ASEVARASTOON!
Ilta alkoi jo lähetä, mutta yhä jatkui taistelun pauhu kaupungin eri kulmilla; toisinaan se heikkeni hiukan, toisinaan yltyi melkein hirmumyrskyksi. Vain asevaraston taholta kuuluva jyrinä pysyi samanlaisena. Sieltä sai Antonius sanan, että taistelu oli jokseenkin tasaväkistä, mutta kaupungilta he eivät saaneet mitään tietoa.
Tuo epätietoisuus ja taukoamaton taistelun jyske hermostutti Marcusta tavattomasti. Pitkän aikaa hänestä tuntui siltä, että tämä oli samaa taistelua kuin isänkin kaatuessa; hän oli muka kotonaan samoin kuin silloinkin ja kuunteli konekiväärien rätinää. Tajuttuaan taas totuuden hän ihmetteli, miten samanlaista kaikki oli kuin silloinkin.
— Voi, varmaankin hermoni pilaantuivat vankilassa ollessani, hän puhui katkerasti ystävälleen. — Tuskin voin olla paikallani. En ollut ennen tällainen!
— Älä lainkaan ihmettele! lohdutti Antonius. — Se johtuu toimettomuudesta! Eivät sitä kestä vahvatkaan hermot!
Juuri silloin kuului järeän tykin laukaus asevarastolta päin, ja heti sen jälkeen kranaatin räjähdys.
— Tuo oli luultavasti 28-senttimetrinen haubitsi! sanoi Antonius ja lisäsi vakavasti:
— Kummalla puolella se lienee? Ettei vain hallituksen joukoilla…
Pienemmät tykit olivat alkaneet jyristä entistä ankarammin, ja aivan toisaalta, kaupungilta päin, kuului välillä konekiväärien rätinän voittaen ihmisjoukon tuhatääninen huuto.
— Kunhan eivät vain räjäyttäisi ampumatarvikevarastoa. Voi käydä niin, että tarvitsemme sitäkin, kun meillä… Niin jos … vihollinen.
Alkoi jo hiukan hämärtää, mutta mitään ratkaisua ei tullut — tykit jyrisivät yhä samalla voimalla.
Silloin välähti häikäisevä leimahdus — niinkuin satakertainen salama; sitten jyrähdys, aivan kuin koko avaruus olisi omituisesti revähtänyt taivaanrannasta toiseen — ja sitä säesti luhistuvan kivirakennuksen kamala ryske.
— Nyt luulen palkkajoukkojen tykistön saaneen tarpeekseen! huudahti
Antonius hillitysti.
— Jospa hän vain olisi osannut pudottaa pienen yhtä hyvin kuin suuria?
— Ole huoletta! Hän on salassa harjoitellut samankokoisella pallolla.
— Eivät ne todellakaan enää ammu! huudahti Marcus vilkastuen. — Mutta näetkö sitä?
— En — en näe! vastasi Antonius ihmetellen. — Sitä ei todellakaan näy, vaikka hämärtää vasta tämän verran!
— Katso! Ettei vain ampumatarvikevarasto alkaisi palaa…? kuiskasi
Marcus.
He katsoivat taas äänettöminä. Tykkien jyrinä oli kokonaan tauonnut, silloin tällöin vain kuului asevaraston seuduilta konekiväärin särinää — niinkuin joku olisi leikillään pärryttänyt — sielläpäin roihusi myöskin valtava tulipalo.
Ilma muuttui pimeämmäksi, ja tulipalo tuntui yhä yltyvän. Lisäksi niitä alkoi näkyä kolmelta, neljältä eri taholta; niiden loimu leiskahti toisinaan häikäisevän kirkkaaksi, toisinaan hiukan himmeni. Ilma oli niin tyyni, että punertava savu nousi miltei pystysuoraan korkeutta kohti. Marcuksen mielestä koko miljoonakaupunki oli kuin kohiseva, hehkuva jättiläisahjo.
Silloin alkoi läheiseltä kadulta kuulua juoksevien askeleiden yhtäjaksoista kopinaa ja välillä epäselviä huutoja:
— Asevarastoon! Asevarastoon!
— Asevarasto on vallattu!
— Nyt saadaan aseita!
— Aseihin! Aseihin!
— Mistä ne tietävät? kysyi Marcus hämmästyneenä.
Antonius otti taskustaan punaisen ilmoituslapun ja sanoi tyynesti.
— Asevaraston valtauksen ilmoittaminen on ollut myös erään toverin huolena. Hänellä ei ole mitään muuta tehtävää — ja hänen apulaisensa ovat jo kolmen tunnin ajan olleet kaupungin eri puolilla, valmiina jakamaan nämä liput merkin saatuaan.
— Mutta ellei sitä olisi onnistuttukaan valloittaa? änkytti Marcus hämmästyneenä.
— Silloin ilmoitukset olisivat olleet tarpeettomat; he olisivat kuitenkin odottaneet paikoillaan huomisiltaan.
Marcus oli näkevinään ikään kuin hymyn häivähdyksen Antoniuksen huulilla ja sopersi ihaillen:
— Sinä olet merkillinen mies.
— Älähän nyt joutavia! En minä yksin ole ollut… Muutaman toverini kanssa olemme jo vuoden ajan harkinneet kukin oman tehtävämme yksityiskohtia, ja kaikki, mitä edeltäpäin on voitu valmistaa, on myös valmistettu.
Konekiväärien tuli lakkasi kokonaan; joitakin yksinäisiä kiväärinlaukauksia vain kajahti — niinkuin vanhat, uskolliset vahtikoirat, jotka yöllä puoleksi unessakin silloin tällöin haukahtavat.
Kun sitten pikatykit yht'äkkiä alkoivat raivoisasti jyristä, vaikutti se niin voimakkaasti Marcuksen hermoihin, ettei hän voinut estää väristystä. Kiväärien pauke kiihtyi, konekiväärit ärähtivät taas uhkaavasti kuin levostaan häirityt villipedot — tulipalon liekitkin tuntuivat yltyvän, punertuvan; kuului epämääräistä ryskettä ja huminaa ja eräässä paikassa leimahti muutaman kerran punainen tulitöyhtö ylöspäin — niinkuin jokin raivostunut hirviö olisi voitonriemuisesti hulmauttanut tuliharjaansa. Kaiken lisäksi kuului taas jostakin kaukaa entistä hurjempi huuto.
— Olikohan se avunhuuto? ajatteli Marcus tuskastuneena.