"VIIMEINEN KEINO".
Pataljoonan uusi komentaja ratsasti edellä uljaalla rotuhevosellaan; hän näytti kylmältä ja pahaenteisen sulkeutuneelta. Komppanioittensa etunenässä marssivat luutnantit olivat myöskin tavattoman kalpeita ja äänettömiä — niinkuin astelisivat ammuttaviksi. Sotilaat eivät myöskään rupatelleet niinkuin ennen, toisinaan vain katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Kulunut aamu oli kylläkin antanut siihen aihetta enemmän kuin tarpeeksi.
Ensimmäinen hämmästys kohtasi heitä päivän valjettua, kun he huomasivat piirittäjien poistuneen. Se kasvoi yhä, sillä kaikki oli samanlaista kuin muinakin aamuina. Aliupseerit kävivät ilmoittamassa, että kasarmiin oli saapunut uusi pataljoonan komentaja. Ja tämä oli ilmoittanut, että palvelus tulee tapahtumaan samassa järjestyksessä kuin ennenkin; ampumakentälle lähdetään siis entisen tavan mukaan kello yksitoista aamupäivällä.
Se sotilas, joka illalla oli rauhoittanut tovereitaan, marssi toisen komppanian keskellä ja virkkoi hillityllä äänellä:
— Kummalliselta tämä näyttää. Jääköhän todella kaikki sillensä? Jos niillä olisi aikomus ryhtyä rankaisuun, niin kyllä se olisi heti pantu alkuun.
— Niin sen täytyy olla.
— Olipa onni, että teimme sotilaskomitean lähetin neuvon mukaan!
— Oli se.
— Muuten olisi kaikki käynyt hullusti.
— Se vain on ikävää, että se aliupseeri kuoli.
— Miksi ne onnettomat siihen hyökkäsivätkin, ihan kuin sudet.
— Hyvä, että edes toinen paranee.
Näin he keskenään kuiskailivat.
Oli mitä ihanin syyspäivä. Aurinko helotti kirkkaansiniseltä taivaalta, tuntui miltei helteiseltä, kun ei vähääkään tuullut. Maantie oli samanlainen kuin kesälläkin; pöly peitti marssivat sisäänsä kuin keltaiseen pilveen, tarttui heidän hikisille kasvoilleen, tunkeutui kurkkuun…
Mutta he eivät tällä kertaa pölystä välittäneet. Jokaisen katseessa kuvastui sisäinen ilo ja ihmettely, kun kaikki näytti päättyvän näin — heidän jalkansa nousivat tavallista kevyemmin.
Ampumakentälle saavuttua sotilaat saivat tavallisuuden mukaan levähtää hetkisen. Uusi komentaja ilmoitti upseereille lähtevänsä tarkastamaan kenttää ja kannusti mustan oriinsa tuliseen laukkaan.
Pataljoona seisoi riveissä, kun eversti palasi tarkastusmatkaltaan. Hän seisautti huohottavan hevosensa komppanioitten eteen ja hiukan keskusteltuaan upseerien kanssa huusi kaikuvalla, tunteettomalla äänellä:
— Sotilaat! Minä en tule sietämään missään epäjärjestystä. Suojavallit ovat tykkien harjoitteluammunnoista rikkoutuneet liian paljon. Sen tähden käsken, että kaikki sotilaat ottavat varastohuoneesta lapioita, kuokkia ja paareja tarpeen mukaan ja laittavat uudet, noin kaksi metriä korkeat turvekerrokset kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin. Lähemmät ohjeet aliupseereilta. Kiväärit mukaan, ettei niitä tarvitse täällä vartioida! Saatte lähteä!
Pystyteltyään kiväärinsä kentälle kekoihin sotilaat aloittivat työnsä. Toiset irroittivat turpeita, toiset kantoivat niitä paikalle ja eräs joukko alkoi latoa niitä uudeksi lisäkerrokseksi.
— Ei tämä mitään paikkailemista tarvitsisi! sanoi eräs sotilas hieman katkerasti. — Tämän parempaa ampumakenttää ei ole missään. Tuon uuden herran oikkuja!
