MURHENÄYTELMIÄ.
Marcus muisti sen kasarmin, jossa Brutus oli toimessa. Ja muistaessaan Brutuksen olleen epävarman kasarminsa miehistön mielipiteistä hän päätti ajaa sen kautta, toimittaakseen sinne apua, jos sitä tarvittaisiin. Lähetessään erästä puistoa he huomasivat jo etäältä taistelun merkkejä; Puista oli kaarna karissut, alastomat oksat riippuivat kuin katkenneet jäsenet. Nurmikolla virui muutamia kuolleita, ja pensaiden takana istui ja loikoili joukko haavoittuneita, monet kuuluivat hiljaa vaikeroivan.
Äkkiä Julius hätkähti ja hypähti autosta…
Erään puun alla lepäsi pieni, rääsyinen poika kuolleena. Hänen rikkinäisessä puserossaan oli rinnan kohdalla punainen läiskä — siitä oli luoti lävistänyt hennon ruumiin. Laihat, paljaat jalat olivat vielä suonenvedontapaisesti koukussa, pienet likaiset kädet nyrkissä.
— Ahaa! sanoi Marcus pitkään.
Hän oli edennyt hiukan ja katsoi ylös siihen puuhun, jonka alla murhattu pienokainen oli.
Julius tunsi kylmien väreiden käyvän ruumiinsa lävitse.
Siellä oli toinen, pienempi — ehkä viiden-kuudenvuotias poika. Pienokainen oli jäänyt paksulle oksalle vatsalleen ja takertunut kouristuksentapaisella voimalla toiseen oksaan — aivan kuin eräät yölinnut, jotka kuollessaan puristautuvat oksaa vastaan. Hänen pienet, laihat kasvonsa olivat alaspäin, avoimissa, lasittuneissa silmissä kuvastui hurja kauhu — ja suu oli jäänyt auki kuin viiltävän hätähuudon jälkeen.
He olivat nähneet äsken kokonaisen röykkiön ruumiita, mutta sekään ei vaikuttanut niin järkyttävästi kuin nämä pienet murhatut veljekset.
Julius tuijottaa pienokaisia aivan kuin jähmettyneenä. Hän on ihan näkevinään, miten lapsukaiset kiväärinpaukkeen lähestyessä kiipeävät puuhun, vanhempi auttaen ensin pientä veljeänsä. Pikkuveli alkaa pelätä tuon räikeän rätinän lähetessä, mutta vanhempi lohduttelee, että täältä ylhäältä oikein hauska onkin katsella. Ne lähenevät… Pikkuveli alkaa itkeä — ne huomaavat — nuori upseeri kohottaa pistoolinsa, ampuu… Ei käy — toinen nauraa — sitten ampuvat molemmat… Pikkuveli vavahtaa, putoaa monta oksanväliä… Vanhempi laskeutuu nopeasti, mutta pikkuveli ei voi enää sanoa mitään, korisee vain… Ja äkkiä hänen omat kätensä herpautuvat, hän ponnistaa kaikki voimansa — ei, sormet väsyvät, heltiävät — hän putoaa, otsa paukahtaa kivikovaan käytävään…
Niin heidät oli ammuttu kuin pienet pyynpoikaset, jotka salametsästäjä surmaa niiden ensimmäisellä lentomatkalla.
Miesten lähetessä Brutuksen kasarmia kuului jo kaukaa tavatonta melua ja huutoja.
Marcus seisautti auton korkean lankkuaidan kohdalle, ja he alkoivat jännittyneinä kuunnella.
Meteli tuntui yhä kiihtyvän, ovien pauketta, kolinaa, askeleita — niinkuin sotilaat olisivat kaikki juosseet pihalle. Ja sitten kuului pihalta voimakas huuto:
— Sotilaat! Veljet! Kuulkaa tätä!
Meteli hiljeni, ja sama ääni luki harvaan, läpitunkevalla äänellä julistuksen sotilaille. Pääsisältö oli sama kuin yleisölle levitetyssä — mutta sen lisäksi ohjeita, miten on meneteltävä upseereihin nähden, samoin ilmoitettiin miten paljon ennestään on kumouksellisia upseereita. Julistus päättyi seuraavasti:
"Veljet! Tämä olkoon heidän viimeinen rikoksensa! Ottakaa kaikkialla haltuunne ampumatarvikkeet ja asevarastot! Älkää antako enää kenenkään teurastaa aseettomia kansanjoukkoja. Nouskaa veljet! Nyt on aika tullut.
"Armeijan antimilitaristinen liitto."
Syntyi tavaton meteli, josta erotti seuraavia huutoja:
— Heti arestiin!
— Upseerit putkaan!
— Aseet pois niiltä!
— Aseet pois, heti!
Marcus nousi seisomaan auton istuimelle ja varpailleen nousten hän ylettyi näkemään, että sotilaat Brutuksen johdolla nopeasti piirittivät upseerien rakennuksen. Ja sitten kuului Brutuksen kiihkeä, liikutuksesta värisevä ääni:
— Hyvät herrat! Se rikos, mikä tänään on tapahtunut, on liian suuri. Sen tähden toivomme, että te kaikki, hyvät herrat, yhdytte meihin, astutte veljinä riveihimme! Mutta niillekin, jotka eivät katso voivansa meihin yhtyä, vakuutamme kunniasanallamme täydellisen loukkaamattomuuden ja turvan — ehdolla, että kaikki luovuttavat aseensa ja pysyvät kasarmissa omissa huoneistoissaan! Eikö niin, toverit?
