TELOITTAJAT TYÖSSÄ.
Oli kulunut noin puoli tuntia, he olivat juuri lopettaneet kahvinjuontinsa, kun taas alkoi kuulua kiivasta kivääritulta — jostakin aivan lähistöltä. He kiirehtivät kaikki neljä ylös huoneistoonsa, joka oli kulmahuone.
Sieltä olikin mainio näköala, sillä hotellirakennus sijaitsi ylängöllä. Kaupungista johtavan valtakadun erotti laaja hotellille kuuluva huvipuistikko; tämä lisäsi yhä näköalan laajuutta: koko kaupunginosa kymmenine sivukatuineen näytti lepäävän siellä alhaalla, syvyydessä — ikään kuin tavattoman suuri kartta!
Mutta suuri oli siinä esiintyvä näytelmäkin.
Lukematon ihmisjoukko vyöryi esikaupunkeja kohden leveätä valtakatua myöten; itse katu näytti liikkuvan mustana koskena — ja avuttomina kuin rantaan sidotut veneet seisoivat kadun syrjillä auto- ja raitiotievaunurivit.
Laukaukset kuuluivat esikaupungilta päin, jonne joukko kulki. Ja sitten he näkivät kaukaiseen kadunristeykseen ilmestyvän muutamia panssariautoja, jotka alkoivat hurjasti ampua; sieltä kuului huutoja, näkyi kohotettuja käsiä.
Joukko pysähtyi, se alkoi haarautua sivukadulle, niinkuin kauhean suuri, monipäinen hirviö — mutta sieltäkin puuskahti vastaan laukausten myrsky!
— Niin käy kuin ajattelinkin! sanoi insinööri käheästi.
Kun Julia sai kuulla insinöörin mielipiteen, huudahti hän kiihottuneena:
— Mutta ei kai ihmisiä sentään ihan syyttömästi saa ampua!
— Ei ei! puhui insinööri karmivan katkerasti. — Ei tietystikään syyttä! Mutta tuo ihmisjoukko on aivan varmasti ruvennut mellakoimaan! Hyökännyt jonkun poliisin tai palkkasoturin kimppuun! Täkäläisten palkkajoukkojen päällikkö on todellinen kyky siinä suhteessa!
Osa ihmisjoukoista oli kääntynyt toisille sivukaduille ja palasi takaisin — kaikki tiet oli tukittu!
Silloin näytti hurja raivo valtaavan ihmiset. Villisti huutaen tuo mahtava joukko lähti juoksemaan valtakatua myöten — se näytti pauhaavalta hyökyaallolta, joka vyöryy yli maitten särjettyään patonsa.
Mutta silloin yhtyi konekiväärien kuoroon vielä tykkien terävä jyrinä…
Marcuksesta tuntui ensin, ikään kuin olisi nähnyt eilisiltaisen näyn — mutta hän ymmärsi heti, että tämä oli sata kertaa hirmuisempaa! Eilen olivat kaikki marssineet laulaen eteenpäin, mutta tuolla oli naisia, vieläpä lapsiakin ja… Julia muuttui lumivalkeaksi, ja insinööri puri hammastaan — alhaalla tapahtui nopeasti kauheita.
Joukon alkupää koetti seisahtua, ihmiset huusivat kohotetuin käsin — mutta takaapäin ryntäävä joukko ei kuullut, ei käsittänyt… Se painoi lumivyöryn voimalla, heidän täytyi mennä eteenpäin — ja kaatua tykkien ja konekiväärien säälimättömään tuleen — yksikään ei edennyt.
Lopulta alettiin huomata, että jotakin oli hullusti — joukko pysähtyi.
Nyt se haarautui sivukaduille. Mutta silloin muuttui näytelmä uskomattomaksi, sekavaksi painajaisuneksi. Kaikkia katuja myöten lähenivät panssariautot turvatonta joukkoa kohden — aivan kuin suunnaton puristuskone, joka syleilyssään murskaa kallionlohkareet, ratakiskot — kaikki…
Joukko puhkesi hirvittävään hätähuutoon, syöksyen sinne tänne mielettömän kauhun vallassa — aivan kuin sutten piirittämä lammaslauma. Se koetti tunkeutua porteista mutta edessä oli vain rautaportteja — ja kaikki suljettuja! Hotellinkin huvipuistoon johtava portti kajahteli iskuista, kumisi tuskanhuutojen säestämänä ikään kuin jokin kaamea kuoleman kello. Mutta turhaan, turhaan!… Koneiden jyrinä ja särinä vain kiihtyi yhä kauheammaksi, niiden ristituli alkoi tehdä pöyristyttävää jälkeä. Ne lähenivät yhä aseetonta joukkoa hiljalleen — kuin julmat jättiläishämähäkit, jotka ahnaina ja säälimättöminä lähestyvät verkkoihin takertuneita uhrejaan…
Mutta nyt Marcus muuttui kalman kalpeaksi, hypähti seisoalleen, huudahtaen päättävästi:
— Ei — tuo ei saa jatkua!