Kenttä oli todellakin ihanteellinen. Taustan muodosti korkea, aivan pystysuora kallioseinä, jonka eteen oli ladottu turpeita. Kummallekin sivustalle oli vielä laitettu korkeat, kenttää kohti mataloituvat suojavallit, joten kentän pohjukka oli aivan kuin jokin suunnaton suppilo.
— Ei tarvitsisi, ei! Mutta tehdään nyt, koska käsketty on, vastasi toinen ja lähti toverinsa kanssa kentälle hakemaan turpeita.
Kun hän oli saanut turpeet ladotuksi, huomasi hän, että lankomies kotikylästä oli aivan lähellä.
— Hei siellä! Tulepas tänne tupakoimaan!
Lankomies noudatti kutsua, ja molemmat istahtivat aloitetulle turvekerrokselle.
— No, sinä olet siis jo isäkin! huomautti kutsuja iloisesti.
— Niin siinä kirjeessä ilmoitettiin, vastasi puhuteltu, ja hänen nuoret, terveet kasvonsa punastuivat kuin tytön. Hän alkoi nyppiä vaaleita viiksenalkujaan ja lisäsi hämillisen näköisenä:
— Poika kuuluu olevankin — ja oikein suuri poika.
— No, miten sisareni voi? Oliko kirjeessä mitään siitä? Ja entä sinun sisaresi?
— Hyvin voi — oikein terveen sanottiin olevan! Kaikki siellä hyvin voivat! sanoi sotilas vilkkaasti.
He istuivat taas ääneti. Nuori isä veti pari savua, mutta sitten savuke unohtui käteen; hänen ajatuksensa lensivät kaukaiseen kotiin — kuin salamannopea lintu. Hän muisti sen lyhyen, onnellisen ajan, minkä oli elänyt yhdessä nuoren vaimonsa kanssa. Nytkin muistui mieleen, miten tämä viime loman lopussa hyvästellessä oli purskahtanut katkeraan itkuun.
— Pelkäätkö kuolevasi? hän oli pelästyen kysynyt.
— En, en sitä… Mutta minusta tuntuu niinkuin en enää näkisi sinua.
Niinkuin sinä kuolisit… Voi, älä mene!
Koko viime yön hän oli ajatellut vaimonsa sanoja ja kärsinyt kauheasti.
Oliko tämä aavistanut…?
Mutta nyt hän oli niin sanomattoman iloinen — kun ei kuitenkaan käynyt niin huonosti! Kun nyt pääsisi katsomaan heitä, molempia. Lieneekö hän laihtunut — rakas…
Toveri näki hänen hiukan hymyilevän itsekseen, ja hänen kasvoissaan kuvastui onni ja hellyys — hänen silmänsä kostuivat. Nuo silmät, jotka olivat aivan samanlaiset kuin hänen sisarensakin — joka odotti häntä.
Hänkin alkoi kuvitella, miten hän pääsee täältä — he menevät heti naimisiin…
Hän havahtui unelmistaan kuullessaan lankomiehen puhuvan hiljaa, kuin itsekseen:
— On se mukavaa mennä lomalle kotiin, kun ei ole sitä pientäkään vielä nähnyt! Se pikkuinen onkin sitten jo kahden kuukauden.
Äkkiä hän vaikeni ja nousten seisomaan alkoi kuunnella; hän näki jokaisen pysähtyvän työssään, kaikki katseet kohdistuivat kaupunkia kohti.
Sieltä kuului omituinen pauhu, jyrinä, humina; se koveni, se kuului nopeasti lähenevän, se kiihtyi yhä ankarammaksi, muistuttaen lopulta kymmenien junien pauhua — mutta eihän täällä junia…
Silloin he näkivät, miten ampumakentän alkupäähän porhalsi hurjaa vauhtia palkkajoukkojen suurimallisin panssariauto; jatkoi samaa vauhtia heitä kohden — ja sitten kääntyi kentän vasemmalle puolelle. Heti sen jäljessä syöksyi toinen, kääntyen oikealle, sitten kolmas, neljäs, viides, kuudes — aina vuorotellen oikealle ja vasemmalle.
