. Tai pelkäätkö sinä?
— En, en! — vakuutti tyttö.
— Ja sitten teemme näin: minä olen täällä kirjoituspöydän ääressä sen ajan kun sinä riisuudut, ja sitten vasta tulen minä…
— Niin teemme! — huudahti tyttö innokkaasti. Ja vaikka hän koetti olla tyyni, ilmeni kaikesta levottomuus ja jännitys.
Nuorukainen istahti kirjoituspöydän ääreen, josta ei näkynyt alkoviin, ja sanoi:
— Mene siis, minä olen täällä.
Hän kuuli kevyet askeleet, sitten avattiin kengät, sitten kuului vaatteiden kahinaa ja viimeinen sängyn vieterien narahdus…
— Nyt minä sammutan täältä.
Hän riisuutui nopeasti ja kuiskasi sitten hiljaa:
— Nyt pyydän, että sinä katsot seinään päin…
Hän pujahti sänkyyn ja upposi syvälle pehmeihin patjoihin.
Alkovin katosta riippuvasta lampusta levisi ruusunpunainen valo, — muuttaen kaikki epätodellisen, satumaisen näköiseksi. Tyttö katsahti häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui jonkunmoinen levottomuus ja ihmettely, —ja hänen silmänsä olivat laajenneet. Mutta hän näytti vielä kauniimmalta tuossa ruusunvärisessä valossa.
Pitkän äänettömyyden jälkeen puhui hän hiljaa, ihmetellen:
— Tämä on niin kummallista… aivankuin unta… Aamullahan minä vielä olin kotona…
Nuorukaisen valtasi sama selittämätön tunne. Hän muisti taas, että kaikki täytyy pian jättää, ja outo haikeus hiipi hänen sieluunsa.
Ja vaikka hän piteli tuota paljasta käsivartta, joka oli hienompi kuin mikään sametti, näki kauniin suun punaisine huulineen, niin hänellä ei sillä hetkellä ollut pyydettä edes suudella häntä. Vihdoin kuiskasi hän kuin itsekseen:
— Näin olisi suloista kuolla…
— Niin olisi — sinun kanssasi! — kuiskasi tyttö huumaantuneena.
Mutta nuo sanat johtivat taas ajatukset todellisuuteen. Pitkän aikaa oli niin äänetöntä, niinkuin olisi kuolema hiljaa ja järkähtämättömänä odottanut oven takana…
Äkkiä purskahti tyttö itkuun. Hänen hento ruumiinsa vavahteli nyyhkytyksistä. Hän kätki päänsä nuorukaisen rintaa vastaan, vaikeroiden katkonaisesti:
—Sinä kuolet… kuolet… Mihinkä… mihinkä minä menen…?
Säälin ja rakkauden valtaamana syleili hän tyttöä. Hän puhui kauan helliä, lohduttavia sanoja, — ja yhteinen onnettomuuden tunne ja rakkaus veti heitä vastustamattomalla voimalla lähemmäksi toisiaan. Ja niin he lepäsivät kauan sylitysten kuin kaksi viatonta lasta…
Tyttö lakkasi nyyhkyttämästä, ja kun nuorukainen vihdoin näki hänen huuliensa hymyilevän, suuteli hän niitä huumaavan ilon vallassa.