Sitten hän nopeasti otti matkalaukustaan konepistoolin, patruunalippaineen, antoi ne insinöörille ja käski lyhyesti:
— Sinähän osaat käyttää tätä. Jos tarvis tulee, niin puolusta häntä viimeiseen saakka. Ja kun olen noiden pyövelien kohdalla, niin menkää pois ikkunan äärestä — ne särkyvät…
— Täällä asti? kysyi insinööri ihmetellen.
— Tee kuten sanoin! kuului nopea vastaus.
Julia oli tahtomattaan hiljaa huudahtanut.
Marcus tarttui hänen käteensä ja sanoi hellästi:
— Ja sinä Julia — älä pelkää!.. Ole valmis lähtemään kymmenen minuutin kuluttua. Palaan silloin!
Julius seisoi jo ovella, ja he lähtivät alas.
— Marcus! huudahti Julia kuolemankalpeana ja aikoi juosta hänen jälkeensä.
Mutta insinööri tarttui hänen käsiinsä ja sanoi lempeästi:
— Rakas, pieni ystäväni! Te ette saa estää häntä; ajatelkaa — hän voi ehkä pelastaa kymmenientuhansien ihmisien elämän!
— Niin, niin…
Julia oli kauhean tuskan vallassa: jospa ne ampuvat hänet…? Hän putoaa — koneineen — ooh! Mutta jos hän voi pelastaa heidät…? Se olisi suuri hyvätyö.
Kuin unessa hän tunsi, että insinööri kääri paksun huivin monin kerroin hänen päähänsä. Hän alkoi hirveästi vavista.
— Älkää nyt! Olkaa vain rauhallinen… Tulkaa toiseen huoneeseen!
— Ei, minä tahdon nähdä, kuinka hänelle käy! huudahti Julia kiihkeästi ja meni ikkunan ääreen.
Julia katsahti ylöspäin — ja siellä, huimaavan korkealla näkyi hänen rakastettunsa kone!
— Se on pian kohdalla… Tulkaa siis hiukan sivuun — koska hän tahtoi!
Insinöörin ääni tuntui vapisevan jännityksestä ja hän tarttui Julian käteen, vetäen tämän ikkunanpielen taakse.
Leimahdus, jyrähdys, helinää, kirkaisuja — ja mahtava hotellirakennus vavahti heidän allaan kuin arka hevonen ruoskaniskusta.
Kun he tointuivat, ei ikkunassa ollut ainoatakaan lasinsirua — kaikki lattialla!
— Mitä — mitä…? änkytti insinööri kalveten; hän hieroi silmiään — ja katsoi uudelleen kuin jähmettyneenä.
Sileällä kivikadulla, missä muutama sekunti sitten oli ollut neljä suurta, tultasylkevää panssariautoa — siinä ei nyt ollut mitään…
Hän katsoi kiikarilla: laakea, musta syvennys keskellä katua ja sen pohjalla paksu likavesiputki paljastuneena, särkyneenä…
Leveän kadun kumpaakin puolta reunusti sillä kohtaa matala puurakennus; niiden katot olivat lentäneet tiehensä kuin peloittavan pyörremyrskyn kynsissä, ja kaikki lähitalojen ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä ja mustina kuin pääkallon silmän aukot…
Insinööri tarttui lempeää väkivaltaa käyttäen Julian käteen ja vei hänet sisähuoneeseen, sanoen tyynesti:
— Kas niin, pieni ystäväni! Valmistautukaa siis lähtemään! Ilmoitan heti teille, kun hän lähtee tännepäin.
— Niin, sanokaa! huudahti Julia, ja alkoi pukea päällystakkia ylleen.
Taas räjähti! Mutta se oli toisella puolella, eikä vaikuttanut hotelliin niin ankarasti. Insinööri meni kiireesti Julian luokse ja sanoi vilkkaasti:
— Nyt hän kääntyi tännepäin! Hän tulee pian!