Hirveä aavistus lennähti sotilaiden mieliin: niin hirveä, että se tuntui hyytävän veren heidän suonissaan. He eivät lausuneet sanaakaan, eivät liikahtaneet — he vain tuijottivat. Harmaan yhä sakenevan tomun lävitse näkyi epäselvästi, että kentälle syöksyi hurjaa vauhtia joitakin suuria jyriseviä, harmaita olentoja — niinkuin satumaiset jättiläissudet olisivat saavuttaneet uupuneen uhrinsa ja verenhimoisesti muristen kiirehtineet piirittämään sen kaikilta puolilta.
Monet luulivat ensin näkevänsä vain kamalaa painajaisunta. Mutta siitä ei voinut herätä: yhä vain tuli autoja. Sakea tomupilvi oli peittänyt kentän toisen pään ikään kuin suurella hunnulla, mutta pauhu yhä kiihtyi.
Lopulta se alkoi vaimentua ja sitten äkkiä taukosi kokonaan.
Sitä mukaa kuin tomu hälveni, paljastui heidän näkyviinsä panssariautojen jono, joka sulki heidät ympyräänsä — niinkuin jokin pöyristyttävä sadun jättiläiskäärme… Ja heidän takanaan kohoutui pystysuora kallioseinä!
Ei pieni kaniininpoikanenkaan ole jättiläiskäärmeen syleilyssä avuttomampi, kuin he olivat tuon rautarenkaan puristuksessa. Muutamat juoksivat jonkin askeleen kiväärikekoja kohden, mutta pysähtyivät masentuneina — mitä merkitsivät pienet harjoituskuulat tuota kauheata konerengasta vastaan, jossa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä!
Varmuus siitä, että täytyi täysin avuttomana kuolla noin julman tyrannin kynsiin, vaikutti kaikkiin järisyttävästi. Jotkut kiristelivät hampaitaan hurjan raivon vallassa, ja heidän katseensa muistutti haavoitettujen petojen katsetta. Toiset vapisivat kuin löyhkäävään teurastusvajaan vietävät eläimet; harhailevista katseista tuijotti mieletön kauhu — ja he ahtautuivat lähemmäksi toisiaan, läähättäen raskaasti kuin kuolemansairaat.
Silloin sama sotilas, joka illalla oli kehoittanut tovereitaan rauhallisuuteen, tunkeutui joukon eteen; hänen silmistään näytti pursuvan tulinen, sammumaton viha, kun hän huusi oudolla, käheällä äänellä:
— Pyövelit, pyövelit! Jospa tietäisitte, miten meidän kuolemamme kostetaan! Tämä on myöskin teidän loppunne! Ampukaa, pelkurit! Ampukaa!
Tuhannesta kurkusta kajahti villi, raivokas karjahdus; se jatkui, paisui…
Mutta silloin tuntui koko auringonpaisteinen avaruus värähtävän, räsähtävän; kentän laidalla olevista puista putosi joukoittain kellastuneita lehtiä, ja varisparvi lensi pelästyneesti rääkkyen tiehensä.
Samalla tapahtui jotakin uskomatonta: tiheä miesjoukko luhistui maahan, aivan kuin suunnattoman pitkä, näkymätön niittokoneen terä olisi siinä nopeasti edennyt — ja heidän hurja huutonsa heikkeni, tukehtui. Niinkuin se olisi lähtenyt vain yhdestä kurkusta, jonka murhaajan koura hitaasti kuristaa.
Takimmaiset pysyivät pystyssä kauimmin … heristivät nyrkkejään kiroillen ja kostoa huutaen, karjuivat sanattomasti kuin mielipuolet; toiset rukoilivat, joku ulvoi kuin hullu koira — ja muutamat lähtivät juoksemaan eteenpäin toverien ruumiitten yli huutaen rukoilevalla äänellä:
— Lakatkaa!
— Me menemme sotaan!
— Armoa, armoa…
Mutta kaikki he lysähtivät maahan ähkyen, koristen…
Vasta kun viimeinen oli kaatunut, taukosi parinsadan konekiväärin tulimyrsky yht'äkkiä — ja kummallinen, repelevä kaiku kiiri vielä hetken taivaanrannasta toiseen. Tuon kamalan metelin jälkeen tuntui syyspäivän tyyni hiljaisuus miltei peloittavalta.