Niin he lähenivät yhä enemmän toisiansa. He unohtivat vähitellen kaiken surun ja ikävyyden — ja suutelivat vain äänettöminä toisiaan. Tyttö oli siirtynyt hiukan syrjemmälle tehdäkseen tilaa ja hänen hieno tukkansa oli jäänyt nuorukaisen kasvojen alle — huumaten tämän omituisella tuoksullaan. Tyttö oli samanlaisen huuman vallassa. Hän kietoi kätensä nuorukaisen kaulaan ja kuiskaili kiihkeästi:
— Sinä, sinä…
Kuin juopuneena puristi nuorukainen tyttöä rintaansa vastaan. Mutta samassa hänen mieleensä lennähti hirveä, kiduttava ajatus. Hän kuvitteli mielessään, että kun hän on kuollut, menee tyttö naimisiin tehtailija B:n kanssa, joka nyt jo on häntä kosinut. — Ja tuo, tuo… lihamöhkäle puristaa hänen rakastettuaan samoin kuin hän nyt — ja vielä enemmänkin… Hänen pohjaltaan kiihkeä ja väkivaltainen luonteensa nousi kuin ärsytetty, kidutettu peto. Rakkaus, viha ja mustasukkaisuus syöksähtivät yhtaikaa hänen sieluunsa, — niinkuin suunnattomat hyökyaallot, jotka äkkiä murskaavat padon. Hän kauhistui tuntiessaan epämääräisen, mielettömän halun puristaa jäntevällä käsivarrellaan, kunnes hennot kylkiluut musertuisivat… Hänen hampaansa kirskahtivat ja ikäänkuin jostakin kaukaa kuuli hän pahaenteisen, kolean äänen:
— Ines… Jos minä tietäisin, että joku toinen syleilee sinua kerran näin, — niin, niin minä tappaisit sinut…
Muiden mielestä olisi hän sillä hetkellä ollut peloittava, mutta tyttö näki siiliä vain uuden todistuksen hänen rakkautensa voimasta; se tempasi hänet mukaansa vastustamattomasti kuin pyörremyrsky, — ja hän kuiskasi kuin huumaantuneena:
— Tee se, jos tahdot! Minä olen kokonaan sinun…
* * * * *
— Ines… Mitä minä olen tehnyt..? — kuiskasi nuorukainen, ja hänen äänessään värisi katumus ja epätoivo. Oli jo aamupuoli.
— Kadutko? — kysyi tyttö ihmetellen.
— En minä itseni tähden! — Mutta sinun, sinun… Minä olen tuhonnut sinun elämäsi.
— Oi Arvid… älä sano niin. Kaikki on hyvin… Nuorukaisen kasvoissa kuvastui haikea tuska ja katumus, kun hän vaikeroiden puhui:
— Voi minua… Nyt olen ehkä tartuttanut sinuun kauhean keuhkotaudin…
Ja entä jos, jos..
— Entä sinä itse? — kysyi tyttö hiljaa.
— Mitä minun on väliä! — huudahti hän miltei kärsimättömästi.
Tytön kasvot välähtivät kummallisesti, mutta sitten hän kysyi tyynesti:
— Arvid… Lupaatko minulle yhden asian?
— Lupaan, jos vain voin sen täyttää…
— Hyvä, siis ei nyt vielä puhuta mitään ikävistä asioista. Siellä on vielä puoli pulloa samppanjaa. Sytytä kattokruunu!
Nuorukainen katsoi hämmästyneenä tyttöön — ja häpesi. Hän näki, että tyttö itsekin kärsi, mutta siitä huolimatta tahtoi saada hänet iloiseksi. Hiljaa hän sopersi:
— Oi Ines… Voitko antaa anteeksi minun raukkamaisuuteni… ja kaiken mitä olen sinua vastaan rikkonut…?
Tyttö ei vastannut mitään, — hän katsahti vain kerran nuorukaiseen. Mutta se katse sisälsi niin paljon, että nuorukaisen rakkaus leimahti kuin tuli. Hän kääri tytön hennon vartalon pehmeään vilttiin ja kantoi hänet kuin pienen lapsen syvään nojatuoliin. Sitten täytti hän lasit ja lausui värähtävällä äänellä:
— Meidän häämaljamme!
Kyynel kiilsi tytön silmissä, ja hän tarttui äkkiä nuorukaisen käteen ja suuteli sitä tulisesti.
Vähitellen pakeni surullinen mieliala. Ehkä siihen osaltaan vaikutti samppanjakin, — ja he olivat niin nuoria. Kun he olivat tyhjentäneet viimeisen lasinsa, eivät he enää ajatelleetkaan huomispäivää, ei todellisuutta.
Tyttö sulki silmänsä kuunnellen Arvin puhetta jostakin, — ja tuo ääni vaikutti häneen kuin musiikki. Hänen aivoissaan kiiti ihania, epämääräisiä kuvia pienokaisesta, jolla on sametinhienot kädet. He istuvat takkavalkean ääressä ja hän painaa päänsä Arvin polville…
— Menemmekö jo nukkumaan? — kuuli hän äkkiä Arvin sointuvan äänen.
— Menemme, — kuiskasi hän hiljaa.
