ONNI KUOLEMAN KESKELLÄ.
Kun he lähenivät I:n kaupunkia, Marcus muisti, että siellä oli viime vuonna valmistunut suuri loistohotelli, johon tulevaisuutta silmällä pitäen oli rakennettu täydellinen laskeutumiskenttä lentokoneille. He päättivät mennä suoraan sinne. Marcus oli äsken pyytänyt Juliusta, että tämä lähtisi heti heidän kaupunkiin saavuttuaan jonnekin suureen muotiliikkeeseen ja käskisi tuoda sieltä joitakin naisten pukuja.
Marcus oli Antoniuksen neuvosta jokaiseen uuteen koneeseen itse valmistanut erään aivan pienen, helposti irtautuvan kappaleen, jota ei ollut piirustuksissa; se teki koneen käyttökelvottomaksi, kun se irroitettiin, eikä koneesta näyttänyt puuttuvan mitään. Nyt hän otti sen ja pisti taskuunsa.
Kun Julia nousi seisomaan, Marcus näki, että hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hän istahti uudelleen.
Marcus kuiskasi muutaman sanan Juliukselle, joka riensi edellä hotelliin. Ja kun tämä ilmoitti, että valtakunnan ilmavoimien komentajan apulainen oli saapunut kaupunkiin loukkaantuneen rouvansa kanssa ja tarvitsi huoneiston, muuttui ovenvartija tavattoman kohteliaaksi ja esitti hienoimman huoneistonsa: neljä huonetta, ikkunat kadun puolella ja loistava näköala yli kaupungin kahdeksannesta kerroksesta.
Julius suostui, ja hetken kuluttua Marcus tuli kantaen sylissään Juliaa.
Hissi lennätti heidät nopeasti ylös korkeuteen; ovenvartija ja palvelijat aukaisivat kunnioittavasti kumarrellen ovet ja sulkivat ne heti, kun Marcus oli astunut taakkoineen sisään.
Marcus näki, että Julia oli vieläkin raukea ja kalpea, ja hänet valtasi syvä sääli ja hellyys. Mitään ajattelematta hän istahti pehmeään sohvaan pidellen yhä Juliaa sylissään kuin pientä lasta.
Julia alkoi hengittää nopeammin; kun hän katsahti Marcusta loistavin silmin, valtasi Marcuksen taas tuo sama, omituinen tunne: aivan kuin tyttö olisikin ollut Aurelia — nimi vain oli toinen; niinkuin hän ei enää surisikaan samalla tavalla kuin ennen — ikään kuin ei olisikaan mitään kadottanut.
Marcus tunsi piston sydämessään: kuinka hän voi noin katkerasti loukata
Aurelian muistoa… Mutta aikaisempi tunne ei haihtunut.
Juuri silloin hän tunsi, että Julia puristi hiukan hänen kättään ja kuiskasi sitten hiljaisella, värisevällä äänellä:
— Marcus — nyt minä tahtoisin kuolla.
— Miksi — miksi niin? änkytti Marcus hämmästyneenä.
— Olen niin sanomattoman onnellinen! Te elätte, elätte! Ja kun — kun olen teidän sylissänne…
Viime sanat hän kuiskasi tuskin kuuluvasti ja loi katseensa alas. Mutta heti hän taas katsahti Marcuksen silmiin ja puhui ikään kuin yliluonnollisen hurman ja riemun vallassa:
— Ei minulle enää koskaan tule näin onnellista hetkeä. Sen tähden tahtoisin nyt juuri — tällä hetkellä… Ja jos kuoleman jälkeenkin olisi jotakin — niin ei Jumalakaan hennoisi heittää minua tuskaan — kun viime hetkeni maan päällä olivat näin ihanat — elämäni ihanimmat…
Hänen sointuva äänensä alkoi vavista yhä enemmän, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä.
— Julia, Julia, sopersi Marcus miltei tukahtuneesti.
Tuhannet tunteet risteilivät hänen sydämessään; hän muisti hämärästi, että myös Aurelia oli viimeisenä iltana puhunut jotakin kuolemasta. Oliko olemassa jotakin yliluonnollista — oliko sisaruksilla sama sielu? Ja hän tunsi yht'äkkiä rakastavansa Juliaa. Hän koetti vieläkin karkottaa tuota tunnetta, mutta ei voinut. Kaikki hänen ajatuksensa sekaantuivat — hän tunsi vain sydämensä olevan tulvillaan — ja kuiskasi värisevällä äänellä:
— Rakkaani — sinä et saa puhua noin! Armaani…
Tytön ruumis värähti hänen sylissään kuin sähköiskusta, ja poskille syttyivät punaiset ruusut.
