ENSIMMÄINEN VALONSÄDE.
Harmaa syysaamu oli jo valjennut, kello oli yhdeksän.
Marcus oli tyytyväinen, että oli antanut Julialle morfiinia: tämä nukkui vieläkin.
Aamun kalpeassa kajastuksessa näytti kaikki entistä kauheammalta. Alaston pakolaislauma oli yhä kiihtyneen kuumuuden vaikutuksesta siirtynyt lähemmäksi heitä. Kaikkialta virtasi yhtä mittaa nääntyneitä pakolaisia: puolikuoliaaksi pelästyneitä naisia, itkeviä lapsia, tylsästi tuijottavia miehiä. Vähitellen tuo säälittävä joukko oli lisääntynyt yhä lukuisammaksi — nyt se lainehti heidän ympärillään yhtenä ihmismerenä. Onnettomien lisäksi saapui ympäristöltä suuria ihmisjoukkoja, läheisestä pikkukaupungista tuli palokunta autoineen, mutta täällä ei ollut mitään tulelta pelastettavissa. Se palasi kiireesti hakemaan vaatteita, ruokaa. Kellään ei ollut mitään syötävää — ja pienokaiset alkoivat yhä äänekkäämmin itkeä ruokaa.
Täydellinen epätietoisuus yhä lisäsi sekasortoa. Langaton lennätinasema, puhelimet, rautatiet, sillat, kaikki oli hävinnyt. Autoillakin pääsi kaupunkiin vain yhtä maantietä myöten.
Ihmisraukat näkivät vain tuon suunnattomana helvettinä hehkuvan rovion, mutta miten kaupunki oli siksi muuttunut, ei kukaan voinut oikein käsittää. Heitä kauhisti vielä enemmän se, että itse kaupungista ei täällä ollut ketään. Pienestä huvilakaupungista vain muutamia. Jokainen ymmärsi, ettei toisella puolella kaupunkia olevasta savumerestä yksikään pelastunut; syntyi pöyristyttäviä, mielettömiä huhuja.
Eräs pelastusosastoista oli saanut tiedon, että oma hallitus oli julistanut sodan.
Tämä tieto levisi kulovalkeana onnettomien joukkoihin. Epätietoisuuden, kauhun, surun ja hysteerisen hermostuneisuuden lisäksi puhkesi esiin hurja raivo — joukko näytti taas hullujen laumalta.
Marcuksen koneen viereen tuli muutamia alusvaatteihin puettuja nuoria miehiä kysymään, tiesikö hän mitään. Marcus kertoi lyhyesti kaiken muun paitsi vihollisten ja omien pommien laadun sekä matkansa tarkoituksen. Tieto levisi joukossa uskomattoman nopeasti eteenpäin, herättäen raivon ja katkeruuden huutoja. Marcus kysyi mielipuolten olinpaikkaa. Eräs mies katsahti pelokkaasti nukkuvan Julian puoleen ja änkytti sitten käheästi:
— Ne menivät kaikki sinne…
— Mitä, onko se mahdollista? änkytti Marcus katkonaisesti. — Miten ne sinne menivät?
— Siellä oli eräs pitkä, mieletön mies, alkoi nuorukainen hiukan tyyntyneenä puhua, — joka sanoi olevansa enkeli Mikael ja kehoitti kaikkia uskovaisia seuraamaan itseään tuomiolle ja taivaan iloon Kristuksen luo. Monet uskoivat myös näkevänsä Jumalan. Riemusta huutaen lähti kokonainen lauma juoksemaan johtajansa jäljessä — ja sinne he hävisivät.
Nuorukaisen ääni muuttui yhä käheämmäksi. Ja sitten Marcus kysyi hiljaa:
— Kaikki…?
— Vain muutamat palasivat. He eivät kai olleetkaan hulluja — olivat vain joutuneet eräänlaisen hysteerisen hurman valtaan.
— Eikö — eikö kukaan koettanut estää heitä? kysyi Julius tuskasta vääristynein kasvoin.