Silloin Arvid aikoi taas kantaa tytön vuoteelle, mutta tämä varoitti:
— Jospa sinä loukkaat itsesi…
— Oi pieni armaani… Minä olen vielä voimakas ja sinä olet niin kevyt… Katsos!
Ja hän nosti tytön korkealle ilmaan ja kantoi alkoviin. Mutta kun hän kumartuen laski tytön vuoteelle ja alkoi peittää häntä, purskahti hänen suustaan punainen verivirta.
— Jumalani… — sopersi tyttö hiljaa, ja hänen kasvonsa muuttuivat yhtä valkeiksi kuin lakana hänen allaan.
— Taskusta… morfiinia… — kuiskasi nuorukainen vain huulillaan ja laskeutui hiljaa vuoteelle.
Tyttö löysi pullon, ja veren yhä tulviessa tiputti nuorukainen siitä vapisevin käsin pari kymmentä tippaa teelusikkaan ja tyttö toi lasissa vettä.
Vähitellen verenvuoto hieman taukosi, — vain silloin tällöin purskahti sitä hänen suuhunsa, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ankarat…
— Mitä, mitä tämä on? toisteli tyttö äänettömin huulin. Hän väänteli yhtämittaa käsiään ja hänen rinnassaan hakkasi jokin raudankova. Ja joka iskulla oli hän kuulevinaan aivankuin käheän kuiskauksen: »hän kuolee.» Ja hän oli juuri ajatellut tulevaisuutta, pienokaisia…
— Arvid… Arvid!
Se parahti hänen kurkustaan kuin hukkuvan hätähuuto.
Arvi et vastannut, katsoi vain häntä suurentunein, kummallisin silmin, ja tyttö vaikeni aivankuin tyrmistyneenä, seisoi vain käsiään väännellen ja katsoi…
Hirveä taistelu kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän hetken kuluttua nuorukaisen huomaamatta otti pullon ja poistui taas saliin. Raskaasti hengittäen seisoi hän keskellä lattiaa, väänteli käsiään ja kuiskasi itsekseen äänettömästi:
— Mitä teen?… Elää ilman häntä… Ei… ei… Mitä…?
Juuri silloin kuului ahmalta kadulta kumea jyrinä — aivankuin kaukainen, lähenevä ukkonen. Hän kuunteli jännittyneenä ja ymmärsi, että se oli vaunujen jyrinää. Kenties oli se joku kuorma-ajuri, joka näin aikaiseen ajoi raskaaseen työhönsä. Tuo jyrinä palautti aivankuin salaman leimahduksena hänen mieleensä elämän, ilottoman, surullisen elämän ilman rakastettua. Hän oli aivan näkevinään edessään isänsä lihavat, vihaiset kasvot, kun tämä vaati häntä naimisiin tehtailija B:n kanssa. Hän näki tämän hymyilevät, aivankuin rasvaiset kasvot. Tytön kasvot synkistyivät ja muuttuivat hurjan päättäväisiksi. Ja äkkiä hän kaasi puolet pullon sisällyksestä samppanjalasiin ja ryyppäsi sen yhdellä siemauksella.
Sitten tuli hän nuorukaisen vuoteen viereen, laski pullon pienelle yöpöydälle ja puhui kiireesti, samalla kun hänen kasvonsa alkoivat kalpenemistaan kalveta:
— Sinä sanoit, että olisi suloista kuolla yhdessä… Sinä olet oikeassa… Minä otin tuosta puolet… ja nyt saamme kuolla yhdessä, jos vain sinä tahdot…
Nuorukainen käänsi katseensa, ja samassa hän tunsi tuon hennon ruumiin kummallisesti nytkähdellen kumartuvan ylitseen ja hänen otsalleen painuivat vavahtelevat, omituisen jäykät huulet, niinkuin häntä olisi suudellut kuolema…
Sanoin kuvaamattoman hädän vallassa yritti hän nousta vuoteelta, hän käsitti vain sen, että hänen rakastettunsa kuolee ja hänet täytyy pelastaa. Kaikki sekaantui ja pimeni, ja hänestä tuntui ikäänkuin Ines olisi hukkumaisillaan, — eikä hän voi mitään! Tietämättä mitä teki kohotti hän kätensä ja koetti huutaa apua: mutta huuto muuttui tukehtuneeksi korahdukseksi ja kuuma verivirta purskahti hänen suustaan.