— Mitä sinä sanot? hän sopersi vapisevin äänin. Ja hänen ruumiinsakin tuntui hiukan vapisevan.
Marcus puristi tytön rajusti rintaansa vastaan, suuteli häntä kiihkeästi ja kuiskasi:
— Rakkaani — sinä et saa koskaan kuolla…
Kyynelet nousivat Julian silmiin, mutta hän hymyili onnellisena ja sopersi hiljaa, tulisesti:
— Marcus —. Tämä on aivan kuin kaunista unta…
He olivat kauan ääneti katsoen vain toisiinsa. Eivätkä he muistaneet niitä kauheita onnettomuuksia ja tuskia, joita heidän oli täytynyt kokea. Vihdoin Julia puhui hiljaa ja surullisesti:
— Nyt Aurelia olisi iloinen, jos voisi vielä tuntea — ja tietäisi tämän…
Marcus säpsähti kuin rikoksesta yllätetty pahantekijä kuullessaan vainajan nimen ja kysyi hiukan käheällä äänellä:
— Mistä sinä tiedät sen?
— Hän puhui siitä samana iltana, kuin hänet vietiin ja hän antoi…
Julia kohoutui hiukan, aukaisi nopeasti turkin, ja sitten hän hiukan punastuen veti poveltaan ohuen, kultaisen medaljongin ja otti siitä tavattoman pienen, sinetillä suljetun kirjekuoren. Marcus aukaisi sen vapisevin sormin ja luki seuraavaa:
"Rakas!
"Jos minä joudun pois, niin älä vain saata itseäsi ikävyyksiin minun tähteni. Marcus: anna Julian olla se, jota minä en voinut olla — minä pyydän sitä! Hän on hyvä, parempi kuin minä, ja hän rakastaa sinua! Ja jos te joskus iltaisin kahden istuessanne muistelette minua — niin muistelkaa ilman surua. Sillä Marcus: hän on sinulle silloin sama kuin minä. Rakasta häntä, niinkuin minäkin häntä rakastin.
"Jos minun elämäni täytyy sammua, niin sammuvissa ajatuksissani olette viimeisinä — te molemmat.
"Aurelia."
Marcus oli muuttunut aivan kalpeaksi, mutta kun hän taas katsoi tyttöä, syöksyi veri uudelleen hänen poskilleen.
— Rakas, pieni tyttöseni, kuiskasi Marcus kiihkeästi.
— Miksi salasit minulta tämän?
Pitkät mustat silmäripset vaipuivat alaspäin, ja poskille nousi taas puna.
— Minä aavistin — Aurelian puheista, mitä siinä oli, ja kun olin varma, ettet minua rakasta — niin en voinut sitä antaa.
— Mutta rakkaani! Minä olen sen tähden tehnyt erään vääryyden…
— Onko siinä jotakin — jotakin sellaista? Etkö näytä minulle —? änkytti Julia pelästyneenä, ja hänen kätensä alkoivat vavista. Marcus sanoi hämillään:
— Näytän sitten myöhemmin. Mutta sen vääryyden olen tehnyt juuri sinulle, Julia, kun…
— Ooh! Et sinä mitään vääryyttä ole tehnyt! huudahti Julia hellästi, ilostuen.
Marcus oli omituisen liikuttunut, hän tunsi epämääräistä katumusta ja ihmettelyä. Ja nyt hän käsitti, että oli jo kauan rakastanut Juliaa, vaikk'ei ollut sitä ymmärtänyt — eikä tahtonut ymmärtää. Hän katsoi rakastettuaan silmiin ja kysyi hiljaa, epäröiden:
— Tiesikö hän, että — sinä pidit minusta?
— Tietysti hän tiesi! huudahti Julia innostuen. Ja sitten hän puhui lapsellisen naiivisti ja avomielisesti muistojensa valtaamana:
— Jo siellä iltakutsussa me aloimme molemmat pitää sinusta. Kun Aurelia sitten ilmoitti, että sinä häntä rakastit — en minä ollut vähääkään katkera; minä sanoin vain miten paljon sinusta pidän ja sitten me itkimme yhdessä — sillä minä rakastin häntäkin.
— Julia — rakkaani, kuiskasi Marcus liikuttuneena. Enkä minä tietänyt tulla edes tapaamaan sinua…
— Minä kyllä tapasin useasti sinut — kaukaa! puhui tyttö hämillään ja hymyili onnellisena. — Minä kävin usein lentokentän laidalla ja näin, kun sinä lensit… Jospa tietäisit, miten vapisin silloin paraatissa, kun sinä pudottauduit sillä tavoin — ja kun sitten hävisit ylös näkymättömiin — Ja kun sinä olit vangittuna — en minä paljoa nukkunut siihen aikaan — kun vielä Aureliakin oli vankilassa. Ja minä olen ikävöinyt sinua niin kovin ..
