VELJIEN VERI HUUTAA.
"Ihmiset!
"Äsken on tapahtunut pöyristyttävän julma rikos!
"Samaan aikaan kuin luette tätä, kello puoli 12, viruu L:n ampumakentällä hirveästi silvottuina tuhannen nuorta miestä: meidän veljiämme, poikiamme, rakkaitamme. He vetävät viimeisiä henkäyksiään — heidän verensä vuotaa parhaillaan kentän hiekkaan. Ja syy: he rohkenivat eilen illalla ilmoittaa, etteivät lähde teurastamaan ihmisiä.
"Tämän rikoksen on tehnyt oman maamme hallitus!
"Ja tämän mustan rikoksensa peittämiseksi aikovat he tehdä vielä kauheamman rikoksen! Sillä tänään kello 12 levitetään kaikkialla, koko maassa hallituksen julistusta, jossa ilmoitetaan, että vihollinen on hyökännyt rajan yli!
"Totuuden selville saamiseksi sähkötimme asianomaiselle päällikölle esikuntapäällikön nimessä, ja saimme seuraavan vastauksen:
"'Tiedustelunne johdosta on minulla kunnia ilmoittaa, että koko raja-alueella on kaikki erittäin rauhallista. Ei toisella puolella myöskään ole rajavartioita lisätty!
"Rajasotajoukkojen päällikkö, Kenraali D:a.'
"Se on siis inhottava, rikoksellinen valhe!
"Ja me olemme saaneet varman tiedon, että hallitus ylihuomenna
aikoo julistaa sodan; hukuttaa kansamme vereen!
"Ihmiset! Tämän maan monimiljoonainen kansa: saako tuo rikos
tapahtua? Vastatkaa!
"Tuhannen veljemme äsken silvotut ruumiit huutavat kostoa! Heidän vuodatettu sydänverensä on vielä lämmintä — ja veljein veri huutaa maasta:
"— Pois pyövelit!
"— Pois joukkomurhat!
"Armeijan antimilitaristinen liitto."
Tällainen juliste levisi kaikkialle: ensin tehtaisiin, työmaille, sitten syrjäkaupunkeihin, ja vihdoin vähän ennen kahtatoista keskikaupungille.
Sitä jaettiin tuhansittain. Ja sen vaikutus oli kauhea; ihmiset näyttivät tulevan miltei mielipuoliksi.
Jo kauan oli ankarain rangaistusten uhalla kielletty lakot, kaikenlaiset kokoukset ja mielenosoitukset. Mutta kun nämä julisteet saapuivat tehtaisiin, vaikeni koneiden jyrinä paikalla — ja muutaman minuutin kuluttua olivat tehtaat tyhjentyneet kuin taikaiskusta; pomot katselivat kauhistuneina työmiesten lähtöä, uskaltamatta lausua sanaakaan — heidän kasvonsa näyttivät niin peloittavilta. Nuoremmat alkoivat juosta keskikaupunkia kohden — uhkaavina, äänettöminä.
Marcus lähti jo ennen sovittua aikaa; määräpaikkaa lähetessään hän huomasi kuin ilokseen, että kaupunki oli kokonaan savunsekaisen sumun peitossa: kirkkojen torninhuiput ja tehtaitten savupiiput vain pistivät esiin, ikään kuin jättiläissuuret kannot. Hän tunsi hyvin valtion tehtaan valkoisen savupiipun — ja Julius pudotti julisteet suoraan pihalle, ja heti hurjinta vauhtia takaisin. Kello 12 he olivat taas lentokentällä, eikä heidän poissaolonsa näyttänyt herättäneen mitään huomiota.
Saatuaan koneen suojukseen he ottivat auton, ja Marcus käski ajaa keskikaupungille, sotaministerin palatsin läheisyyteen.
He astuivat autosta erään puiston reunaan, sillä ministeripalatsin edustalla oleva tori oli jo miltei täynnä väkeä. Ja kaikkialta tulvi yhtä mittaa lisää.
Marcus tuijotti kasvavaa väkijoukkoa, hänen ajatuksensa kiitivät sinne tänne sekavina, kuumeisina.
Äkkiä Marcus kääntyi — ja kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse.
Niinkuin musta laavavirta vyöryy tulivuoren rinnettä alaspäin — samoin läheni esikaupungeista johtavaa valtakatua hurjasti juosten kaduntäyteinen, musta miesjoukko. Ja heidän raudoitettujen anturainsa jyrinässä kuvastui sata kertaa suurempi voima kuin silloin — kerran…
Marcus nousi penkille ja hämmästyi yhä enemmän: joukko näytti loppumattomalta, tulvivalta virralta… Hän muisti lukeneensa jostakin manalan mustasta virrasta, joka kumeasti pauhaten syöksyy eteenpäin — tämä joukko muistutti sellaista virtaa.