— Ei, vastasi mies. — Ja miksi? Heille itselleen oli niin parempi — ja mitä he olisivatkaan vielä saaneet aikaan?
— Ihme, etteivät kaikki ole tulleet hulluiksi, huomautti vapisevalla äänellä eräs toinen. — Niin kauhistava yö tämä oli…
Marcus otti nenäliinan taskustaan ja alkoi pyyhkiä otsaansa — se oli kylmästä hiestä märkä.
Äkkiä kuului läpitunkeva huuto:
— Lentokone!
Kaikki katseet kohosivat yht'aikaa kuin komennuksesta.
Tavattoman korkealla näkyi todellakin lentokone — samassa ilmestyi pilvenhattaran takaa toinenkin, mutta ne olivat niin korkealla, ettei voinut nähdä, kenen lentokoneita ne olivat.
Marcus sieppasi jännittyneenä suuren kiikarinsa, ojensi sen lentokoneita kohden ja kalpeni — vihollisen koneita.
Lähin ihmisjoukko tuijotti odottaen häneen. Kun hän ei vastannut, kuului kiihkeitä huutoja:
— Mikä, kenen se on?
— Sanokaa pian!
— En tuota, ei — siitä nyt, kierteli Marcus.
Silloin huudot räjähtivät uhkaavana karjaisuna:
— Sanokaa paikalla!
— Ottakaa se häneltä.
— Pian, pian!
Marcus ilmoitti.
Parin sekunnin tuskallinen äänettömyys.
— Vihollisten lentokoneita!
— Vihollisten lentokoneita!
— Tulevat tappamaan loputkin.
— Katsokaa, ne pudottavat jotakin!
— Ne pudottavat pommeja!
— Pommeja, pommeja!
Nuo huudot kiirivät kaikkialle kauhistuttavana kuin tuomiopasuunan
ääni. Se lamautti Marcuksenkin niin, ettei hän ymmärtänyt mitään.
Konemaisen nopeasti hän vain riisui nahkatakkinsa ja kääri senkin
Julian pään yli — kuolkoon Julia äkkiä kuulematta, näkemättä…
Sekavana hirmumyrskynä pauhasi ja kuohui hänen ympärillään; naiset kirkuivat vääristynein kasvoin, toiset paiskautuivat suulleen maahan ja odottivat vavisten kuolemaa; miehet hyppivät hurjistuneina ja heristivät nyrkkejään mielettömästi ja eläimellisesti karjuen.
Marcus katsahti ylös — ne olivat jo miltei kohdalla.
Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös rajusti karjaisten:
— Kuolema ja helvetti! Minä olen hullu tolvana! Meillähän on niitä!
Julius! Valmiiksi!
Hän pani silmänräpäyksessä kaikki moottorit käymään ilman äänensammuttajaa; vasta kun väkijoukko oli kääntynyt, hän väänsi sen kiinni ja viittoen käsillään huusi kaikin voimin:
— Pois tieltä! Pois tieltä! Minä pudotan ne alas! Pois, pois!
Silmänräpäyksessä aukeni lentokoneen eteen leveä aukko; mutta se ei ollut vielä tarpeeksi pitkä — vielä ei pääsisi. Hän huusi kuin hurjistunut:
— Pois! Pois! — No menkööt sitten päät poikki!
Marcus kuuli Julian pelästyneen kirkaisun, näki Juliuksen menevän tytön luokse, katsahti vielä kerran joukkoon ja tarttui kampiin mutisten:
— Ei auta — ehkä jo pääsenkin…
Silloin hän näki kauempana edessään putoavan jotakin, ja samassa kuului omituista suhinaa — aivan yläpuolelta.
Marcus sulki silmänsä, ja aivoissa välähti: pommi!
Samassa silmänräpäyksessä kuuluikin kummallinen mätkähdys, hän aukaisi silmänsä — ja aukealla paikalla oli läjä punaisia, painettuja lentolehtisiä.
Edemmäksi oli pudonnut jo aikaisemmin; sieltä kuului huutoja, ilohuutoja. Julius hypähti alas ja heitti Marcuksen syliin kokonaisen tukun noita lehtisiä.