Sen keskeytti moottorin jyskytys: kaksi suurta panssariautoa lähti kaatuneita kohden. Niiden lähetessä kuului surmattujen sekasortoisesta läjästä vaikeroivia, uhkaavia ja käheitä ääniä:
— Armoa … Kristuksen tähden…
— Kirotut murhaajat!
— Minä kuolen…
Eräs kohotti kättään ja uikutti heikosti, epäinhimillisesti:
— Minä menen sotaan…
Kummastakin autosta astui kymmenkunta miestä; toista ryhmää johti suurikokoinen upseeri, jonka nenän kohdalla oli musta side. He astuivat lähemmäksi ja paljastivat revolverinsa…
Jotkut kaatuneet nousivat vaivalloisesti kyynärpäittensä varaan, heidän himmeät silmänsä kiiluivat vieläkin sammumattomasta vihasta ja uhmasta. Toiset uhkailivat ja kiroilivat — eräs ojensi suonenvedontapaisesti nyrkkinsä ja koetti huutaa, mutta hänen lävistetty kurkkunsa korisi vain käheästi ja veri pursui luodinreiästä. Ainoastaan yksi enää rukoili armoa. Mutta palkkaväen upseerit olivat kylmäverisiä…
Nuori isä ryömii kotiinpäin. Hän on ryöminyt jo monta päivää ja nyt hän on nääntymäisillään; veristyneet polvet kirvelevät; mutta hän kuiskaa hiljaa itsekseen:
— Vielä hetkinen — sitten näen poikani…
Silloin putoaa vieras, vavahteleva käsi hänen kasvoilleen, hänen kaulalleen pursuaa jotakin kuumaa, kohisevaa ja hän muistaa taas kaiken.
— Tahtoisin nähdä vaimoni — pienen poikani! kuiskaavat hänen huulensa. — Antakaa minun mennä!
Hän ponnistaa kaikki voimansa, mutta ruumis ei liikahda, hän ei jaksa huutaakaan. Taivaan sini on muuttunut harmaaksi — se näyttää nopeasti tummenevan.
— Jumala, anna minun nähdä pienokaiseni! hän rukoilee yhä kasvavan epätoivon vallassa. — Rakastin vaimoani enemmän kuin sinua, mutta anna anteeksi… Anna minun nähdä hänet vielä kerran! Ja poikaseni, sillä enhän minä ole häntä koskaan nähnyt… En tuntisi häntä iankaikkisuudessakaan…
Hän aukaisee vaivalloisesti silmänsä, ja hyydyttävä kauhu jäykistää hänen ruumiinsa: taivas on sysimusta! Aurinko vielä näkyy — mutta mustanpunaisena.
Hän on kuulevinaan laukauksia, omituinen kuuma värähdys kiitää hänen ruumiinsa lävitse. Aurinko sammuu, kaikki sekaantuu, pyörii… Ja sitten hän luulee kuiskaavansa:
— Sinä tiesit sittenkin — aavistit. — Mutta tulithan sinä kuitenkin! kuulee hän vaimonsa hellyydestä ja surusta värisevän äänen.
— Pienokainen — en näe, olen väsynyt — minua paleltaa. Nosta hänet pian rinnalleni — että tietäisin — lämpiäisin.
— Kyllähän minä… Mutta etkö sinä näe?
Hellä ääni etenee, laukaukset — kaikki etenevät, kaikki häipyy, katoaa kauaksi. Mutta hän ei enää välitä; jokin lämmin peittää hänen rintaansa: se on hänen pienokaisensa lämmin ruumis.
— Poikaseni — oma poikani! Nyt nukumme yhdessä — nuku sinä vain minun rinnallani — olet niin lämmin…
Kuului terävä vihellys. Panssariautot lähtivät liikkeelle ihailtavan säännöllisessä jonossa. Sen alkupää peittyi pian sakeaan tomupilveen; hetken kuluttua oli viimeinenkin kadonnut kentältä — kuului vain nopeasti etenevä, kumea jymy.