Marcus näki tytön hennon poven kohoilevan kiivaasti, näki sädehtivien silmien kyyneltyvän, ja hän ymmärsi äkkiä, ettei kukaan olisi voinut rakastaa häntä sellaisella rakkaudella kuin tuo tyttö — ja hänen oma rakkautensa tuntui kasvavan satakertaiseksi. Hän oli sen tietämättään tahtonut tukahduttaa — mutta nyt se tuntui tulena syöksyvän hänen sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän puristi tytön rajusti rintaansa vastaan ja toisteli tulisesti ja hellästi:
— Julia — Julia — Julia!
Silloin kuului koputusta, ja Marcus kantoi Julian nopeasti ja äänettömästi toiseen huoneeseen. Hän palasi heti ja huusi:
— Sisään!
Ovesta astui Julius seurassaan hieno muotiompelijatar — ja jäljessä kolme juoksupoikaa kantaen joukoittain koteloita ja pieniä laatikkoja!
Marcus pyysi neidin tavaroineen menemään heti Julian huoneeseen. Ja sitten hän sanoi sydämellisesti hymyillen:
— Kylläpä sinä veli sait tulemaan tänne koko muotikaupan!
— Kyllä siinä oli juoniteltava — sillä kaupat on suljettu. Mutta sain lopulta sittenkin…
Kun muotineiti oli lähtenyt, aukeni sisähuoneen ovi, ja Julia astui sisään pukeutuneena yksinkertaiseen, hienoon pukuun.
Marcus hämmästyi sanattomaksi; nyt hän vasta oikein huomasi, mikä muutos Juliassa oli tapahtunut! Hän oli aina tottunut ajattelemaan Juliaa erikoisen kauniina tyttönä — mutta nyt hän näki nuoren, ihanan naisen! Julian sorja vartalo näytti vielä solakammalta ja notkeammalta kuin ennen, kapeat kasvot entistä hienommilta, henkevämmiltä — ja mustista silmistä sädehti salaperäinen, sanoin selittämätön sulo, joka voi syntyä vain surusta ja sisäisistä kärsimyksistä. Ja kun hän hymyili vienosti punastuen, näyttivät hänen poskensa läpikuultavilta, jostakin harvinaisesta kivestä veistetyiltä. — Marcuksesta tuntui, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin hurmaavan kaunista naista! Niin, hän oli vielä kauniimpi kuin Aurelia —. Marcus ehdotti että he menisivät yhdessä aamiaiselle — ja se hyväksyttiin.
Silloin Julius hienotuntoisena nousi ja sanoi toimekkaasti:
— Minä lähden varaamaan hyvät paikat!
Kun ovi oli sulkeutunut, kiiruhti Marcus Julian luokse ja suuteli häntä kuiskaten kiihkeällä hellyydellä:
— Rakas — se mitä nyt sanon, on vanhaa, mutta minun täytyy se sittenkin sanoa: Sinä olet kaunis!
— Marcus! koetti tyttö moittia, mutta hänen hymynsä, sädehtivät silmänsä ja hohtavat poskensa kuvastivat vain hellyyttä, onnea. Molemmat näyttivät rajattoman onnellisilta — niinkuin ei olisikaan ollut käynnissä hirveä taistelu. He olivat vielä niin nuoria.
Kun Julia Marcuksen käsivarteen nojautuen hiljaa astui hotellin loistavaan ruokasaliin, herätti hän tavatonta huomiota. Kun saatiin tietää, että hän oli pelastunut yöllisestä tuhosta, ja nähtiin hänen vielä ontuvan, muuttui tuo mustapukuinen pääkaupungin kaunotar jokaisen silmissä yhä mieltäkiinnittävämmäksi — kaikkien katseet kääntyivät häneen.
Siellä oli myös pieni ryhmä upseereja. Marcus tunsi epämääräistä vastenmielisyyttä kuunnellessaan heidän äänekästä varmuuttaan. Useimmat siviilihenkilöt sen sijaan näyttivät synkiltä ja epävarmoilta. Erään herran puheesta hän sai tietää, että suuri osa asukkaista, varsinkin rikkaimmat, olivat tänä aamuna paenneet kaupungista.