Marcus oli lukenut vasta pienen osan, kun hänen korvissaan oli kuuluvinaan kummallista huminaa. Hän katsahti sivulleen — ja aivan kuin hämärän lävitse hän näki huutavia, juoksevia ihmisiä, jotka kaikki tahtoivat saada lukeakseen noita papereita. Oudon tunteen valtaamana hän nousi seisoalleen ja alkoi heitellä julisteita kiihtyneeseen ihmisjoukkoon.
— Lentäjä, lentäjä! Lukekaa!
— Lentäjä! Lukekaa pian!
Marcus ei muutamaan hetkeen käsittänyt mitään. Ja sitten hän kuuli kuin unessa oman, mielenliikutuksesta vapisevan äänensä lukevan:
"Lukemattomien miljoonien elämä on uhrattu sodan alttarille; kokonaiseen mereen ei mahtuisi ihmisveri, mikä on vuodatettu aikojen kuluessa sadoilla sotatanterilla. Tuhannet kaupungit on poltettu, pommitettu poroksi; vuosisatojen kuluessa luotu taide, sukupolvien uuras työ on monesti muutamassa hetkessä hävitetty.
"Mutta vielä koskaan ei ole tehty niin kauhistuttavan julmaa rikosta kuin viime yönä: yksi Euroopan uljaimmista kaupungeista suitsee suunnattomana tuliroviona, kolmen miljoonan ihmisen: naisten, vanhusten ja satojentuhansien viattomien pienokaisten tuskanhuudot ovat siinä sammuneet viime yönä — siinä palavat parhaillaan heidän ruumiinsa.
"Kauheata on ajatella, että tämä rikos on aivan johdonmukainen tulos militarismin kehityksestä; loppumattoman varusteluvimman, räjähdysaine- ja asetekniikan kuumeisen kehityksen on lopulta täytynyt johtaa tähän. Kaikki kävi tavallisessa järjestyksessä: eräs suurvalta julisti sodan, toinen oli valmiina ja pani toimeen hirmuisen hävityksen. Militarismi saavutti siinä huippunsa! Mutta se saavutti myöskin loppunsa."
Marcus oli lukenut näin pitkälle, kun hänet valtasi viime sanojen vuoksi niin voimakas liikutus, että hänen täytyi hetkeksi vaieta. Ympärillä oli syvä äänettömyys — lapsetkin olivat laanneet itkemästä, aivan kuin aavistaen jotakin merkillistä. Tulen ahnas kohina vain kuului.
"Kolme tuntia takaperin lennähti tieto tästä ympäri maapallon. Ja koko ihmiskunta on värähtänyt kauhusta ja inhosta. Jo parin tunnin kuluttua saapui eri maista tietoja, että miljoonat työmiehet lopettivat heti työnsä. Täällä on militarismin viimeisen rikoksen toimeenpannut hallitus lukkojen takana, ja sodanjulistus on peruutettu."
Marcus kuuli, miten hänen äänensä paisui joka sanalla; hän katsahti joukkoon — nuo äsken tylsinä tuijottavat silmät olivat alkaneet omituisesti hehkua.
"Kaikkien maiden sotilaat — koko maailman työläisten lukemattomat miljoonat! Te olette eniten kärsineet sotien tähden. Veljet — teillä on voima! Ja nyt on aika tullut!
"Ihmiset!
"Te kaikki, jotka tahdotte inhimillisyyden ja sivistyksen voittoa: yhtykää tähän taisteluun! Täällä on aloitettu. Vyöryköön se yli koko militaristisen maailman kuin puhdistava ukkosmyrsky! Syöskää maahan verinen raakalaisuus!
"Ihmiset! Koko ihmiskunnan todellisesti sivistynyt, jaloin osa! Me huudamme teille inhimillisyyden, sivistyksen, ihmiskunnan hyvinvoinnin ja tulevaisten sukupolvien nimessä, me huudamme viime maailmansodan miljoonien uhrien nimessä; me huudamme niiden kolmen miljoonan nimessä, jotka viime yönä ovat kärsineet mitä kiduttavimman kuoleman — joiden hiiltyneet ruumiit vielä tällä hetkellä palavat:
"_Lopettakaa sota"!