Hän seisoi seisomistaan, katsellen huumaantuneena ohivyöryvää joukkoa, nokisia, pahaenteisiä kasvoja. Suuri tori oli miltei täynnä, mutta joukon loppua ei näkynyt.
— Veljet! kuului jostakin mahtava, kiihkeä huuto, ja kaikki käännähtivät sinnepäin. Eräs keski-ikäinen, jäntevä seppä oli noussut torin laidassa olevan muistopatsaan jalustalle. Hän selosti äsken tapahtunutta teloitusta ja hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja vihasta. Hän vaikeni hetken, ojensi sitten nyrkkinsä, ja hänen sanansa kajahtivat joukon yli kuin moukarin iskut:
— Ei niille riitä tuhannen miehen sydänveri! Ne tahtovat kuulla miljoonien valitukset ja kuolonhuudot, nähdä miljoonien leskien ja orpojen kyyneleet! Minä en ymmärrä paljon noista asioista, mutta minulla on kuusi lasta — enkä minä lähde sotaan! Tappakoot vain täällä! Minusta on samantekevää! Mutta tänne minä jään! Hänen äänensä oli muuttunut lopussa käheäksi, hurjan epätoivoiseksi, ja toverit säestivät häntä kiihkeästi:
— Oikein puhut!
— Oikein! Oikein!
Samassa kuului torin toiselta laidalta entistä hurjempi huuto — ja laukauksia. Ja niinkuin tulvivat virrat keväällä purkautuvat mereen — samoin tulvi torille kaikkialta väkeä — ja tungos kävi yhä ankarammaksi.
Ensimmäisen jälkeen nousi jalustalle toinen puhuja, ja kun huudot ja melu hiukan heikkenivät, kaikui hänen äänensä sointuvana ja läpitunkevana.
— Toverit! Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt vasta ovat maailmansodan iskemät haavat alkaneet vähän parantua; vasta nyt alkaa nälkäkuoleman peikko hiukan väistyä — ja nyt hallitus aikoo sodalla syöstä kansan taaskin äärimmäiseen kurjuuteen.
Puhuja selitteli sotalaitoksen suunnattomia menoja; Marcus hämmästyi kuullessaan tuon työmiehen selittelevän niitä ehkä vielä selvemmin ja vakuuttavammin kuin Antonius! Puhuja innostui, hänen äänensä muuttui yhä voimakkaammaksi, ja kaikki kuuntelivat kiihkeinä ja äänettöminä; hän oli yksi heistä ja hänen sanansa tunkeutuivat suoraan heidän sydämiinsä:
— Me varoitamme hallitusta: älköön se tehkö enää tätä rikosta! Me varoitamme viimeisen kerran. Ja jos he tästä huolimatta julistavat sodan, silloin myöskin me julistamme sodan! Meillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleet — ja sen tähden me tulemme taistelemaan loppuun asti! Ja silloin…
Mutta nyt kajahti kymmenistätuhansista kurkuista yhtaikaa ukkosentapainen huuto. Marcuksesta tuntui siltä, kuin olisivat he tuossa huudossa tahtoneet huutaa maailmalle pitkät kärsimyksensä, kurjuutensa, vihansa ja tuskansa. Puhuja ojensi kätensä hiljaisuutta vaatien, huuto asettuikin, ja hän huudahti kiihkeän innostuksen vallassa:
— Veljet! Päättäkäämme tässä, että…
Jossakin kajahti teräviä kiväärinlaukauksia: puhujan ääni katkesi kummalliseen korahdukseen, ja hän tarttui rintaansa; hän horjui, hapuili vapisevin käsin ympärilleen — niinkuin voimaton, sokea vanhus — ja sitten kuului omituinen, raskas mätkähdys.
Ensin parin sekunnin äänettömyys, mutta sitten tuo musta joukko ärjähti kuin suuri petoeläin. Marcuskin miltei kauhistui kuullessaan tuon kammottavan karjaisun — siinä ilmeni niin peloittava voima ja raivo.