Hetken kuluttua tuli itse ravintolan johtaja Marcuksen luo ja sanoi kohteliaalla, salaperäisellä äänellä:
— Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea muutamia äsken tulleita sähkösanomia, joita on käsketty antaa tilapäisesti täällä oleville korkeammille upseereille?
— Olkaa hyvä ja tuokaa! hän vastasi tyynesti.
— Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne!
Mies kiiruhti pois, ja Marcus hymähti pilkallisesti:
— Kylläpäs minä olen kohonnut! Jospa nyt sitten saisi vastineeksi joitakin todenmukaisia tietoja.
Hetimmiten tarjoilija ne toikin — kannellisessa ruoka-astiassa! Marcus asetti ne sanomalehden päälle, niinkuin olisi sitä lukenut.
Päällimmäisessä oli raportti eräästä pikkukaupungista, jossa kapinalliset olivat voitolla. Toisessa ilmoitettiin kaiken olevan vielä epätietoista. Ja kun hänen seuralaisensa jännittyneinä odottivat, sanoi Marcus hiljaa vain yhden sanan:
— Hyvin.
Mutta kolmas sähkösanoma vaikutti häneen kuin nyrkinisku vasten kasvoja! Sen sisältö oli seuraava:
"Taistelu jatkuu. Neljäsosa sotilaista kapinallisten puolella. Olemme tykkitulella valloittaneet niiltä yhden kaupunginosan. Se palaa. Niiltä kaatunut 5 000 — meiltä 63. Me voitamme!"
Seuraavassa kapinalliset hiukan voitolla; viidennessä häilyi voitto sinne tänne — hallituksen joukot odottivat tykistöä.
Mutta kuudes oli aivan pöyristyttävä; siinä kerrottiin, että O:n kaupungissa kapinalliset olivat sulkeutuneet erääseen tehtaaseen, ja kun he eivät poistuneet muuten, ammuttiin sinne maaherran käskystä ammuksia — ja kaikki paloivat. Kapinalliset olivat kostoksi "koonneet suunnattoman suuren raa'an joukon", piirittäneet maaherran talon ja polttaneet sen omistajineen poroksi. Osoitteeksi joukon hurjasta raivosta mainittiin, että eräs sosialisti, joka oli kehoittanut heitä luopumaan aikeistaan, iskettiin paikalla kuoliaaksi; ja virkamiehiä oli surmattu kymmenittäin.
Samalla hetkellä kajahti jossakin kauempana kiväärinlaukauksia; ammunta kiihtyi yhä ankarammaksi. Hetken kuluttua niitä alkoi kuulua toisaaltakin.
Marcus päätti lähteä katsomaan, mutta eteisessä tuli häntä vastaan eräs insinööri, jonka hän oli kauan tuntenut. Marcus puristi kiihkeästi hänen kättään ja kysyi kahakan yksityiskohtia.
— Tämä ei ole vielä mitään, vastasi insinööri kiihtyneenä. — Mutta minä pelkään jotakin, jotakin kamalaa — sillä koko kaupunki on palkkajoukkojen vallassa. Sen jälkeen kun niiden kasarmi viime kuussa valmistui miltei linnoitukseksi, ei niille…
— Linnoitukseksi? keskeytti Marcus hämmästyen.
— Niin, kuvittele vain suurta, nelikulmaista rakennusta, jonka betoniset ulkoseinät täydellisesti kestävät pikatykin tulta, jonka ikkunoina on vain ampuma-aukkoja ja muurin reunat täynnä pikatykkejä ja konekivääreitä! Ja kun se on korkealla kukkulalla, niin todellisuudessa se vallitsee kaupunkia kuin entisajan ryövärilinna ympäristöään. Sen tähden ei täällä ole uskallettukaan mitään.
— Todellakin! mutisi Marcus huolestuneena. — Luuletko todella, että ne…
— Minä todella pelkään, veli! Ajattele: tuolla torilla vähintään satatuhatta ihmistä — jospa ne panssariautoilla piirittäisivät koko kaupunginosan — Nykyinen päällikkö on kerran ennen tehnyt sellaista — ja niiltä voi muutenkin odottaa mitä tahansa.
Marcus tuijotti hetken synkästi eteensä ja lausui sitten päättävästi:
— Sitten mekin jäämme vielä tänne — toistaiseksi…
Hän pyysi ystävänsä samaan pöytään ja selitti lyhyesti, miten Julia oli pelastunut.
Julia ilostui suuresti nähdessään insinöörin ja kysyi, oliko hänen rouvansa mukana — tämä oli Julian entinen kotiopettajatar. Mutta insinööri kertoi tyytyväisenä, että oli aamulla lähettänyt hänet lasten kanssa kauas maalle.