KORKEUTEEN.
Marcus ohjasi ensin loivasti viistoon, mutta kun eteen tuli näkymätön savumuuri eikä hän viitsinyt enää kiertää, hän pani koneen täyteen vauhtiin ja tarttui lujemmin peräsimeen.
Julia oli urhoollisesti koettanut olla kylmäverinen, mutta kun lentokone yht'äkkiä hurjasti syöksähti ylöspäin — pakeni veri hänen kasvoiltaan ja hän tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen.
Hän rauhoittui tosin tuntiessaan jäntevän käsivarren järkkymättömyyden. Hän hymyili hiukan sulkien silmänsä hetkeksi, ja muutaman silmänräpäyksen aikana lennähti hänen mieleensä kokonainen sarja ihania kuvia: he kulkevat käsikkäin, vihdoinkin hän saa nojautua tuohon voimakkaaseen mieheen. He astelevat hiljalleen meren rannalla. Ei, täällä he ovatkin! Eikä hän välitä vähääkään, vaikka paikalla putoaisi — kun vain saa yhdessä pudota — turvautua häneen.
— Pelkäätkö? hän kuuli äkkiä sydämellisen äänen.
Hän havahtui unelmistaan, katsahti Marcusta loistavin silmin ja kuiskasi aivan kuin huumaantuneena:
— En — en minä nyt pelkää!
Sitten hän hämmentyneenä rohkeudestaan käänsi kasvonsa toisaalle.
Marcus tunsi taas oudon tunteen valtaavan sydämensä. Hän aukaisi jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta silloin hän näki Julian tuijottavan alaspäin ja kuuli tämän hämmästyneenä huudahtavan:
— Mitä, katsokaa!
Syvällä alapuolella näkyi jotakin peloittavan suurenmoista. Virta — peninkulmia leveä virta — ikään kuin hehkuvaa metallimassaa. Siinä näkyi tummanpunaista rautamalmia, valkeanhehkuvaa terästä, harmahtavaa lyijyä, häikäisevän keltaista kultaa; toisinaan nousi pinnalle pikimustia läiskiä, likaisena kuonakerroksena. Poreillen ja kuohuen näytti tuo kammottava koski vyöryvän eteenpäin — eikä sen loppua näkynyt.
— Mitä — mitä tuo on? sopersi Julia kalpein huulin.
— Savua — siinä menee meidän pääkaupunkimme! vastasi Marcus värisevällä äänellä.
— Mutta — sehän hehkuu? sanoi Julia liikutuksen vallassa.
— Aurinko!
Julia huudahti hiljaa. Nyt vasta hän huomasi, että aurinko paistoi siniseltä taivaalta — ja maassa oli taivas ollut täydessä pilvessä!
— Kuinka korkealla olemmekaan? hän kysyi jännittyneenä.
Marcus vilkaisi korkeusmittariin ja vastasi tyynesti:
— Kolme kilometriä.
Julia katsoi tuota suurenmoista näkyä aivan haltioituneena koneen syöksyessä eteenpäin hurjaa vauhtia. Julius huokasi raskaasti; hän ei puhunut sanaakaan — hän näytti sairaalta.
Ensimmäisen määräpaikan piti olla nyt lähellä, ja Marcus pelkäsi että kaupunki olisi peittynyt savuun.
Hetken kuluttua alkoi osa kaupunkia näkyä: toinen puoli näytti hukkuneen tuohon äärettömään savuvirtaan! Laskeutumiskenttä oli kuitenkin savuton.
Heti kun he olivat laskeutuneet, Marcus kysyi vartiosotilailta, mikä tavattoman suuri kansanjoukko N:n torille oli kokoontunut. Hän sai tietää, että siellä oli kokous — kaupunki oli täydelleen vallankumouksellisten hallussa! Sotaväestä olivat vain muutamat osastot ensin ryhtyneet vastarintaan, mutta sitten antautuneet.
Tieto täytti heidän sydämensä ilolla, ja Marcus huudahti reippaasti:
— Odottakaa te vain täällä! Minä menen toimittamaan asiani — ja sitten lähdemme mahdollisimman pian I:hin!
Kapinallisten sotilasautolla hänet lennätettiin nopeasti torille. Juuri kun hän saapui sinne, kuului korviasärkevä huuto, josta erotti vain joitakin sanoja:
— Alas sota!
— Alas murhaajat!
— Alas, alas!
Marcus oli tuonut mukanaan suuren tukun julisteita, mutta täällä niitä oli miltei jokaisen kädessä! Ja hänestä tuntui, että kaupungin puoli miljoonaa asukasta oli kokoontunut tähän torille; kaikkialla väkijoukossa oli sotilaita — tuo näky saattoi hänen sydämensä sykkimään ilosta!
Nyt hän huomasi, että miltei toisella puolella toria seisoi puhujalavalla mies, joka alkoi taas jatkaa huutojen keskeyttämää puhettaan:
— Kun ajattelee, että täytyisi palata entiseen, niin luulee tukehtuvansa, tulevansa hulluksi — Tuntuu kuin koko luomakunta, koko maailman avaruus värisisi tuskasta ja inhosta. — Sillä tuo savu, tuo kamala käry nousee miljoonien ihmisten ruumiista! On aivan kuin kuuluisi tuosta kitkasta pienten lasten tukehtuneita hätähuutoja…
Marcus huomasi nyt vasta, että torillakin oli savua. Marcus ei ollut koskaan senhajuista savua tuntenut — se oli ihmislihan käryä.
Puhuja huusi taas läpitunkevalla, tuskan värisyttämällä äänellä:
— Vaikk'ei sitä kuulisikaan — niin he huutavat sittenkin! Niin kauan kuin sotia on maan päällä, tulevat nuo sadattuhannet naiset ja pienokaiset huutamaan vihlovalla, tukehtuneella äänellä: Alas sota! Lopettakaa vihdoinkin joukkoteurastukset!
Lähetti oli heti hänen tultuaan juossut hakemaan jotakin vallankumouksellisten johtajaa. Marcus näki kuin unessa, että auton viereen tuli muutamia miehiä. Hän selitti lyhyesti asiansa, ja miehet lupasivat heti lähettää parisataa autoa viemään apua.
Juuri kun auto lähti liikkeelle, kajahti tuhansista kurkuista jatkuva mahtava huuto:
— Pois sota! Pois sota!
Marcus palasi takaisin lentokentälle kertoen järkyttyneenä ja riemukkaana, mitä oli kuullut ja nähnyt.
Suuri ilo täytti jokaisen mielen, ja Marcus jatkoi aivan kuin haltioituneena:
— Nuo uhrit eivät siis olekaan kuolleet turhaan — heidän tuhkastaan nousee uusi, onnellisempi elämä…
Julia alkoi hiljaa itkeä. Hetken kuluttua he lähtivät täyttä vauhtia toista määräpaikkaansa kohden.