Samassa eräs kookas työmies hypähti patsaan jalustalle kasvot vääristyneinä. Hän repäisi rajulla tempaisulla puseronsa halki, iski paljasta rintaansa luisella nyrkillään ja huusi kuin mieletön:
— Kurjat murhaajat! Pelkurit! Ampukaa nyt, kun mielenne tekee! Kyllä meitä riittää! Ettekö osaa ampua? Vaikka minä näytän teille paikan! Minä olen vain työmies: mutta minä luin sotilaitten julisteen ja minäkin kysyn: kuinka kauan me annamme teurastaa itseämme kuin karjaa? Minunkin veljeni kuoli siellä äsken! Ja minunkin veljeni veri huutaa…
Silloin hänkin putosi, ja miesjoukon karjunta tukahdutti konekiväärienkin särinän kuulumattomiin.
Torin toiselle laidalle oli saapunut kaksi palkkaväen panssariautoa ja paikalla syntyi vimmattu taistelu. Marcus ja Julius olivat keskellä suunnatonta miesjoukkoa ja se kuljetti heitä mukanaan sinne tänne kuin myrskyävä meri lastuja. Taistelusta he eivät nähneet mitään, vain kuulivat: konekiväärien rätinää, hurjia huutoja. Kuka oli voitolla, siitä ei saanut tietoa. Toisinaan aalto heitti heidät lähemmäksi, toisinaan kauemmaksi.
Lopulta he pääsivät torin reunassa olevaan puistoon. Täällä Marcus nousi hetkeksi eräälle penkille ja näki nyt kapinallisten vallanneen kaksi panssariautoa — niinkuin silloin maailmansodan jälkeenkin! Ja nyt ne etenivät pakottaen hallituksen joukot perääntymään.
Mutta torin toisella puolella, missä konekiväärit oli kohdistettu tiheään työläisjoukkoon, kohtasi hänen katseensa surullisen näyn: mustana röykkiönä viruivat siellä kuolleet ja haavoittuneet sekaisin … eikä ollut sairasautoja, ei mitään apua. Siellä he saivat kuolla verenvuotoon ja avun puutteeseen.
Silloin Marcus näki ilmassa vanhanmallisen lentokoneen, joka pudotteli punaisia paperilappuja. Ja miltei heti kuului huutoja:
— Pois kaduilta!
— Pois, pois, pois!
Julius otti kadulta yhden lehtisen; siihen oli painettu yksi ainoa lause: "Kaikki aseettomat heti pois kaduilta!"
Ja allekirjoituksena heidän komiteansa nimi!
Tuon käskyn vaikutus oli ihmeteltävä. Kadulta kadulle — suusta suuhun toistettiin sitä miltei voitonriemuisesti. Ja äsken täpötäydet kadut tyhjenivät salaperäisellä tavalla. Portit työnnettiin väkirynnäköllä auki, ja pihat täyttyivät kuin nuijalla lyöden. He lähtivät lentokenttää kohden.
Edestäpäin alkoi kuulua ankaraa jyrinää; heitä vastaan kiiti kaksi kevyttä tykistöpatteria. Nuo 500-600-hevosvoimaiset moottorit jyskivät korviasärkevästi ja katu tärisi ankarasti niiden syöksyessä hurjasti ohitse. Ja etummaisessa tykkiautossa istui Augustus kalpeana ja päättävän näköisenä. Jäljessä kiiti muutamia pikatykeillä ja konekivääreillä varustettuja panssariautoja.
— Minne ne menevät? kysyi Julius jännittyneenä.
— Ammus- ja sotatarvikevarastoihin. Tänään päivällä siitä sovittiin.
Marcus näki erään ilmavoimille kuuluvan auton, viittasi sen luokseen, ja he nousivat siihen.
Pienen matkan päässä he kohtasivat parinsadan suuruisen aseistetun sotilasjoukon. Sen johtaja, nuori komiteaan kuuluva luutnantti oli kalmankalpea ja hänen päänsä oli sidottu; monet sotilaatkin olivat haavoittuneita, kalpeita, kiihtyneitä.
— Mitä, miten teille kävi? kysyi Julius hätäisesti.
— Tappio, vastasi nuori upseeri synkästi. — Suuri enemmistö oli hallituksen puolella. Sinne jäi paljon tovereita — ja meidän täytyi lopulta paeta.
Samalla hetkellä alkoi ammusvarastolta kuulua ankaraa tykkien jyrinää.
Luutnantti hätkähti ja kysyi käheästi:
— Mitä se on?
Mutta kun Marcus kertoi Augustuksen tykistöstä, kirkastuivat luutnantin kasvot; kääntyen sotilaihin hän huudahti innostuksesta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Veljet, me olemme voitolla! Lähtekäämme! Meidän apuamme ehkä tarvitaan! Järjestykseen! Mars!
Ja he lähtivät.