Hän vaipui voimattomana takaisin vuoteelle ja aivoissa pyöri kaikki kohisevana sekamelskana. Mutta hän jännitti koko tahdonvoimansa, ja vihdoin hänelle selveni kaikki; kaikki on hyvin. Miksi hän oli pelästynyt, onhan Ineksellekin parempi näin, kun hän kerran rakastaa… Ja yhtäkkiä hän kaasi pullon sisällyksen suuhunsa viimeistä tippaa myöten.
Verenvuoto tankosi, hänen hengityksensä harveni, ja omituinen jäykkyys alkoi levitä hänen ruumiissaan. Mutta hänen ajatuksensa kirkastuivat, selvenivät.
Hän tunsi tytön hennon käden värisevän puristuksen, ja kun hän näki miten hänen kuoleman himmentämät silmänsä kirkastuivat ja valjut, verettömät huulet hymyilivät onnesta, käsitti hän ensi kerran tuon rakkauden suuruuden. Hänestä tuntui ikäänkuin jokin ihmeellinen kirkkaus olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kuolee minun tähteni, hän on antanut minulle ihanimman kuoleman. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ymmärsi samassa, ettei voisi sanoin kuvata sitä ennen tuntematonta rakkautta ja kiitollisuutta, jonka kirkkaus ja lämpö voitti lähenevän kuolemankin kolkkouden, nimitti sen ihanaksi juhlaksi. Hän ei pelännyt kuolemaa, ei kaivannut enää elämää, — hän tunsi vaistomaisesti, että tämän illan onni korvasi kokonaisen elämän…
Kaikki voimansa ponnistaen käänsi hän päätään rakastettuansa kohden ja kuiskasi harvaan, sanan kerrallaan:
— Rakas… urhea… vaimoni!… Eikö nyt… ole hyvin… onni…
Hän ei jaksanut enempää, mutta tytön kirkastuva katse osoitti, että hän tunsi samoin.
Äärimmäisin ponnistuksin tarttui tyttö jäykistynein sorminensa hänen käteensä ja veti sen huulilleen ja puhui hiljaa, tuskin kuuluvasti kuiskaillen:
— Rakas… sinun kanssasi… viime matkalle…
Ja taas tunsi nuorukainen noiden hentojen sormien puristuksen, ja vaikka kuolema oli jo kylmentänyt ne hyisellä kosketuksellaan, värähtelivät ne yhä rakkaudesta.
He lepäsivät käsikkäin, ja kummallinen hiljaisuus, jäykkyys ja kylmä hämäryys valtasi heidän olemuksensa ja levisi kaikkialle. Nuorukainen kuuli rintansa korisevan joka henkäyksellä niin omituisen ontosti ja pitkäveteisesti, kuten aina, kun keuhkoissa on niin vähän verta, ettei se tule ylös. — Mutta sekään ei nyt koskenut, ei hermostuttanut. Hän tunsi vain suurta, selittämätöntä rauhaa ja uupumusta, ja tuo salaperäinen, kylmä harmaus lisääntyi, levisi kaikkialle kuin syysillan sumu; katto ja seinät olivat jo häipyneet näkyvistä, hänen rakastettunsa kasvotkin himmenivät. Ja vihdoin ne häämöittivät tuon harmahtavan sumun seasta valkeina kuin suuri liljankukka. Silloin hän yhtäkkiä tunsi halun nähdä vielä kerran hänen katseensa, — nähdä vielä kerran hänet elävänä… Hänen omat huulensa tuntuivat aivan jäykiltä, mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja tahtonsa, ja vihdoin kuuli hän oman soinnuttoman kuiskauksensa:
— Ines…
Hän tunsi heikon värähdyksen jäykistyneissä, hennoissa sormissa, ja jännitettyään koko jälellä olevalla tarmollaan katsettaan näki hän omituisen, punertavan hämärän lävitse vielä kerran — viimeisen kerran — nuo tummat, suuret silmät. Ja tuosta raukeasta katseesta loisti nytkin vain rakkaus ja onni.
Hän puristi rakastettunsa kättä, sulki silmänsä ja oli kuiskaavinaan äänettömästi:
— Nyt lähdemme — viimeiselle matkalle…