— Oikein! Oikein! Me lupaamme kaikki sen! huusivat sotilaat innostuneina.
— Kaikki! Kaikki!
— Pyydän siis, että herrat upseerit ilmoittavat mielipiteensä! lausui
Brutus kuuluvalla äänellä.
Silloin Marcus näki, että upseeriklubin rakennuksessa aukeni vielä pari ikkunaa — ja muutamat konekiväärit alkoivat hirveästi säristä.
Etummaiset, niiden joukossa Brutus, vaipuivat maahan — aivan kuin tiheään ihmisrykelmään olisi iskenyt ukkonen.
Syntyi kamala sekasorto; toiset alkoivat juosta sivullepäin, toiset alkoivat ampua ikkunoita kohden: kaksi konekivääriä vaikenikin äkkiä. Raivon- ja tuskanhuutojen kaikuessa peräytyivät kaikki sivulle, jonne konekivääriä ei voinut suunnata. Mutta satakunta miestä jäi kentälle. Monet nousivat alkaen horjuen astella tovereittensa jälkeen; monet kaatuivat uudelleen ja jatkoivat matkaansa ryömien, jotkut lähtivät heti nelinryömin — mutta muutamat kohottivat vain päätään ja vaipuivat uudelleen maahan kuin vastustamattoman väsymyksen vallassa.
Marcus alkoi vapista: sillä yht'äkkiä kohdistettiin konekiväärien tuli näihin avuttomiin haavoittuneihin ja kuoleviin — ja hetken kuluttua olivat kaikki muuttuneet liikkumattomiksi.
Nyt näyttivät sotilaat raivostuvan, hurjistuvan. Villisti huutaen he juoksivat tulesta huolimatta ovia kohden; useita kaatui, mutta enemmistö ehti oville; ne iskettiin säpäleiksi, miehet syöksyivät vimmastuneina sisään, kuului kirkaisuja, pauketta, räiskettä; konekiväärit vaikenivat yksi toisensa jälkeen — ja avoimesta ikkunasta heitettiin alas jonkun aliupseerin hengetön ruumis. Hyökkääjät nähtävästi eivät päässeet kaikkiin sisähuoneisiin, koska sieltä kuului pistoolien terävää pauketta: upseerit ampuivat ovien lävitse kapinallisia.
Äkkiä juoksivat sotilaat ulos, ja heidän joukostaan kuului moniääninen, läpitunkeva huuto:
— Tulta, tulta, tulta!
Kuumeisella kiireellä tuotiin öljykannuja, ne vietiin sisään, valeltiinpa öljyllä ulkoseiniäkin — ja pian leimahti koko rakennus ilmituleen.
Sotilaat peräytyivät hiukan taaksepäin asettuen odottamaan, kiväärit ampumavalmiina.
Pian alkoi palavasta rakennuksesta kuulua ääniä, ja savun lävitse ryntäsi upseerijoukko ulos, jokaisella kädessään paljastettu miekka, toisessa pistooli.
Kuului yksi ainoa kumea karjahdus — niinkuin suunnattoman suuri kahlekoira olisi karjahtanut … ja upseerit lysähtivät maahan, niinkuin jokaisen sääret olisivat äkkiä katkenneet.
Juliuskin oli noussut katsomaan; hän oli muuttunut kauhean kalpeaksi ja sopersi vapisevin huulin:
— Veljeni … mennään täältä…
He istahtivat, ja kuljettaja pani auton liikkeelle; mutta he pääsivät vain hiljaa eteenpäin — suljetun portin taakse oli kokoontunut suuri joukko uteliaita, jotka jännittyneinä kuuntelivat huutoja, tulen kohinaa, ja katselivat ylöspäin kohoavaa, yhä sakenevaa savupatsasta.
Hiukan sen jälkeen kun Marcus oli saapunut lentokentälle, ilmestyi ilmavoimien komentaja henkilökohtaisesti sinne. Hän kutsui Marcuksen luokseen ja ilmoitti, ettei yksikään lentäjä saanut toistaiseksi poistua mihinkään, ja kaikki koneet oli pidettävä lähtövalmiina.
Kaikeksi onneksi hän ei ryhtynyt tarkastamaan koneita — hän olisi silloin huomannut, että yksi uusista koneista oli poissa.
Kenraalin lähdettyä Marcus puhui huolestuneena Antoniukselle:
— Mitä nyt on tehtävä? Eikö sinun pitäisi olla kaupungilla?
Antonius vastasi hiljaa ja varmasti:
— Ole huoletta! Minä olen vuosikaudet ajatellut tätä asiaa lukemattomilta eri puolilta. Muutamien toverien kanssa olemme suunnitelleet kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten: jokaisella on oma tehtävänsä ja omat apulaisensa. Ennen iltaa minua ei tarvita missään, ja silloin me kyllä lähdemme täältä vähin äänin.
Hän ilmoitti, että toveri B. oli hartaasti pyydettyään saanut luvan käydä noutamassa 3-4 palloa — ja nyt hän koneineen odotti kaupungin ulkopuolella. Jos kapinalliset alkaisivat joutua tappiolle, ilmoittaisi Augustus puhelimitse hänelle…
Marcus muisti sen tavattoman voiman ja raivon, mikä pääkomitean kokouksessa oli kuvastunut tuon nuoren miehen jäntevillä kasvoilla.