"Kansainvälinen Sosialistinen sihteeristö.
Kansainvälinen armeijain sodanvastustamisliiton pääkomitea.
Tähän julistukseen yhtyy: Kansainvälinen Rauhanliitto."
Yö oli ollut liian kamala ihmisen kestettäväksi. Miltei kaikki olivat menettäneet omaisiaan; toinen toistaan järkyttävämmät tapaukset olivat raadelleet heidän hermonsa kokonaan pilalle: pienikin ilo olisi aiheuttanut hysteeristä naurua, pienikin vaara olisi ollut heille hirveämpi kuin kuolemantuomio ennen; vain muutamat harvat olivat kokonaan tylsistyneet.
Jok'ainoa oli äsken luullut seisovansa pöyristyttävän kuoleman edessä. Mutta nyt kaikki oli muuttunut. Lentolehtistä lukevan nuoren miehen äänessä kuvastui väkevä voima, joka tuntui tulena karkaavan heidän suoniinsa. He unohtivat kamalan yön, omaistensa surun — he tunsivat vain jotakin salaperäistä riemua ja huusivat kuin juopuneet.
Marcus oli samanlaisessa huumaustilassa. Kaikki oli ennen tuntematonta, sekavaa, eräs vanha valkopartainen mies kiipesi lentokoneeseen, syleili häntä kyynelet silmissä ja puhui jotakin vapisevalla äänellä. Marcus muisti vain yhden sanan: "poikani" — ja hänen kurkkunsa tuntui kumman karhealta.
Silloin hän tunsi hennon, vapisevan käden tarttuvan omaansa, ja Julia seisoi siinä kalpeana, haltioituneena ja toisteli värisevällä äänellä:
— Oi Marcus, Marcus, Marcus!
Tuossa äänessä helähti salaperäinen riemu, mutta sitten hän näytti muistavan jotakin, hänen katseensa painui alas ja hän alkoi hiljaa, katkerasti itkeä.
Marcuksen sydämeen koski kipeästi tuo itku, hän puristi tytön pään rintaansa vastaan kuiskaten hellästi:
— Kaikki tulee vielä hyväksi.
Nyt vasta hän huomasi väkijoukon melun ja katsahti hiukan arasti sivulleen. Mutta hän näki, että monet itkien syleilivät toisiaan. Ja se vanha mies, joka äsken kutsui häntä pojakseen, seisoi aivan lähellä katsellen heitä kyyneltynein silmin.
Tulimeri pauhasi yhä raivoisana — mutta ihmisjoukon mieliala oli muuttunut: sen oli julistus saanut aikaan.
Lentolehtiset olivat vaikuttaneet onnettomiin aivan kuin virkistävä sade kasveihin, jotka ovat kuivuudesta kuolemaisillaan. Pahin hermostuminen tyyntyi, ihmiset alkoivat taas toivoa, lohduttaa toisiaan, tehdä suunnitelmia — ja vähitellen alkoi apuakin saapua enemmän.
Marcuskin taas reipastui. Kun Julia ilmoitti, että heillä oli maakartano, jonne hän mielellään menisi, jos vain pääsisi, Marcus teki nopeasti suunnitelman: ensin lähimpään suurkaupunkiin hakemaan apua kodittomille, sieltä J:n kaupunkiin samalle asialle; Julia jää sinne yöksi, hän lähtee X:n pääkaupunkiin kokoukseen ja palaa huomenna takaisin — ja sitten hän vie Julian lentokoneella kauas maaseudun rauhaan, kunnes pahin sekasorto on ohi.
Seisomaan nousten Marcus ilmoitti väkijoukolle suunnittelemansa matkan, ja kaikkialta kuului äänekkäitä hyväksymishuutoja. Miehet raivasivat nopeasti tilaa, Julia istahti Marcuksen viereen, ja tämä pani moottorit käymään.